Narsistinen vanhempi voi aiheuttaa lapsilleen puutteita itsetunnossa, itseluottamuksessa ja selviytymisestä elämässä aikuisiässä sekä haasteita luottaa toisiin ihmisiin.
Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (Narsismin uhrien tuki ry) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.
Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.
Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.
Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
Olen lahes viisikymppinen nainen ja aitini on narsisti. Olen ollut jo pitkaan (12 vuotta) tietoinen hanen luonnevikaisuudestaan. En ole ollut haneen yhteydessa kuin satunnaisesti naina vuosina. Muutto pois Suomesta mahdollisti etaisyyden sailyttamisen. Jostain syysta olen kuitenkin toivonut, etta han jonain paivana muuttuisi 'normaaliksi aidiksi'.
Kommunikoin hanen kanssaan vahan aikaa sitten skypen kautta saatuani tietaa hanen vakavasta terveyteen liittyvasta ongelmastaan. Puhuimme n. 40 minuuttia, ja jo tuon keskustelun aikana han pyrki satuttamaan minua.
Nyt minua surettaa, koska ymmarran vihdoin ja viimein etta han ei koskaan tule muuttumaan. Han ei yksinkertaisesti kykene siihen. On vain niin vaikeaa paastaa irti siita toiveesta, etta meilla olisi jonain paivana toimiva aiti-tytar-suhde. Tosiasiassa se on myohaista nyt. Olisin tarvinnut aitia, kun olin lapsi. En ole ollut lapsi enaa kolmeenkymmeneen vuoteen. Time to move on .
Ikävä lukea, että olet joutunut kokemaan äitisi taholta huonoa kohtelua. Itsekin olen joutunut miettimään tuota äiti-tytär-suhdetta, en osannut luoda sitä omalle tyttärelleni. Tarjosin sellaista mallia, että aikuinen tytär ja äiti voisivat keskustella keskenään yhdenvertaisesti asioistaan. Kaikkea ei olisi tarvinnut puolin ja toisin jakaa, kumpikin olisi saanut pitää omana tietonaan asiat, joita ei olisi halunnut jakaa toisen kanssa (esim. parisuhdeasiat). Kumpikin olisi saanut toiselta tukea, ymmärrystä ja kannustusta sekä kuuntelevat korvat niissä asioissa, joita olisi halunnut jakaa. Toisin sanoen kumpikin osapuoli olisi saanut pitää omat mielipiteensä ja toinen osapuoli olisi niitä kunnioittanut, vaikka ei joka asiassa olisi aina samaa mieltä ollutkaan. Sekä tyttärellä että äidillä olisi ollut oikeus omaan elämään, menoihin ja valintoihin ilman että toinen osapuoli olisi niitä kontrolloinut. Tämä oli vilpitön näkemykseni äiti-tytär-suhteesta, mutta malli ei kelvannut tyttärelleni. Hän laittoi välit poikki vuosia sitten. Mielelläni kuulisin millaista äiti-tytär-suhdetta Sinä olisit toivonut. Sanot myös, että äitisi on pyrkinyt satuttamaan Sinua. Millä tavoin?
Sanot viestissäsi, että et ole ollut lapsi enää 30 vuoteen. Jäin miettimään sitä, että monta kertaa me äidit, samoin kuin meidät omatkin äidit, ovat olleet nuoria ja monessa sellaisessa asiassa tietämättömiä ja kokemattomia, joista nykyään on saatavilla tietoa ihan toisella tavalla kuin ennen. On aivan eri asia olla lapsi esim. sota-ajalla, 1950-luvulla, 1970-luvulla jne kuin mitä se on tänä päivänä. Äitienkin mahdollisuudet ovat olleet samalla tavalla rajalliset noina entisinä aikoina esim. ei lapset olleet samalla tavalla huomion kohteena aikaisempina vuosikymmeninä kuin mitä he tänä päivänä ovat. Monella äidillä oli kädet täynnä suurperheiden kanssa ja entisinä aikoina oli itsestäänselvyys, että perheen vanhukset hoidettiin kotona jne. Siis ei jäänyt aikaa pitää lapsia sylissä hellittävänä kuten ehkä olisi mielellään varmaan haluttukin. En jaksa uskoa, että äidit järjestään ovat narsistisia piruja, vaikka toki heitäkin porukkaan mahtuu. Pitäisi ottaa huomioon myös olosuhteet ja antaa toisellekin osapuolelle mahdollisuus sanoa oma näkemyksensä ennenkuin lähtee maallikkona tekemään diagnoosia toisen ihmisen luonteesta.
Edelleen tuota äiti-tytär-suhdetta miettiessäni olen ajatellut, että onko se vain ja ainoastaan äitien tehtävä luoda toimiva suhde ja jos ei siinä onnistu niin sitten tyttärien taholta kylmästi ja kerralla välit poikki. Mikä on tyttärien vastuu äiti-tytär-suhteen luomisessa, koska eihän mikään ihmisten välinen suhde ole yksipuolinen? Missä kohtaa alkaa aikuisen tyttären vastuu elämästään vai voiko aikuinen tytär loputtomiin syyttää kaikesta äitiään? Jos loputtomiin märehtii vuosikymmenten takaista lapsuuttaan ja siellä tapahtuneita todellisia tai oletettuja vääryyksiä niin sillä myrkyttää myös oman aikuisen elämänsä.
ja kiitos mielenkiintoisesta viestistasi. Jotenkin minulle jai sellainen vaikutelma, etta se olisi hyvin (tai kenties paremminkin) voinut olla suunnattu tyttarellesi. Kirjoituksestasi jaa vaikutelma, etta tyttaresi valien katkaisu tekee yha erittain kipeaa (ja ymmarran sen taysin!). Yhteyden katkeaminen on todella surullista, oli se sitten mitenpain tahansa. Juuri surun kanssa tassa kamppailenkin.
Viestisi sisaltaa myos oman tulkintani mukaan paljon olettamuksia historiastani seka valinnoistani ja niiden syista. itsellani on selkea kasitys eli henk.koht. totuus omasta menneisyydestani. Toisaalta, allekirjoitan taysin, etta historiallisella kontekstilla on ollut suuri vaikutus tapahtumiin ja aitini kaytokseen ja valintoihin tai niiden puutteeseen. Senpa vuoksi olen yllapitanyt toivoa suhteemme parantumisesta ja toistamiseen antanut hanelle ja itselleni mahdollisuuden yrittaa saavuttaa parempi yhteys.
Ps. Pahoittelen jos kirjallinen ilmaisuni on jotakuinkin kankeaa
Hei, itse olen myös käynyt läpi näitä vuosikymmenien äiti-lapsi suhteita. Oma äitini oli kylmä ja raju mua kohtaan. Ennen syyttelyjä mietin monenko sukupolven riesa tällainen kasvatus on ollut. Kuunnellessani kuitenkin muita sukulaisiani, en voi edelleenkään käsittää miksi juuri minä sain tällaisen kohtelun. Miksi? Olen sukupolveni ensimmäinen ja ajattelin aluksi, että minut on kasvatettu ns. vanhan mallin mukaan. Tutkiessani itsekseni ja tehden johtopäätöksiä huomasin, ettei edellisenkään sukupolven lapsia oltu kohdeltu näin kylmästi. Toki on ollut vaikeaa silloin ennenkin, mutta kyllä niitä lapsia rakastettiin silloinkin. Surullista, mutta niin se vain on etten minä saanut koskan rakkautta. Jos sain, se piti ansaita ja silloinkin se osoitettiin materialla. Ei esim. halauksin tai muuten läheisyydellä. Tästä olen erittäin katkera. Se pilasi elämäni. Siitä olen nyt aloittanut eheytymisen. Katkaisin välit myös siihen julmaan ihmiseen, jolta en koskaan saanut mitään oikeasti minun elämälleni tärkeätä oppia.
Tiedan liiankin hyvin tuon kalvavan kysymyksen: "Miksi mina?" Sinusta varmasti tuntuu todella ikavalta, kun et pysty suhteuttamaan tai vertaamaan kokemaasi sukulaistesi taustoihin ja kokemaan. En halua vahatella tilannettasi tai epailla sen todenmukaisuutta, mutta mieleeni tuli ajatus siita, etta monet eivat valttamatta tunnista tai tunnusta vakivaltaa perhepiirissaan. Olen samalla tavoin analysoinut omia sukulaisiani ja on selvaa, etta monet ovat kokeneet hyvin haavoittavia asioita lapsuudessaan. Aidillani oli myos erittain vaikea lapsuus.
Voisinkin sanoa, etta ymmarran miksi aitini omaa narsistisen persoonallisuushairion piirteita. Ja yha vahvemmin uskon, etta kyse onkin fysiologisesta aivojen kehitysvauriosta. Esimerkiksi jotkut syntyvat ilman varttinaluita kasivarsissaan, narsistit syntyvat ilman empatiakykya. Tama on puhtaasti tamanhetkinen henkilokohtainen uskomukseni. Siksi myos uskon, etta narsisti ei vain kykene toimimaan toisin, vaikka halua ehka loytyisikin. Mieheni vertaa aitiani kyykaarmeeseen. Kyykaarme puree, koska se kuuluu sen luonteeseen. Han myos kertoi minua lohduttaakseen tarinan kilpikonnasta ja skorpionista.
Skorpioni: Kilpikonna, voisinko ylittaa joen kilvellasi matkaten?
Kilpikonna: Ei tule kuuloonkaan! Pistaisit vain minua kaulaan oitis!
S: En varmasti pista. Ole kiltti ja auta minua.
K: Noh, okei, menoksi sitten.
Skorpioni istuu kilpikonnan kilvelle ja kaverukset lahtevat ylittamaan jokea. Joen puolivalissa skorpioni pistaa kilpikonnaa kaulaan.
K: Hei! Miksi noin teit?! Nyt hukumme molemmat!
S: En voinut itselleni mitaan. Se on luonteeni.
Mielestani tarina kuvastaa hyvin narsismia. Heidan toimintansa kostautuu heille itselleenkin. Mutta vaikka ymmarran, miksi han toimii kuten toimii, en hyvaksy hanen tekojaan. Ja jaa myos se tarkea kysymys: "Onko narsisti vastuussa teoistaan, vaikkei muuhun kykenekaan?" Mielestani on.
Lumous, samaa olen minakin kokenut, tuota rakkaudettomuutta ja kylmyytta meinaan. Seka sen lisaksi lahes kaikkia mahdollisia vakivallan muotoja. Myos edesmennyt isani oli aarimmaisen hairiintynyt ja vakivaltainen. Kaikella talla on ollut uskomattoman suuri ja moniulotteinen negatiivinen vaikutus elamaani.
Mä uskon omakohtaisen tutkimuksen ja kokemuksien myötä, että tämä on ainakin mun tapauksessa osittain sukupolvilta opittu tapa kasvattaa lasta, mutta myös sukupolvesta toiseen katkaisematon kierre. Luin eräästä aiheeseen liittyvästä kirjasta, että narsisti sairastuu jo varhaislapsuudessa. Hän ei saa tarvittavaa läheisyyttä ja turvaa. Ainoa pelastus on joku turvallinen ja läheinen aikuinen, jolta lapsi saa tarvittavaa lämpöä. Tämä käy järkeen, myös niissä "opeissa" mitä minä sain äidiltäni ja miten ymmärrän aiempien sukupolvieni toimineen.
Aiemmissa keskusteluissa kerronkin muistaakseni isoisästäni ja hänen teoistaan ja toiminnastaan. Ihan kaikkea en viitsi tälle palstalle edes kirjoittaa. Nämä ovat niin henk.kohtaisia asioita jotka paljastaisivat jos joku tuttu sattuisi tätä lukemaan (mitä muuten pelkään jatkuvasti). Äiti on ollut minua kohtaan todella kylmä aina, enkä edes keksi muuta syytä kuin sen että ei ole koskaan itse saanut kaipaamaansa rakkautta.
Minä olen siihen syytön. Olen ollut melko ongelmainen teinivuosista lähtien (juuri siksi, ettei perhesuhteeni olleet normaalit) ravasin kaikenmaailman psykologeilla yms. missä minusta etsittiin vikaa. Äitini syytti synnytystä, kun oli muka niin vaikea synnytys. Siis mitä? Sen tarinan mukaan, mitä oli kirjoittanut vauvakirjaani syntymäni jälkeen, ei kyllä mainittu mitään ongelmiin viittaavaa. Yritti siis siirtää vastuunsa.
Olen oikeasti niin katkera ja vihainen äidilleni. Niin vihainen....niin surullinen...
Minulta puuttuu se rikkain aarre....RAKKAUS...materiaa olen kyllä saanut ja kuullut sitä nimitettävän rakkaudeksi...mutta se kallein mitä äiti voi lapselleen antaa....sitä minä en saanut.
Olen tiedostanut ongelman, nyt vain täytyy selviytyä siitä ja aloittaa paraneminen. Onneksi minulla on itsellä lapsia, joille yritän olla parempi äiti. Katkaista tämän kamalan kierteen. Viimeinen tikkini oli, kun isoisäni alkoi alistaa tytärtäni ja solvasi ja tökki. Silloin minä laitoin välit poikki äitiini ja isoisääni. Välit ovat kunnossa niihin, jotka eivät halua näiden suhteiden estävän yhteydenpitoamme. Isäni, mummini ja siskoni (osittain) sekä muutama muu sukulainen. Jotkut sukulaisistani katsovat minua kuin halpaa makkaraa, mutten anna sen häiritä, sillä he eivät näe totuutta. He näkevät vain sen yhden tarinan sen yhden ihmisen suusta. En edes ala selittää miten asioiden todellinen laita on.
Hyvä päästä tasaisin väliajoin purkamaan. Minulla on onneksi ensimmäinen psykoterapia aika perjantaille. Onnekseni olen kirjoitellut tänne ajatuksiani. Välillä pääni tyhjenee täysin, kun asiasta aletaan keskustella. Jokin suojamekanismi menee päälle ja olen erittäin varuillani.
Hienoa, etta olet paattanyt aloittaa paranemisen ja olet loytanyt terapeutin. Viha, raivo ja suru ovat kaikki taysin normaaleja, loogisia ja terveita tunteita taustaasi ajatellen. Ne viestittavat, etta olet todella alkanut toipumaan. Vihasta ja raivosta on oikein kanavoituna paljon apua toipumisen tiella seka itsensa ja laheistensa suojelemisessa, rajojen asettelussa. Itse olen toisinaan kokenut niin pakahduttavaa raivoa, etta on ollut vaikeaa kasitella sita. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Myos suojamekanismit voivat olla hyodyllisia. Ne auttavat maarittelemaan toipumisen tahdin.
Samoin taalla taas: sukupolvesta toiseen jatkunut vakivaltakierre myos omassa suvussani. Seka aidin etta isan puolella. Molempien vanhempieni lapsuudessa oli kaikki ainekset sairastumiseen varhaislapsuudessa. Mielenkiintoista toisaalta, miksi jotkut sairastuvat patologiseen narsismiin ja toiset eivat? Olisiko kyse synnynnaisesta alttiudesta?
Se on tosi kova pala minullekin, etten saanut rakkautta vanhemmiltani. Suosittelisinkin sinulle erasta kirjaa, mikali luet englanninkielella. Sen nimi on 'The Emotionally Absent Mother - a guide to self-healing and getting the love you missed', tekija on Jasmin Lee Cori. Luettuani sen minulle kristallisoitui kaikki se, mista olen jaanyt paitsi.
Minakin pistin valit poikki vanhempiini, kun tyttaremme oli yksivuotias, vuonna 2004. Se oli aarimmaisen tuskallista, mutta valttamatonta. Yhteydenpito vanhempiini sai mielenterveyteni horjumaan pahoin enka pystynyt yllapitamaan rakkaudellista yhteytta tyttareeni. Tama oli minulle se 'viimeinen tikki', joka pisti toipumiseni alulle. Mina annoin tyttarelleni elaman, mutta han antoi minulle vastavuoroisesti mahdollisuuden uuteen parempaan elamaan aloitettuani toipumiseni ensisijaisesti hanta suojellakseni.
Kuulostaa niin tutulta tuo suru, se epätoivoinen toive että "jospa se sittenkin olisi muuttunut", kosketti..
Itselläni kävi niin etten kyennyt pitämään rajojani kun oma lapseni oli pieni. En siihen aikaan tajunnut vielä "mistä kaikki johtuu", tajusin vain että väistämättömiä riitoja tulee jatkuvasti, äitiini ei voi luottaa, hänen "tukensa" on ehdollista ja ennalta arvaamatonta. Kuulostaa mahtavalta että sinä kykenit pitämään rajasi/laittamaan välit jäähylle tai poikki, olet ollut vahva ja suojellut lastasi. Olet varmasti myös käynyt asiaa läpi tai selvinnyt/oppinut elämään asian kanssa jo pitkään?
Minulla meni vuosia ennen kuin tajusin että äitinihän on ihan narsisti. Tunnistin samankaltaisia piireitä myös lapseni isässä josta olin eronnut. (Ilmankos he tulivat hyvin toimeen..)
Samalla kun loin omaa elämää, opiskelin ammatin, minulla oli aktiiviharrastus/elämäntapa, ystäviä, lapsi kasvoi ja voimme hyvin, lisääntyi kalvava tunne siitä että elämässäni onnistumista ei tueta vaan se aiheuttaa jatkuvia ristiriitoja minun sekä äitini että sisarusteni välillä. Se dynamiikka mikä narsismin ympärillä pyörii ja vaikuttaa on sairastuttavaa. Tilannetta ei tainnut helpottaa sekään että olin kuopus, minua pidettiin ja yritettiin pitää kiinni, ikuisena kuopuksena, vaikka kuinka yritin rimpuilla siitä roolista irti.
Lopulta sairastuin, uuvuin, masennuin. Tajusin pian että masennus -olisi mennyt- ohi mutta päin näköä iskikin tajuaminen että olin jumissa jossain sairastuneen roolissa josta "läheiset" eivät päästäneet irti. Ikään kuin perheessä olisi aina pitänyt olla (ja olikin ollut) joku joka on "heikko ja tarvitseva ja siksi hävettävä ja syyllistettävä". En osaa selittää paremmin. Jollain lailla tuntuu että minun rajani, minun "se oma elämä" oli muulle perheelle uhka, koska olimme niin monin tavoin erilaisia, arvoiltammekin. Tuntui ja tuntuu että muu perhe sabotoi kaikin tavoin irtautumistani perheestä, se että nousin äitiäni vastaan milloin missäkin asiassa, oli uhka myös muille, sisaruksille. Tiedän tietenkin nyt miksi mutta silloin en tiennyt enkä kyennyt ymmärtämään, ihmettelin vain miksi minua ei hyväksytä -minuna-.
Vasta nyt vuosikausia myöhemmin olen lopullisesti alkanut hyväksyä että äitini ei muutu ja perheemme dynamiikka on täysin ymmärrettävää narsismista johtuen. Karmea tajuaminen. Toisaalta helpottava toisaalta taas karmea. Tajuta että mikään ei muutu vaikka kuinka toivoisin. Voin ainoastaan muuttaa itseäni, ajatuksiani itsestäni, antaa itselleni luvan irtautua, luvan surra ja vihata ja olla katkerakin, luvan antaa itselleni aikaa hyväksyä ja elää omaa eläämäni.
Se kuulostaa vaan niin helpolta mutta käytännössä huomaan että suru ja ahdistus valtaa vähän väliä mielen, epätoivoinen suru ja viha ja katkeruuskin. Onhan ne ymmärrettäviä tunteita ja minkäs sitä tunteilleen mahtaa. Se "miksi oi miksi"!
Välillä kuvittelen että "kaikki olisikin hyvin", että jospa välimme olisivatkin "taas" läheiset kunnes muistan sen pahan olon joka siitä "läheisyydestä" aina seurasi. Koska äitini näkökulmasta "läheisyys" tarkoittaa "omistamista", sitä ettei se kunnioita rajoja, ei psyykkisesti eikä fyysisesti. Väkivaltainen hän ei fyysisesti ole mutta henkisesti sitäkin enemmän.
Tuntuu niin pahalta niin pahalta, yrittää hyväksyä että näin nyt vain on. Vaikka kuinka "ymmärrän" äitiäni (lähinnä siis sen että totta kai hän on itsekin uhri) niin ymmärrän tietenkin myös sen että hänen käyttäytymisensä ei muutu. Tässä tulee seinä vastaan: ymmärrän ettei hän muutu mutta huomaan että sitä on vain niin vaikea hyväksyä. Hidas prosessi. Emme ole tekemisissä ellei ole pakko, parhaillaan on menossa vaihe jossa kumpikaan ei ole yhteydessä, minun tahdostani. Minä en jaksa jatkuvasti asettaa rajoja, muistuttaa niistä, todeta että mikään ei auta, hän ei kunnioita rajoja. SIksi on pakko pitää etäisyyttä ja se onkin ollut oma kriisinsä että rajat ovat menneet perille äidillenikin. Tiedän että odottaa "kyllä se kohta rahaa tarvitsee" tai jotain "routa porsaan kotiin ajaa" jne mutta sille en voi mitään.
Kamppailen sen asian kanssa että hän ei kuitenkaan ole "läpeensä paha ihminen", hän on tehnyt myös hyvää ja ollut hetkittäin myös hyvä ja läheinen, jollain lailla. Hänen ehdoillaan? Niiden hyvien hetkien tai muistojen muistaminen tekee niin kipeää. Koska en tiedä oliko ne "totta", tarkoitan että koinko läheisyyttä vain siksi että se tapahtui hänen ehdoillaan vai siksi että sitä saattoi välillä ollakin. En oikeasti tiedä. Sekin tuntuu niin pahalta. Myönteisten tunteiden tunteminen äitiä kohtaan joka on narsisti? Se tuntuu niin kummallisen mahdottoman vaikealta yhtälöltä. Olen täältä lukenut että jotkut tuntevat oikeasti rakastavansa äitiään kaikesta huolimatta ja se tuntuu hyvältä, luulen että kun on tarpeeksi pitkällä toipumisessa niin siltä se varmaan sitten tuntuu, on tilaa myös myöntää rakastavansa äitiään, kaikesta huolimatta.
Tuntisipa sitä joskus itsekin niin, niin toivon sitä. Että uskaltaisi antaa itselleen luvan myös myöntää rakastavansa äitiään. Huh.
Tervehdys rajallinen, ja kiitos koskettavasta viestistasi. Tuttuja minullekin kaikki nuo mainitsemasi tunteet, ennenkaikkea viha ja katkeruus. Omasta kokemuksestani uskaltaisin vaittaa, etteivat nuo voimakkaat ja uuvuttavat tunteet loputtomiin jyllaa, ainakaan samalla intensiteetilla. Toisaalta, meikalaisellakin ne yha hetkittain nostavat paataan. Ne kuitenkin ovat taysin normaaleja ja loogisia tunteita, jotka viestittavat meille, etta meita on kohdeltu kaltoin.
Tiedan myos kuinka vaikeaa on hyvaksya totuus, nimenomaan oma totuus. Minulla on hyvaksymisessa mennyt vuosikymmen, vahitellen. Vuosien saatossa on aina osa minusta halunnut sailyttaa toivon kipinan muutoksesta aidissani. Nyt se kipina on kuitenkin lopullisesti sammunut. Tama on puolestaan pannut jalleen uuden surutyon alulle. Eipa silti, on tassa surutoita jo tehty, milloin mistakin syysta. Ja naita syitahan riittaa.
Kiitos kun kirjoitit, etta olen ollut vahva. En koe olleeni erityisen vahva, silla rajojen pitaminen oli sen osalta helpompaa, koska muutin pois Suomesta nykyisen aviomieheni kanssa. Olin myos jo usean vuoden ajan aavistanut, etta jotain oli pahasti pielessa. Taman vuoksi halusinkin jattaa kaiken taakseni. Tunsin, etta olin palamassa loppuun henkisesti. Samoin kuin sinulla, minulla oli suhteellisen aktiivinen elama. Olin tyoelamassa, harrastin ja minulla oli ystavia. Vaha vahalta kaikki tuntui kuivuvan kasaan ja elamani osa-alueet kutistuivat. Muutettuani ulkomaille, sairastuin masennukseen ja post-traumaattinen stressihairio tuli paalle tosissaan (jalkikateen analysoituna minulla on ollut traumaperainen ns. kompleksinen PTSD ja masennus jo noin 11-vuotiaasta lahtien). Raivo ja viha olivat niin voimakkaita, etta aloin rayhaamaan viattomille teineille paikallisessa ostoskeskuksesta. Siita alkoi 8.5 vuoden psyykelaakitys. Hyva uutinen on se, etten ole tarvinnut laakitysta nyt yli vuoteen.
Sanoit, etta sinulla meni vuosia tajuta, etta aitisi omaa patologisen narsismin piirteita. Onnekseni nama nettisivut (narsistienuhrientuki) olivat jo olemassa silloin v. 2004, vahan eri formaatissa tosin. Sivut loysin sattumalta googlettamalla: “Miksi aitini vihaa minua?” Muiden samaa kokeneiden kanssa keskustelu auttoi tervehtymisen alulleen. Luin myos pakonomaisesti kaiken, minka netista aiheesta loysin. Luin myos paljon erilaisista vakivaltamuodoista ja niiden vaikutuksista. Luin mielenterveydesta netista ja kirjoista. Kavin monella eri terapeutilla vaihtelevalla menestyksella. Ja kaikkein suurin apu oli aviomiehestani ja hanen kanssaan kaymistani keskusteluista. Han myos ratkaisevasti tuki irtautumistani vanhemmistani.
Kuvaat hyvin sen sisaisen myllerryksen, joka tiedostamisesta seuraa. Aivan samaa olen itsekin kokenut. Minunkin aitini on tehnyt hyvia asioita. En usko, etta kukaan on lapeensa paha. Karjistettyna, ei edes itavaltalainen Josef Fritzl, joka kuuleman mukaan aina hankki jouluksi kuusen kellariin, jossa piti vuosikausia vankina pahoinpitelemaansa tytarta ja pahoinpitelyn seurauksena syntyneita lapsia. Hyvat teot eivat kuitenkaan poista jarjestelmallisen alistamisen ja vakivallan tuomittavuutta ja vaarallisuutta. Emmeka ole vastuussa vanhempiemme elamasta. Uskon, etta olemme lopulta vastuussa vain itsestamme ja mahdollisista alaikaisista lapsistamme.
Minustakin on valilla tuntunut silta, etta rakastan aitiani kaikesta huolimatta. Tiedostan nyt kuitenkin, etta nuo tunteet ovat liitoksissa rakkautta kaipaavaan sisaiseen lapseeni. Aikuisena naisena tiedan, etten rakasta aitiani. Kuinka voisin? Han on tehnyt kaikkensa syntymastani lahtien, ettei todellista rakkaudellista yhteytta valillemme syntyisi. Jos tunnen ns. “rakkautta’, pian tajuan sen olevankin vain illuusiota, yhteiskunnan luomaa velvollisuudentunnetta ja aitimyyttia, toiveajattelua ja itsepetosta. Totuus on se, etta aitini herattaa minussa syvaa pelkoa ja inhoa. Mutta tamankin myontamisessa on mennyt vuosikymmen. Tama on puhtaasti henk.koht. totuus, ei siis varmasti totta jokaisen kohdalla. Jokainen meista on erilainen ja ainutkertainen. Sen vuoksi toipumisprosessimmekin ovat erilaisia.
Tiedätkö Tula13 sanasi ovat kuin musiikkia korvilleni. (Huvittava ilmaisu tässä näppiksellä :DD mutta siltä se tuntuu. )
Olet ymmärtänyt ja sisäistänyt tosi paljon tosi tärkeitä asioita, joita itse vielä hapuilen. Tekee todella hyvää lukea ja saada tietää että toipumisessa voi edetä ja päästä pidemmälle, että on toivoa. Osaat sanallistaa niin kypsästi myös tuota tunnetta, "rakastan äitiäni kaikesta huolimatta", kuinka ne ovat liitoksissa rakkautta kaipaavaan sisäiseen lapseen... Se tuntuu todelta. Sehän on se lapsi joka kaipaa sitä rakkautta jota ei saanut ja yrittää epätoivoisesti rakastaa/miellyttää/tukahduttaa omat tunteensa saadakseen edes huolenpitoa, välttääkseen hylätyksi tulemisen/tuntemasta hylätyksi tulemista joka kuitenkin oli totta. Ulkoisesti meistä lapsista pidettiin huolta, mutta fyysistä tarpeista vaikka läheisyys... eihän sitä ollut. LÄheisyyttä tarvitsi ainoastaan äiti, hänen hiuksiaan piti laittaa ja häntä auttaa meikkaamisessa tms ja antaa palautetta vaatteista/ulkonäöstä. Mutta lastensa hiuksia hän ei koskaan laittanut, saati osoittanut hellyyttä ja rakkautta. Koska ei tuntenut niin.
Minä, tai se minun sisäinen lapseni kaipaa näköjään sitä rakkautta edelleen, siksi minä olenkin hapuillut tuota tunnetta että onko jotkut hetket joskus olleet "totta". Onhan ne siinä hetkessä tuntuneet todelta mutta koska ne ei kestäneet, eivät olleet pysyviä tunteita, eihän niihin voinut luottaa. Todellista rakkautta, kiintymystä, ei ole ollut eikä ole, niin se vain on. Kaikki on tapahtunut hänen ehdoillaan.
Olen ymmärtänyt ihan lähipäivinä että en ole päässyt eteenpäin tästä traumasta, tästä kohdasta. Sain aikoinaan masennuksen myötä diagnoosin "piirteitä epävakaasta persoonallisuudesta" enkä koskaan ole oikein ymmärtänyt sitä diagnoosia ihan täysin. Se on tuntunut oikeastaan vain leimaavalta ja syyllistävältä koska siihen aikaan luulin että persoonallisuushäiriöt ovat pysyviä sairauksia eikä niistä voi mitenkään päin parantua. Nyt tiedän ettei se on ihan totta, niistä näköjään tiedetään ja niitä ymmärretään enemmän ja sitä myöten myös on löydetty keinoja auttaa ihmisiä ymmärtämään itseään, tunnistamaan tunteitaan ja hyväksymään niitä, luonnollisena seurauksena siitä että on kaltoinkohdeltu lapsena, nuorena, aikuisenakin. Ymmärrän tuosta diagnoosista itsessäni impulsiivisuuden ja epävakaan tunne-elämän mutta koska en ole koskaan ollut itsetuhoinen saati uhkaillut itsetuhoisuudella niin on ollut vaikea ymmärtää mistä epävakaudessa on oikein kyse, itseni kohdalla. Nyt hiljattain olen alkanut ymmärtää, tämän prosessin myötä.
Pintaan nousi nimittäin hiljattain tunne että ikään kuin minulla ei olisi "lupa" omaan elämään, omiin tunteisiin ja tarpeisiin. Tämä tuntuu loogiselta seuraukselta siitä että on kasvanut narsistin lapsena. Narsistihan "omistaa" tai siis haluaisi omistaa lapsensa-kin. Ja kun ei omat tunteet ja tarpeet ole tulleet kuulluksi, niin ei niitä (täysin) osannut itsekään kuulla. Tämä ei ihan täysin pida paikkaansa (se tunne ettei ole lupa omiin tunteisiin) mutta olen tunnistanut sen nyt tämän prosessin myötä: irtautuminen herättää myös syyllisyyttä ja kamppailen sen asian kanssa että minulla on lupa omiin tunteisiin, omiin tarpeisiin, oman näköiseeni elämään, minun elämäni on minun elämää.
Tämä käsittelemätön tunne on noussut pintaan viime aikoina kun vanhat harrastukset ovat alkaneet kiinnostaa uudelleen ja huomaan että minulle on tullut vaikeuksia päästä liikkeelle, sitoutua jatkamaan, tutustumaan uusiin ihmisiin. Olen ollut hämilläni ihmissuhteissa. Ne jää jotenkin pinnalliselle tasolle. En uskalla päästää lähelleni ihmisiä, en uskalla tarvita heitä en uskalla ilmaista aina omia tunteitani, en edes aina "kuule"/tunne itseäni muiden ihmisten seurassa: ikään kuin välillämme olisi... niin, äitini. Olen aiemmin ollut todella sosiaalinen, avoin, minun on helppo tutustua ihmisiin mutta masennuksen myötä aloin eristyä, vuosien saatossa. Lopulta oli vain yksi vanha ystävä ja harrastuksen kautta pintapuolisia kavereita/ihmisiä jotka tarvitsisivat minulta aina jotain apua johonkin harrastukseen liittyvään asiaan. Ystäväni kuoli, nopeasti edenneeseen syöpään, enkä ole sen jälkeen uskaltanut/kyennyt luomaan uusia ystävyyssuhteita. Tai noh, on ihmisiä joita olen tuntenut kauan, jopa lapsuudesta asti mutta heitä voisin kuvata sanomalla heitä kavereiksi. En ihan täysin ystäviksi. Ystävän kanssa voi soitella ja jutella niitä näitä, ystävä on sellainen joka kyselee mitä kuuluu. Sellaista ylellisyyttä ei ole ollut aikoihin... Liian pitkään aikaan.
Voin sanoa olleeni kaksi kertaa elämässä todella rakastunut. Toinen niistä on muutaman vuoden kestänyt lukio-aikainen ensirakkaus, jonka kanssa satunnaisesti ja harvakseltaan on viestitelty, hän tietää ja tuntee perheeni ja tuntuu hyvältä että on ihmisiä jotka tietää mistä puhun. EI siis pidetä yhteyttä siksi että mukana olisi jotain toivetta uudelleen lähentymisestä vaan siksi että molemmat käy tahoillaan omia kriisejään ja kiva kuulla että joku vanha tuttu vähän tsemppaa, joka tietää ja tunsi oikein hyvin perheeni ongelmat.
Muut suhteet on olleet enemmän tai vähemmän "ei niin ymmärrettäviä", on-off-suhteita, joista en aina tiennyt mitä olen hakemassa milloinkin. Ei mitään järkeä-suhteita joista jollain tasolla tiesin ettei niillä ole tulevaisuutta ja siksi niissä olinkin, juuri siksi. Se oli "turvallista". En ole ollut tarpeeksi kypsä sitoutumaan pitkiin ihmissuhteisiin, johtuen siitä että ne omat tunteet ja tarpeet on olleet itsellenikin vieraita. Nyt ymmärrän miksi, en ole "saanut" rakastua ja tarvita ketään, "muuta kuin äitiäni". Kammottavaa, sairasta... Ilmankos olen voinut niin huonosti ja ollut niin yksinäinen ja lopulta niin eristäynytkin. Pahinta on tietysti ollut se, etten ole ymmärtänyt miksi, miksi minä, sosiaalinen, aktiivinen ihminen olen ajautunut elämässäni tilanteeseen jossa olen yksin, eristäytynyt ja jatkuvasti huolissani lapsestanikin. Jolla kyllä on omaa elämää mutta olen alkanut olla huolissani siitäkin ettei sitä omaa elämää ole tarpeeksi, uskaltaako se irtautua vai pitääkö tuuppaista irtautumaan. Liian symbioottisessa suhteessa ollaan osittain eletty, onneksi hän lähti 15 vuotiaana 4 vuodeksi toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Sieltä palattuaan sai jatko-opiskelupaikan mutta ei asuntoa joten välivaihe meneillään.
Vaikka samaan aikaan hakeudun ihmisten pariin, käyn satunnaisesti joillain kursseilla, tapaan ihmisiä, olen aktiivinen vertainen, en silti ole ystävystynyt tapaamiini ihmisiin. Suhteet jäävät aina tietylle tasolle jota sitten olen hämmentyneenä ihmetellyt että miksi. Ja voin vain kuvitella että niin on hämmentyneenä ihmetelleet varmasti muutkin.
Tajuan näitä asioita tässä kirjoittaessa samalla.. tuntuupa todella hyvältä tunnistaa ja uskaltaa myöntää ja kertoa ääneen näitä.
Uskomatonta alkaa hahmottaa tätä... Miten sitä on elänytkin niin hukassa niin hukassa... itseltään <3
Tulee ihan tunne että VIHDOIN alkaa löytää itseään <3
Kiitos Tula13 kun olet kirjoittanut omasta toipumisesta ja prosessistasi, tätä olen kaivannut kipeästi: tunnetta siitä että on ihmisiä jotka ovat kokeneet samaa, jotka ovat kuitenkin pidemmällä, omassa toipumisessaan, siinä ikiomassa elämässään, ei "vanhempansa elämässä". Olen onnekseni pääsyt muutaman kuukauden jonottamisen jälkeen oman asuinalueen vertaisryhmään (Natu ry) joka alkamassa syksyn aikana. Varmaankin siellä on muitakin ihmisiä jotka ovat valmiita oikeasti irrottautumaan menneestä ja orientoituneet toipumista/eheytymistä kohti johon sitten saada ja antaa vertaistukea.
Olen vuoden ajan myös käynyt juttelemassa ihanan omahoitajan kanssa joka on tärkeä tuki ja tietää myös että olen terapian tarpeessa: rahoituksen saaminen siihen on minulle vielä epävarmaa mutta tuskin hän ja lääkäri sitä olisivat ottaneet esille ellei siihen olisi mahdollisuutta. Toivottavasti on.
Huh huh, isoja asioita, iso muutos meneillään. Itseensä tutustuminen ja itsensä rakastaminen on se tavoite numero yksi nyt. <3
.