Hei!
Kiitos vastauksestasi, rajallinen. (Hupsua käyttää näitä nimimerkkejä

) Tiedän tuon mustan lampaan ja kultaisen lapsen, olen lukenut hirveästi kirjallisuutta englanniksi nyt lähiaikoina. Ensimmäinen suomenkielinen kirja tupsahti äskettäin tilattuna postista, mutten ole vielä lukenut sitä: Sata tapaa tappaa sielu. Hirvittävästi voimia myös sinne, ja mukava kuulla, että on muitakin itseni ikäisiä, jotka vastaa nyt tajuavat asioita. On se outoa, että tiesin seurustelleeni/ollut avioliitossa ja kihloissa narsistien kanssa, ja että eräs ystävänikin oli sellainen--- mutten ole koskaan miettinyt, että olisiko äiti sitä, tai että mistä johtuu tuo, että löydän itseni aina jostain narsistirysästä :/
Minulla on ongelmana vielä tuo, että silmät ovat tavallaan auki, mutta hirveä häpeä ja syyllisyys päällä. Ja koko ajan mietin, että jos olen vaan erehtynyt, ja jos minä olen kohdellut äitiä väärin, ja siksi pillitän (just niin teen..

.) aika usein äidiltä lähteissäni. Joskus kun yritin ottaa asiaa puheeksi, äiti sanoi, että häntä(kin) kohdeltiin tosi väärin ja ei hän silti ole "tällainen". Eipä niin, mene siinä sitten ja selitä, että koska sinä otit sen tien, että aloit matkia äitisi toimintaa, minä taas sen tien, että uskoin ja imin itseeni kaiken, mitä minusta sanottiin.
Nyt on tilanne sellainen, että äiti tahtoo, että olisimme aina lauantaisin hänen luonaan katsomassa Haluatko miljonääriksi -ohjelman, kun on kivaa katsoa sitä yhdessä. Olen yh, ja minulle se on ihan ok. Mutta... ensinnäkään emme saa puhua ohjelman aikana, muuten hän ei kuule... toisekseen kun viimeksi menimme sinne, niin jätin poikani äidin pihaan ja sanoin, että käyn itse vielä asioilla. Koska viivyin tunnin verran, (ohjelman alkuun oli vielä kaksi tuntia..) niin äiti soitti. Kun vastasin, hän huusi - siis raivosi - monta minuuttia siitä, että voisin minä nyt jonain muunakin päivänä hoitaa asioitani (ei se ollut kiireinen juttu, mutta en pitänyt niin pahana, että tulen sinne myöhemmin, koska näen äitiä muutenkin jatkuvasti, hän näkee poikaani harvemmin, ja ajattelin, että he viihtyvät hetken keskenään). Kun tulin sinne, huuto jatkui.. kuinka minä olen epäempaattinen ja törkeä enkä ajattele kuin itseäni. Sieltä sitten lähdettiin kiukuspäissä, eli en puhunut mitään. Äiti soitti seuraavana päivänä kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska hän halusi kuulla mitä eräässä kokouksessa oli tapahtunut. Minun puhelimestani alkoi akku loppua, joten lopetin puhelun aika pian. Sitten hän soitti poikani puhelimeen, oli kuulemma vielä jotain asiaa, ja poika sanoi, että äiti soittaa omasta puhelimestaan. Koska puhelimeni yhä latasi, ja sen johtoa ei saa liikuttaa, muuten se kilahtaa kokonaan, niin soitin noin puoli tuntia sen jälkeen kun poika oli sanonut noin. Kuten arvasin, äidin puhelin oli kiinni. Se on nyt tai ei koskaan hänen kanssaan...
Seuraavana päivänä ei soiteltu. Sitten taas seuraavana päivänä äiti soitti, että tarvitsee minun apuani, koska hän kiukuspäissään vaihtoi matkapuhelinoperaattoria. Nyt minun pitäisi mennä hoitamaan jotain sähköpostiasioita, kun hän ei niistä ymmärrä. Taas oltiin, kun mitään ei olisi tapahtunut. Sanoin, että soitan hänelle kuudelta, koska olin yhä päiväunilla. Otin kerrankin tietoisen riskin enkä pistänyt kelloani soimaan TASAN kuudelta, vaan ajattelin, että on ihan normaalia soittaa kun ehtii, eikä aina juuri minuutilleen kun äiti odottaa/käskee. Itse hän on usein sanonut soittavansa ja unohtanut kokonaan, ja kun olen soittanut takaisin, on hänellä jo puhelin kiinni yötä vasten. Enkä ole koskaan huutanut ja raivonnut siitä... mutta äiti soitti sitten minulle 17 yli kuusi, ja heräsin siihen. Sanoin, että niin, mun piti soittaa kuudelta... ja siitäkös huuto alkoi. Mun piti sanoa, että oisin soittanut kun herään, ja että tulen käymään kahdeksan maissa. Mutta äiti ehti ensin ja syvästi loukkaantuneena karjui, että ei ole pakko tulla ja kuinka ajattelematon taas olen. Minulla paloi (taas) hermo, ja sanoin, että nyt on kyllä aika, että alat kohdella mua kuin aikuista, et sä kenellekään muullakaan huuda noin järjettömästi... Äiti sanoi, että kyllä huutaa, jos eivät lupauksiaan pidä. En todellakaan osaa edes kuvitella, että äiti raivoaisi samalla tapaa jollekin vähän vieraammalle. Mutta mulla ei ole väliä. Ja sitten kun sanoin, että kohtelis mua kuin aikusta, niin hän sanoi, että "voi helvetti sun kanssas!" ja löi luurin kiinni. En mennyt äidille, enkä ole soittanut. Hän ihan varmasti odottaa, että soitan ja pyydän anteeksi käytöstäni. Mutta en soita. Tämä tapahtui siis perjantaina. Nyt on äiti ollut viikonlopun yksin, ja tietty mulla on ihan mielettömän syyllinen olo, mutta yritän pitää kiinni kerrankin omasta päätöksestäni. Mutta haluaisin kuulla teidän mielipiteenne: kuulostaako tämä siltä, että minä olen tehnyt jotain väärin? Olenko itsekäs, kun en soita vanhalle äidilleni? Olenko ajattelematon, kun annan hänen odottaa? Minä en tiedä enää
Minä en tiedä onko vika äidissä vai minussa, vaikka olenkin noita kirjoja lukenut, ja niissäkin sanotaan, että tällainen epäilys voi tulla.
Minulla on vielä sellainen syyllisyys, että en voi todellakaan vähentää äidin tapaamista, en yhtään. Isäni kuoli neljä vuotta sitten hoitovirheeseen. Hän oli täysin kunnossa, sporttinen ja mieleltään ja keholtaan kuin kolmekymppinen. Ei polttanut, ei juonut, urheili joka päivä, ja oli vielä kasvissyöjä. Koska olen ainoa lapsi, niin äidillä ei ole muita kuin minä. Ja itse olen 14-vuotiaan pojan yh. (Jonka isä on ... ylläripylläri...aivan täysin oppikirjan mukainen narsisti, ja sitä asiaa en edes epäile! Ei ole nähnyt poikaansa nyt neljään vuoteen kun ei onnistunut viemään häntä kokonaan. Joko tai siis...) Äidillä on sisaruksia, mutta ei ole hirveän lempeissä väleissä tämä porukka. Lisäksi isäni sisar muistaa äitiä. Kuitenkin hän jatkuvasti valittaa minulle yksinäisyyttään ja sitä, ettei pääse lähtemään kotoaan. Äiti on muuten terve, mutta hän tapaturmaisesti satutti jalkansa kaksi vuotta sitten ja kulkee nyt rollaattorilla. Vien siis äitiä kauppaan jne. ja käyn kylässä ainakin kerran viikossa. Äiti maksaa auton verot jne; koska sovimme, että minä sitten kuskaan häntä. Mutta enpä tajunnut, että se kuskaaminen tarkoittaa sitä, että minua saa kohdella ihan kuinka vain, ilman kiitosta. Äiti inhoaa odottamista, mutta oli unohtanut lääkärinajan, ja vein hänet sairaalaan kaksi tuntia liian aikaisin. Äiti oli tutkimuksissa toiset kaksi tuntia, joten odotin häntä neljä tuntia. En saanut tästä mitään pahoittelua tai kiitosta, mutta annas olla jos minä en soita TASAN kuudelta tai hoidan omia asioitani, kun pitäisi olla kylässä (ilmoitin kyllä, että tulen myöhemmin...).. huh. Kun äiti usein kysyy minulta, että "koska olet viimeksi tehnyt mitään hyväkseni?" Ja minä alan luetella, että ma vein sua lääkäriin, ke kävin ostamassa sulle uuden DVD-soittimen, kun omasi paukahti (äidin rahoilla: tosin äiti sanoi, että ei voi antaa minulle pankkikorttia, koska hukkaan sen. Hän antaa sen sillä ehdolla, että poikani tulee mukaan... eli oman poikani kuullen dissasi mut siihen asemaan, että muhun ei voi luottaa - hän sanoi senkin - ja hukkaan aina kaiken. Kiva juttu saada lapsikin ajattelemaan äidistään näin...) , ja torstaina pesin ikkunasi (josta hän kyllä maksoi, tietää mun olevan tyhjätasku), ja nyt olen täällä kylässä (tosin sekin päättyi huutoon, kun halusin levätä 15 minuuttia ennen kun alan ripustaa hänen verhojaan.. olin sanonut, että muakin huimaa niskojeni takia ripustella niitä, mutta kukas nyt minun huimauksistani piittaa...) Ja siihen äiti sanoi, että "se sovittiin, että sulla on auto, jotta voit auttaa mua". Mitäs siihen enää sanot? Lisäksi äiti on sanonut, että "jos jollain muulla ois tällanen kakara, joka ei tee muuta kun huutaa äidilleen, niin se olisi katkaissut välit jo aikaa sitten". Kun vaadin äitiä tästä tilille, ei hän pyytänyt anteeksi, vaan sanoi, että hän oli sanonut JOLLAIN muulla, ja ihan varmasti maailmasta JOKU ihminen löytyy, joka niin tekisi. Aika heikko selitys, vallankin kun hän on sanonut saman asian myös "kellä tahansa muulla". Eli minä olen siis kertakaikkiaan huonoin lapsi maailmassa. Kerran sanoin piruuttani äidin naapurille, että "olenkos mä sun mielestä ihan kamala tytär", ja se katsoi mua aivan haavi auki, koska tiesin hänen kertoneen äidilleni, että hänellä on kolme poikaa, jotka eivät välitä, hän ei saanut edes äitienpäiväkorttia. Mutta eipä äiti osaa ikinä arvostaa minua. Ja kun nyt puhutaan kellojen soimisesta, niin minulla on maisterintutkinto roikkunut gradua vaille valmiina masennuksen takia, ja olen päättänyt suorittaa sen nyt ja ilmoittauduin seminaariin. Hyvällä säkällä olisin valmis keväällä 2017. Sanoin äidille tämän, ja hän rupesi intoilemaan, että järjestetään mun viiskymppiset ja maisterijuhlat samaan aikaan, niin hän saa leuhkia kateelliselle suvulle... Tiedän kyllä, että hänellä on kateellisia siskoja, mutta alkoi tuntua, että ketäs varten minä maisteriksi valmistun, äitiä vai itseäni? (Ja sen suku sanois kyllä, että mitä tota juhlii, kun noin vanhana valmistuu...) Ja lisäksi - sanoin, että minä en täytä 50 ennen kun vuonna 2018, mutta ei se kuulemma haittaa, koska suku ei tule maisterijuhliin, mutta niille synttärijuhlille kyllä. Sanoin, etten halua viettää 50-vuotissynttäreitä vääränä vuonna, niin äiti sanoi, että "mikset muka halua?" Mitä tohon sanoo, eiks se nyt ole itsestään selvä, etten halua? Äiti ei ees ajatellut HALUANKO mä viettää kumpiakaan juhlia, tai haluanko viettää niitä hänen sukunsa kanssa. En meinaan halua. Voi olla, että juhlin, mutta vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat vilipittömästi iloisia minun takiani... Kandijuhlia äiti ei ees ajatellut, koska se on vain alempi korkeakoulututkinto. Suoritin sen kolme vuotta sitten. Äiti ei sanonut mitään, eipä keittänyt edes juhlakahveja

Nyt näytin piruuttani kandipapereita, että muistaako ees nähneensä. Hän sanoi, että joo, on hän tämän nähnyt, ja mainitsipa sitten, että ruotsissa oli vain välttävä suullinen ja tyydyttävä kirjallinen taito. Ei mitään mainintaa siitä, että pääaine oli erinomainen ja sivuaine loistava. (5 ja 4). Tosin kun kysyin miksi siihen piti tarttua, niin äiti sanoi, että kun nuo muut on niin hyviä, niin pistää silmään...
Mä olen oikeasti tulossa hulluksi. Olenko minä jotenkin väärässä ja itsekäs, vai toimiiko äitini nyt vähän omituisesti? Hän on kuitenkin hirvittävän mukava ja ystävällinen ihminen kun on hyvällä päällä, ja esimerkiksi hänen empatiansa eläimiä kohtaan on aivan älytön. Tuntuu, että sitä empatiaa kyllä riittää... muille paitsi minulle, mun kyyneleet ei liikauta mihinkään. Olen vaan hullu ja hysteerinen. Mun masennus ei myöskään ole mitään muuta kuin jotain hemmetin laiskuutta. Mutta kuitenkin hän kertoo mulle säälien, kuinka joku toinen kärsii masennuksesta... jos mä mainitsen, että miksi hän ei ota mun masennusta lukuun, niin hermostuu ja sanoa, että kyllä hänkin on masentunut (minulla krooninen masennus ja lääkehoito, äidillä voi olla masennusta ihan vanhuuden ja leskeyden myötä, muttei suostu hakemaan apua, vaikka olen kehoittanut), ja että en saa rasittaa häntä enää omilla huolillani, koska hän on vanha, ja verenpaine korkealla... jne. Olen kuulemma kivireki, jota pitää vetää perässään. Äiti on auttanut rahallisesti minua, koska yh nyt ei vaan toimeentulotuella pärjää, ja kamala huuto joka kerta. Olen niin vanha, ettei pitäis enää joutua auttamaan, kukaan muu äiti ei varmaan auttaisi, ja antaa rahaa vain lapseni ja minun kissojeni takia, minusta ei ole väliä. Kuitenkin... kyllä se äiti jatkuvasti apuani kaipaa yhteen sun toiseenkin juttuun... Kai sitten kivireestäkin hyötyä voi olla?
Että näin. Olen siis sidottu äitiin. Koetan jotenkin päästä ainakin rahallisesti itsenäiseksi ja venyttää penniä, koska siitä on maksettava niin kova hinta. Äiti ikään kuin "ostaa luvan solvata mua". Miten tästä noidankehästä pääsee irti ja saan äitini kohtelemaan mua kuin ihmistä... VAI olenko minä se kohtuuton???
