KESKUSTELUFOORUMI

Heippa!

Narsistimummohan se... kamaluus on. Olen kai ollut vähän kahden (kolmen, viiden) vaiheilla miten esittää asioita omille lapsilleni. Aikuiset lapseni (3) ovat jo hyvin selvillä alkuperäiskuvioista, mutta nuorimmaiselleni olen "valunut" vasta aivan viime vuosina totuuden sanoja. Näyttää kuitenkin siltä, että hän on fiksuna ihmisenä ymmärtänyt asioiden laidan. Kerran vieläpä avauduin hänelle itkien omasta lapsuudestani ja nuoruudestani - tämä tapahtui erään matkan aikana, jonka olosuhteissa jouduin ylittämään omia rajojani niin fyysisessä kuin henkisessäkin mielessä.

Kuitenkin on aina hieman vaikeaa, kun narsku soittaa matkapuhelimiin. Itse en voi vastata ollenkaan, sillä pelkkä nimen näkeminen näytössä aiheuttaa esim. ns. hysteerisiä halvaustiloja. Lasta kuitenkin kannustan tekemään kuten hän itse haluaa. Joskus vastaa, joskus ei. Puhelu menee kuitenkin aina saman kaavan mukaan: "No miten koulussa menee" "hyvin" "ikävää että te asutte niin kaukana" "niin (ikään kuin lapsi voisi asiaan vaikuttaa ja tämä syyllistäminen on vanhastaan tuttua - joskus oli tapanani vastata, että olette aivan yhtä kaukana meistä kuin me teistä)" "no kai teillä menee siellä mukavasti (versus joudun täällä teidän takianne kärsimään kun olette niin kaukana)" "joo" "miten koulussa menee" "hyvin" "ikävää että te ette tule käymään kun asutte niin kaukana" "niin" "olen taas ollut kipeänä" "jaa" jne. jne. Kuka lapsi tuollaisesta "keskustelusta" saa mitään iloa irti tai edes tyydytystä auttamisesta jos niikseen ajatellaan. Pelkkää syyttelemistä ja turhan kyselyä ikivanhan kaavan mukaan. Puuttuu vain enää se, että "kylläpäs olet kasvanut sitten viime näkemän".

No näkemistä on turha toivoa.

Toki veisin lapsen/lapset käymään, jos he itse toivoisivat, enkä ole myrkyttänyt kenenkään mieltä, vaan aina yrittänyt jaksaa kannustaa suhteiden ylläpitoon. Mutta kun halua ei ole, sitä ei ole.

Ongelma ei siis (toisin kuin sulla) ole siinä, että narsku olisi onnistunut kietomaan jonkun pahaa-aavistamattomista lapsistani sormensa ympärille. Sen sijaan epäilen vahvasti, että yksi lapsistani olisi itsekin vahvasti narsistisilla piirteillä varustettu. Mutta se on jo toisen tarinan ja kirjoituksen aihe!

Kiitos Turkoosilila vastauksesta Tunnistimpa hyvinkin tuon puhelun kaavan, meillä siihen tulee aina lisäyksiä mm. tyypillisesti "tarvitsetko jotain?" "voin käydä kaupassa" jne eli niihin tarvitsemisiin liittyy AINA raha. Ja jos niinhin "ilmaisiin tarjoiluihin" tarttui, seurasi aina syyllistämistä ja julkista nöyryyttämistä. Koskaan rahaa ei annettu tilille/käteen (no lähes koskaan) vaan aina kuvio oli se että "tulen maksamaan kassalle" joka tarkoitti sitä että hän tulee mukaan kauppaan arvostelemaan ostoksia ja kassalla puhuu kovaan ääneen "onko tässä nyt varmasti mitä tarvitset, kyllä minä maksan!" jne jonka takia nämä kaupassa käynnit lopulta vihdoin päättyivät koska kumpikaan meistä ei halua kokea sitä nöyryytystä. Saati sitä että saa jälkeenpäin kuulla mutkien kautta miten minä olen taas vonkunut rahaa milloin mihinkin. Niin. En ole vonkunut vaan narsisti itse oma-aloitteisesti -tarjoaa-. Enkä ole tajunnut aikoinaan kuviota, miksi on tarjonnut, mihin hän sitä tunnetta tarvitsee että minä tarvitsisin häntä. Taloudellisesti. No nyt ymärrän oikein hyvin.

Meillä siis on tilanne se että täysikäinen lapseni on jo tajunnut mummonsa narsismin. Ja asettanut itse rajoja, mm sanonut suoraan että "älä laita rahaa minun tilille, en tarvitse sitä" mikä oli toooooodella kova juttu. Rohkaisin lasta siihen sanomalla että päätät itse missä rajasi on, mikä sinusta tuntuu hyvältä, teet kuten itse parhaaksi katsot. Ja hän ymmärsi vetää rajan talouteen koska oli myös itse saanut kokea samaa kuin minä: julkista nöyryyttämistä, selän takana arvostelua "ei se edes kiitä" jne vaikka tilanne ollut täsmälleen sama: vaikka mitään ei olisi pyydetty niin narsisti tarjoaa ja sen jälkeen alkaa pikku hiljaa syyllistämään eri tavoin.

Ja laps ymmärtää ja tietää tämän "irtautumistilanteen". Tajusin jutellessani hänen kanssaan että seuraava siirto mikä meitä auttaisi olisi se että puhumme yhdessä ulkopuoliselle ihmiselle tästä. KOska tajusin että henkinen väkivalta on sitä luokkaa että se -uhkaa- myrkyttää sekä meidän välit että meitä molempia yksilöinä. Ja kun tajusin tämän tarpeen, tajusin myös että tämä on se eristämisen tulos: meidät on eristetty järjestelmällisesti vuosien aikana perheestä ja suvusta. Minut "ammuttiin" alas myös muilla tavoin, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Kaikki mitä minulla oli, tuhottiin järjestelmällisesti yksi toisensa jälkeen, talous, työkyky, sosiaaliset suhteet (aktiiviharrastuksen tekeminen mahdottomaksi) jne. Aivan kaikki.

Kun näen nyt tämän kristallin kirkkaasti mitä on tapahtunut, miksi sairastuin aikoinaan masennukseen (olen pari vuotta kamppailut itseäni siitä irti) niin tajuan myös että miten valtavan tuhon narsisti + muu perhe on saanut aikaan ja minä omalta osaltani siten etten ole kyennyt pitämään rajojani, puolustamaan itseäni ja elämääni. En kyennyt koska en tajunnut mitä tapahtui. Tunsin epämääräistä pahaa oloa ja ahdistusta, mutten tiennyt miksi. Aloin uskoa itsekin että minussa nyt on vain jotain vialla ja siksi masennuin.

Huh huh.

Noh, tuo eilinen pskapäivä meni ohi, taas, kun sain sanallistettua tunnelmia ja juteltua lapsenkin kanssa, myös siitä että tämä sairas henkinen väkivalta on ulottunut meidänkin väleihin (koska näköjään reagoin noin voimakkaasti pelkästään narsistin soittoon lapselle). Ja se tuntuu sairaan pahalta. Jonka takia tunnistan että tästä on päästävä eroon myös niin että on kyettävä jollekin ulkopuoliselle puhumaan, myös hänen siis. Hänkin tunnistaa saman asian, minä toivoisin että hän menisi ja juttelisi yksin jollekin ulkopuoliselle tai sitten että menisimme yhdessä. Tätä nyt arvon ja pähkäilen.

Tunnistan että meidän on rimpuiltava ulos eristäytyneisyyden tunteesta, häpeästä, siitä että meidät on järjestelmällisesti eristetty. Jep. Eli tämä liittyy siihen että "olisi helpompi" puhua fyysisestä väkivallasta, jos kokisimme sitä. Kun koemme ja olemme kokeneet -aina- henkistä väkivaltaa, narsismin takia,sitä onkin vaikeampi selittää. Jos olisi joku "turvakoti" tyyppinen paikka jossa voisi puhua "henkisesti turvatonta" oloa kokevana, olisikin hyvä. Mutta tältä tämä tuntuu. Henkisesti turvattomalta, isoksi osaksi siksi että kyseessä on perheenjäsen josta olen ollut riippuvainen lapsena ja myöhemmin myös aikuisena. Ja josta lapsikin on ollut riippuvainen. Kasvanut uskomaan että "kyllä mummo aina jeesaa". Hyi hlvetti mikä valokupla. Olen viime aikoina monesti puhunut lapselle myös siitä miten häpeän sitä että olen kasvattanut hänet uskomaan että "kyllä mummo aina jeesaa". Huh huh. Niimpä niin.

(Näppis sauhuaa kun kirjoitan täällä... helpottaa saada purkautua)

Voi hitsi mikä tarve iski tajuntaan. Nyt on kyllä niin terapeuttinen vaihe että huh.

Tuosta edellisestä kirjoituksesta mulle jäi tunne että joku pala tästä puuttuu jota en tajua ja äsken kun tuli mahdollisuus olla yksin kotona ja aloin kirjoittamaan niin sieltä se sitten pulpahti.

Sellaisen äidin ikävä jota ei koskaan ollut. Tarve saada olla rakastettu, hoivattu. Tarve tuntea turvallisuutta, saada mennä syliin, turvaan. Saada huolenpitoa, rakkautta, hyväksyntää, sellaisena kuin olen. Sellainen tarvekin on ollut läpi elämän tosi voimakas, oikein kaipuu, sellaiseen tunteeseen että joku pitää mun puolia, on mun puolella, suojelee. Se tunne jota ei lapsena saanut kokea vanhemmilta. Se tarve ei ole mihinkään kadonnut, yks kaks se pulpahti tästä alkuviikon pskatunnelmista nyt pintaan. Kaipuu sellaiseen äitiin jota ei ollut.

Ihan selkeä tunne ja tarve. Ihana tunne <3

Ja tunnistan senkin nyt ihan selkeästi että oma äiti ei sitä ollut. Se ei ole turvallinen huolenpitäjä, ei sellainen joka pitää lapsen puolia, ei anna turvaa, ei syliä. Ei hyväksy. Kumma outo valetodellisuudessa elävä ihminen jota on turha yrittää ymmärtää kun en kuitenkaan ymmärrä.

Voi kuinka ihana tarve saada tunnistaa. Sellainen tunne että voi kun olisi saanut vaan olla lapsi, silloin kun oli lapsi <3 Että olisi ollut aikuisia jotka olisi pitäneet huolta (eikä niin että heistä piti pitää huolta), välittäneet (eikä käyttäneet hyväksi milloin mitenkin) , rakastaneet (eikä torjuneet), puolustaneet (eikä nöyryyttäneet) jne. Olleet rehellisiä ja avoimia ja suoria, luotettavia. Kasvattaneet, opettaneet, ohjanneet jne (eikä syyllistäneet). Olleet turvallisia ja luotettavia.

-------

Tämä on se tunne jonka vallassa olen varmaan aiemmassa elämässä aina päätynyt takaisin "äidin luo". On ollut "äidin ikävä". Lainausmerkeissä siksi että se äiti jota oli ja on ikävä, sitä ei ole olemassa. Enkä ole aiemmin kyennyt tai suostunut tajuamaan, hyväksymään sitä. Vaan joutunut aina toteamaan että paha olo sieltä tulee. Ei tule eikä ole tullut, kohdatuksi, kuulluksi.

Rakkauden tarve. Mitä luonnollisin ihanin perustarve. Ah. Tämä on hyvä tunne ja tarve. Oikea todellinen tunne. <3

Huomenta kaikille lapsensa etävanhemmasta tai muista sukulaisista vieraannuttaneille tai sitä suunnitteleville. Tänään lasten oikeuksien päivänä kannattaa googlata www.yle.fi/uutiset. Sieltä löytyy asiaa vieraannuttamisesta ja sen seurauksista. Näkökulma on vieraannutettu lähivanhempi, mutta samaa kaavaa voi soveltaa mielestäni myös lapsenlapsistaan vieraannutettuihin isovanhempiinkin. Tähän jälkimmäiseen ryhmään kun kuulun itsekin niin toivon kanssani saman kohtalon jakaville uutisen antavan edes hitusen toivoa ja voimaa selvitä epäoikeudenmukaisesta tilanteesta eteenpäin.

Minusta on tarkoituksellisen syyllistävää tuoda vieraannuttamisen näkökulma esille tässä ketjussa.

Syyllistäminen herättää myös paljon kysymysmerkkejä erityisesti keskustelupalstalla jossa pyritään pääsemään irti läpi elämän, lapsesta alkaen jatkuneesta syyllistämisestä tunnistamlla sitä mitä se on itselle tehnyt ja muuttamaan ajatuksia ja asenteita itsestä toimivimmaksi, armollisemmiksi.

Jos kaipaa vertaistukea isovanhempana, kannattaa avata oma viestiketju aiheesta joka itseä koskettaa, siten löytää suuremmalla todennäköisyydellä vertaistukea.