KESKUSTELUFOORUMI

Sinulle olisi varmaan parasta, jos et kävisi ollenkaan. Uskoisin, että välien katkaisu ainakin toistaiseksi on paras vaihtoehto, joskaan ei helppo. Tilanne ei tule koskaan muuttumaan ja tärkeintä olisi, että saat itsesi kuntoon. Mutta onnistuuko se niin kauan, kun olet äitisi ilkeässä vaikutuspiirissä. Tuossa tilanteessa rajojen pitäminen on todella vaikeaa. Nyt olet saamassa apua itsellesi, se on hienoa. Narsisti ei koskaan muutu, et voi auttaa äitiäsi, voit auttaa vain itseäsi. Toivon sinulle paljon voimia itsesi eheyttämiseen ja tulevaan <3

Kiitos taas, Surusydän <3 Se tässä on, etten usko äitini olevan puhdasverinen narsisti, vaan omaavan narsistisia piirteitä. Ja minä olen se sylkykuppi, eikä hän vain sitä näe
Tunnen koko ajan syyllisyyttä siitä, että edes epäilen äidissä olevan jotain vikaa - ajattelen, että tämä on normaalia "kinastelua" ja reagoin jotenkin oudosti. Tiedän, että tähän moni sanoisi, että on tyypillistä olla näkemättä asioita. Äitini kertomana juttu kuulostaisi varmaan aivan erilaiselta. Olen yrittänyt hieman etääntyä sillä tavalla, etten soittele kummemmin, mutta siitäkin on syyllinen olo. En ole ihan varma onko äitini nyt loukkaantunut, kun ei ole kuullut minusta vähään aikaan (viikkoon?), joten laitoin eilen pitkähkön tekstiviestin siitä, mitä olen touhunnut, ja mikä pitää minut kiireisenä. (Ihan positiivinen asia...) Hän vastasi vain, että toivottaa onnea, mutta ei puhunut soittamisesta tai kysellyt sen enempää, vaikka tiedän, että asia häntä kiinnostaa. Äidin omistama ja mun nimissä oleva auto meni rikki, joten hän kai odottaa, että menisimme käymään bussilla, vaikka matka saattaa kestää yli tunnin suuntaansa bussilla kuljettuna, autolla sen hurauttaa vartissa.
En tiedä onko minuun iskostunut velvollisuudentunto, vai mikä, mutten voi kuvitellakaan, että katkaisisin välini. Vaikka välimme ovat vaikeat, ne ovat kuitenkin läheiset (nyt ymmärrän, että liian läheiset, mutta en voi yhtäkkiä pakittaa...) Rakastan äitiäni suunnattomasti, ja onhan meillä hyvätkin hetket. Äiti on itse ollut aina sisarusparvensa tukipilari, ja se henkilö, joka ei jätä ketään pulaan, vaan auttaa. Narsisti hän ei siis missään nimessä ole. Kyllä hän auttaa minuakin, esimerkiksi rahallisesti, mutta jos minun on pakko pyytää lainaa/apua, niin hän huutaa niin, että minua on alkanut jo pelottaa koko pyytäminen - mutta pakko se on Jotenkin hänellä riittää sääliä ja ymmärrystä muille, joilla ei ole varaa mihinkään, mutta minun nyt vaan PITÄISI pystyä pärjäämään tai tienaamaan jne. Saan kaksi kertaa vähemmän kuin äiti, ja elätän sillä itseni lisäksi poikani. Eihän minulla mikään OIKEUS tietenkään äitini rahoihin ole, mutta en ymmärrä miksi on niin kamala auttaa, koska hän ei todellakaan jää itse puutteeseen, jos niin tekee. Mutta silti hän sanoo, ettei voi edes vanhana elää rauhassa, koska täytyy auttaa minua, ja ettei hänellä ole rahaa ostaa ikinä itselleen mitään. Tuo ei pidä paikkaansa, asia ei mulle kuulu, mutta se on syyllistämistä, koska hänellä ei ole mitään rahahuolia. Lisäksi hän on sanonut muka tosissaan harkinneensa, että muuttaa jonnekin kauas, että ei joudu olemaan enää vastuussa kenestäkään... mikä on ihan puppua kun ottaa huomioon, kuinka hän joka tapauksessa tarvitsee apua - ja hän tietää sen, mutta on ylpeä ja inhoaa ajatusta. Ja kuten sanottu, hän sanoo, että auttaa poikani ja kissojen takia, minä saisin kuulemma olla ilman apua, jos olisin yksin. Sen huomasin esimerkiksi syystalvella, kun pyysin lainaa talvikenkiin, koska kävelin ohuilla kesäkengillä. Hän suuttui ajatuksestakin - ilmeisesti, koska pyysin jotain itselleni.
On siis mahdoton ajatus, että katkaisisin välit - en antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi. ÄIti on yksin nyt kun on leski, eikä pääse kunnolla kävelemään loukattuaan jalkansa kaksi vuotta sitten, eikä se ole parantunut. En voi kuvitellakaan, että poistaisin itseni hänen elämästään, vaikka tiedänkin, ettei hän tule muuttumaan. Ainakin minun täytyy keksiä jokin keino ansaita enemmän (aika vaikeaa vain "alkaa"), etten olisi enää riippuvainen hänen avustaan, jolloin hänellä ei olisi enää sellaista syytä manipuloida minua, ja jolloin voisin ihan oikeasti seisoa omilla jaloillani ja kieltäytyä haukkumisista... Luuseriksi tässä itsensä tuntee, ja on syyllinen olo, kun saan apua ja silti kehtaan sanoa, että hän tekee joskus oloni niin surulliseksi... ja ahdistuneeksi. Hyvinä päivinä iloiseksi, mutta...

Kuulostaa siltä, että teillä on myös läheisriippuvainen suhde. Äitisi saa sinut jatkuvasti tuntemaan syyllisyyttä. Äidilläsi kuulostaa olevan myös narsistisia piirteitä. Kävitkö jossain terapiassa? Muistanko oikein. Tämä olisi varmasti asia mikä kannattaa ottaa käsittelyyn. Ymmärrän että olet myös taloudellisesti riippuvainen äidistäsi mikä hankaloittaa mahdollisuuksia sanella ns ehtoja tapaamisille ja mikä saa sinut ikäänkuin äitisi talutusnuoraan. Hankala tilanne kaiken kaikkiaan. Voimia <3

Kiitos taas vastauksestasi, Surusydän <3 Minulla on tosiaan terapia alkamassa kevään aikana. Olen kärsinyt masennuksesta jo kauan, mutta olen tajunnut, että minun pitää käsitellä juuri tätä omaa läheisriippuvuuttani. Haluan saada selvyyden tähän äiti-asiaan, ja ymmärtää syitä siihen, miksi olen jatkuvasti ajautunut myrkyllisiin suhteisiin niin miehien kuin ystävienkin kanssa. Tai pitäisi kai sanoa "ystävien"... Kahden vuoden ajan pitäydyin kaikista uusista ihmissuhteista, koska päätin (kuten varmaan useat täällä!) "Ei koskaan enää!" Aloin lukea kirjallisuutta ja tajusin asioita vähitellen - myös sen, että olen läheisriippuvainen, enkä ole ikinä kokenut ansaitsevani parempaa kohtelua. Todennäköisesti olen valinnut myös miehiä, joista olen ajatellut, että "tuo nyt ei minua ainakaan jätä" - tajuamatta, että minun olisi itse pitänyt jättää koskematta heihin pitkällä talikollakaan Vuoden aikana olen parantunut aika hienosti uuden lääkkeen ansiosta ja vähitellen asioita käsitellen, ja nyt on terapian vuoro. Olen myös löytänyt tasa-arvoisen ihmissuhteen, jonka ansioista olen pystynyt näkemään mikä ero on terveellä parisuhteella ja sillä, että olen jollekin vain "äiti", hoitaja, taksikuski tai sylkykuppi! Enpä olisi ikinä uskonut tällaisen onnenpotkun olevan mahdollista, koska olin menettänyt luottamukseni koko ihmiskuntaan - mutta yhtäkkiä jostain pyllähti sielunkumppanini... Näköjään tuollaisa ihmeitä voi tapahtua näin "vanhuksellekin"
Mitä äitiini tulee, meillä oli hetken vähän tyynempää, mutta nyt on taas vähän myrskyä vesilasissa. Olen käynyt miesystäväni kanssa äidin luona nyt muutamia kertoja, ja vaikka kaksi kertaa on päättynyt huonosti - toisesta kerroinkin, ja toinen tapaus oli vielä pahempi, täydellistä huutoa ja nöyryytystä - äitini sanoo aina, että ai XXX (Mieheni ) oli käymässä.. (Mies/XXX asuu eri kaupungissa kuin minä)... Ettekä edes täällä käyneet?! Ufff. Siis ihan totta. Eikö hän todellakaan tajua, etten halua joutua moisien nuhdesaarnojen ja jatkuvan kritiikin kohteeksi mieheni ollessa läsnä? Onko se äidille ihan normaali juttu, että minulle kiihdytään ja huudetaan ja tiuskitaan jatkuvasti? (Yksi yleisimmistä: "Älä aina keskeytä mua!" jos olen sattunut saamaan yhden kommentin hänen monologinsa väliin... ) Ja varsinkaan silloin, kun mieheni on läsnä! Tiedän, että mies on aika paskassa tilanteessa, koska hän ei kehtaa/halua/voi sanoa äidilleni mitään, mutta hän kyllä todellakin kuulee, näkee ja tunnistaa kaiken, mitä tapahtuu. Itse asiassa hän on ensimmäinen ihminen, jolle olen voinut täysin avautua äitisuhteestani, ja on todella lohdullista tuntea, että hän tukee minua, kuulla että hän on puolellani - ja ennen kaikkea sanoo asian, jota minä ja niin useat muut asemassani olevat pohtivat... "You're not crazy - it's your mother" (Erään lukemani kirjan mukaan ) Hän oli niin hämmentynyt kuullessaan viimeksi äitini huutoa puhelimessa (juu, minä olin itse puhelimessa, mutta kyllä se tosiaan kuului läpi ), että hänellä kesti hetken edes tajuta, kuinka joku voi puhua omalle lapselleen noin. Hänen sanojensa mukaan hän varmaankin katkaisisi välit omaan äitiinsä, jos tämä kohtelisi häntä niin Vaikka tuntuukin hyvältä, että tunteeni ja kokemukseni tavallaan on nyt ulkopuolisen silmin ja korvin todettu olevan minua kohtaan väärin ja koen, että ahdistukseni on siis tavallaan "oikeutettu", niin olen aika järkyttynyt siitä, että mies sanoi, että itse tekisi noin radikaalin ratkaisun jo niin "pienestä". Hän kun ei ole kuullut vielä mitään! (Enkä halua hänen kuulevankaan!) Tämä viimeisin ripitys tuli puhelimitse, ja se koski sitä, ettei äiti saanut DVD:tään toimimaan, ja minä olin viimeisin henkilö, joka siihen oli koskenut. Eli minä olin (taas, minä aina rikon kaiken!) rikkonut sen. Vastasin äidille muuten flunssaisena ja kerroin, että olin tullut kipeäksi yöllä, mutta tämä asia sivuutettiin täysin ja siirryttiin siihen, että olen särkenyt laitteen ja minun annettiin ymmärtää, että minun täytyy nyt kipaista sinne korjaamaan asia, koska "ei näin tässä elämässä enää muutenkaan mitään ajanvietettä ole". Pyrin auttamaan puhelimessa, kysyin onko hän sulkenut laitteen ja käynnistänyt taas, ja lopulta poikani otti luurin ja kysyi, onko kenties johto löysällä... Ihmettelin, kun en kuullut äidistä enää mitään eilen, mutta päättelin hänen murjottavan. Tänään tekstasin, että saiko hän laitteen kuntoon, ja hän sanoi, että johto todella on löysällä, mutta hän ei pysty kumartumaan (joka on totta), eikä pysty sitä paikalleen laittamaan, joten "antaa olla". Minun odotettiin ihan takuulla a) pyytämään nöyrästi anteeksi sitä, että johto löystyi käsittelyssäni ja b) minulle oltiin vihaisia, koska en ollut sännännyt apuun heti, koska vikahan nyt oli minun. Mielestäni tämä ei ollut mitään muuta kuin manipulointia, että tuntisin syyllisyyttä, kun evään äidiltä sen vähäisen ajanvietteen, joka hänellä on - äitillä on kenties lonkkavika, mutta hän ei ole tyhmä. Hän on täysin kykeneväinen menemään naapurinsa (jonka kanssa muutenkin kyläilee) ovelle, soittamaan ovikelloa ja pyytämään tätä pistämään johdon kiinni. Problem solved. Mutta pitihän siitä lypsää kaikki mahdollinen irti, oli taas tilaisuus näyttää minulle, kuinka epäkiitollinen ja itsekäs olen ja kokemaan syyllisyyttä ... ties mistä. Mutta että se saisi minut käymään useammin tai mitä nyt vain sillä halutaankaan saada aikaiseksi. Onneksi tekstasin hänelle vain, että "kai nyt joku naapuri voi tulla auttamaan!" ja sen jälkeen en ole kuullut mitään. Saapa nähdä onko johdosta tehty putki kuten kärpäsestä härkänen, ja minun odotetaan yhä pyytävän anteeksi tai saavan taas ison miinuksen tililleni. Ihan sama!!! Olisikin ollut ihan eri asia, jos äiti olisi ystävällisesti pyytänyt apua, mutta kun asiat pitää aina esittää (minun kohdallani) raivoamalla, koska minä AINA pilaan kaiken, rikon kaiken, hukkaan kaiken... jne. Mutta yhtä mahdollista on, että asia sivuutetaan tällä. Se sopii minulle. Olisi muuten ollut ihan kiva, jos hän olisi tässä parin tekstarin aikana myös eksynyt kysymään, että miten minä voin, kun kerran kurkkuni vaan kähisi Enkä edes olisi kertonut koko pöpöstä, ellen olisi peloissani, että olen tartuttanut äidin, koska hänen iässään se on jo vaarallista... puh. Onneksi minulla on nyt yksi tärkeä tukihenkilö, joka auttaa matkalla toivottavasti paranemiseen... Helpottaa myös kirjoittaa tänne, omia ajatuksia saa selkeytettyä vaikka näitä ei kukaan edes lukisi Joka tapauksessa toivotan voimia ihan kaikille täällä oleville - samassa veneessä ollaan. Pidetäänhän huolta, ettei se uppoa. Eli ei anneta jäävuorten, myrkyllisten kontrolloijien tai narsistien vetää meitä pinnan alle. Asian tiedostaminen on ensimmäinen askel, mutta niistä kaikkein tärkein, sen olen nyt huomannut, ja olen niin iloinen, että olen sen askeleen ottanut, vaikka saankin siitä syyllisyyden tunteita ja surua ja mitä lie. Parempi silti kuin se, että jatkaisin kynnysmattona makaamista Tsempit ja halit kaikille kanssamatkustajille (Ja nyt siirryn pois koneelta odottamaan, että valtava syyllisyyden aalto syöksyy päälleni, kun kehtasin olla ilkeä ja "urputtaa" ja olla vielä näin hiton sarkastisella päälläkin! )

Toden totta, samassa veneessä ollaan ja välillä käydään yli laidan :
Tämä on yhtä rajojen pitämistä koko ajan, muuten narsku kävelee yli heti kättelyssä...
Kannatellaan toisiamme vaikeiden aikojen ja hetkien yli ❤. Voimia ja tsemppiä, vielä me noustaan

Just näin <3 Pidetään pelastusliivit ja pelastusrenkaat heittovalmiina aina, kun joku meinaa pudota