Oman lapsen suojeleminen isovanhemmilta

[Subisubi]

Minulla on narsistiäiti ja narsisti-isäpuoli. He täyttävät molemmat persoonallisuushäiriön kriteerit ihan kirkkaasti. Se varmasti kertoo riittävästi näin alkuun.

Mietin, että olisko täällä joku muukin samanlaisessa tilanteessa? Olen saanut ensimmäisen lapseni ja mietin, että miten voisin suojella lasta isovanhemmiltaan? En ole katkaissut välejä täysin, olemme tosin hyvin vähän tekemisissä - mutta niin kuin kaikki narsistien lapset tietävät: yksikin visiitti saattaa olla liikaa. En tietenkään aio ikinä jättää lasta heille hoitoon, mutta haluaisin sentään että lapsi tuntee heidät. Ongelma on äiti valehtelu. Hän saattaa keksiä minustakin valheita, vaikka olisin paikalla. En tiedä kuinka selitän pienelle lapselle, että mummi valehtelee.

[Katoaa]

Moi!
Minulla on narsisti äiti. Kuusi viimeistä vuotta, lasteni syntymän jälkeen, elämä on ollut todella taistelua. Itse sairastuin masennukseen, josta selvisin ja senkin jälkeen ahdistus äitini seurassa on jatkuvaa. Tämän vuoden alussa tuli stoppi. En enää vaan jaksanut sitä jatkuvaa taistelua ja laitoin välit poikki. Yllättävän hyvin olen saanutkin olla rauhassa.
Meillä ei niinkään äitini valehtele, mutta muutoin kieroilee. Sanoo lapselle että tule yökylään ja tottakai minä olen se pahis kun sen kiellän. Kerran ainakin on pyytänyt lasta valehtelemaan minulle ja monen monta kertaa on unohtunut kertoa kun lapseni on melkein jäänyt auton alle.
Eli meillä mummo oli mukana kuvioissa aikaisemmin, hoisi lapsia, lapset oli jopa yötä mummon luona, kunnes näitä vaaratilanteita tuli minun mittapuun mukaan liikaa ja en enää jättänyt lapsia mummolle.
Itse en osaa neuvoa, miten lapsi ja narsistinen isovanhempi voisi pitää yllä suhdetta, koska ainakin meillä mummon läsnäolo aiheuttaa riitaa, kireyttä ja vaaratilanateitakin. Itse olen ajatellut, että jos jatkossa mummo kävisi synttäreillä ja nähtäs sillä lailla että paikalla olisi muitakin ja näin ollen ne riitatilanteet ehkä pystyttäisiin välttämään, kahden kesken en häntä lasten kanssa aio jättää enkä mielellään aio olla itse kahden kesken hänen kanssaan. Minä olen vain selittänyt lapsilleni, että mummoa ei voi nähdä, koska mummo ei oikein osaa käyttäytyä ja he aika hyvin sen jo ymmärtävät.

Itse ajattelen, että tämä ratkaisu olisi ollut hyvä tehdä ennenkuin lapset loivat suhdetta mummoon, mutta ilmeisesti sinä haluat luoda sen suhteen kaiken uhalla? Olisiko mahdollista vaan sanoa lapselle, et taasko se mummo on puhunu höpöjä vai onko kyse ihan systemaattisesta valehtelusta, että sinun auktoriteetti horjuu?

[Subisubi]

Äiti keksii toisista ihmisistä ihan käsittämättömiä juttuja esim. erään homon väitti olevan pedofiili ja ystäväni väitti olevan lähihoitaja vaikka hän lääkäri jne... Hän siis tietää asioiden oikean laidan, mutta se ei sovi hänelle - joten hän keksii paremman todellisuuden. Ongelma on siinä, että tämä kaikki tehdään jotta hän voisi haukkua muita ihmisiä. Esim. hän väitti tämän lääkäri ystäväni valehtelevan lääkäriydestään ja olevan oikeasti vain lähihoitaja.

Juuri sitä mietinkin, että olisiko vain parempi sulkea äiti ulkopuolelle... Kun en haluaisi pienelle lapselle joutua selittämään "aikuisten asioita" eli sitä, että mummi on ilkeä. Kahden kesken en uskaltaisi jättää, koska äitini oli minua kohtaan väkivaltainen kun olin ihan pieni lapsi. Meillä nuo synttärisysteemit eivät toimi, koska äitini on aina juhlien keskipiste. Hän veti hirveän shown jopa minun häissäni.

[Humanity]

Kiitos nimimerkille Katoaa vinkistä, miten selittää lapselle, miksi ei enää tavata isovanhempia/isovanhempaa. "Ei osaa käyttäytyä" on tähän mennessä paras kuulemani selitys. Ehkä tiukan paikan tullen turvaudumme siihen. Lapset ovat vielä niin pieniä, että puheenaiheen vaihtaminen johonkin muuhun on toistaiseksi riittänyt. Pienin ei oikeastaan edes ymmärrä, missä mennään, mutta vanhinta asia on alkanut selvästi vaivaamaan.

Olen niin vihainen vanhemmilleni. Koska he eivät tunnevammansa vuoksi voi myöntää, miten heidän tuhoava käytöksensä satuttaa meitä, meidän on pakko ottaa etäisyyttä. Tekee pahaa katsoa, kun lapsen sydän menee rikki Luottamusta emme voi enää rakentaa takaisin, emmekä haluakaan, se on mennyt iäksi. Suruprosessi ja luopuminen on vasta alussa ja tunnen vihan, kauhun ja epäuskon tunteita lähes päivittäin. Voin vain ihmetellä, miten hyvin vanhempani ovat vetäneet rakastavien isovanhempien teatteria viime vuodet. Meihin se on mennyt täydestä.

[Lumous]

Tämä viestiketju on jo aika vanha, mutta mulle nyt erittäinkin ajankohtanen. Oon miettinyt juurikin näitä asioita. Olen laittanut välit poikki äitiini ja samalla melkein koko sukuuni. Nyt tyttärelläni on kova ikävä mummoa. Minäkin pidin selityksestä "mummo ei osaa käyttäytyä". Tosin pienelle lapselle voi kehittyä jotain ongelmia jos luulee että hylätään ja jätetään jos ei osaa käyttäytyä ja miettii tätä sitten jatkuvasti vanhanakin. Itse käytän sanaa ilkeä. Vaan lapsi ei tätä haluaisi uskoa. Äitini on käyttäytynyt pääpiirteittäin heitä kohtaan hyvin. Tosin uskon, että jossain vaiheessa tuo olisi muuttunut. Tytärtäni alettiin nyt jo alistaa vaarini toimesta joten todennäköisesti tämä olisi tästä vain pahentunut.

Haluaisin kyllä kuulla miten teillä on mennyt nämä muutama vuosi? Oletteko päässeet jaloillenne? Millaiset välit nykyään yms...

[Lumous]

Tää aihe on mulle nyt niin ajankohtanen et toivoisin vastauksia vaikkei asia nyt oliskaan ajankohtanen. Mulla on pian 5v täyttävä tyttö. Tuntuu ajattelevan aika paljon asioita vaikkei päälleppäin näykkään. Isäni kävi tänään tuomassa marjoja ja katsomassa lapsia. Äitiäni lapset eivät ole nähneet nyt puoleen vuoteen. (Pahalta tuntuu). Äiti ei ole ottanut yhteyttä enää sen jälkeen kun rehellisesti kerroin, etten tunne saaneeni minkäänlaista empatiaa, sympatiaa, huolenpitoa ja rakkautta häneltä koskaan.

Tyttäreni reagoi tänään aika vahvasti. Lapset viettivät aiemmin paljon aikaa mökillä vanhempieni kanssa ja kaipaavat sinne. Molemmat lapset (poika 3,5v) olisivat halunneet paapan mukaan sinne nytkin. Tykkäävät olla siellä. Tuntuu kyllä ikävältä kieltää sitä heiltä.

Tyttö siis sai uhmakohtauksen nukkumaan mentäessä. Alkoi syyttämään että on vihainen, kun minä olin laittanut kynän hänen pikkuhousuihinsa. Järkytyin. Rauhoittelin ja otin hänet syliini. Kysyin että miksi sanoo tuollaisia asioita äidistä vaikken ole sellaista tehnyt. Rauhoitteluun toki meni jokunen tovi. Sain lopulta yhteyden häneen silittämällä ja halaamalla. Lopulta juteltuamme selvisi, että hän ikävöi mummaa todella paljon, eikä ymmärrä miksi kiellän häntä menemästä sinne. Pyysin, ettei enää kertoisi ikäviä valheita minusta, sillä saattaisi olla ikäviä vaikutuksia. Oli muuten niin vakuuttava minua syyttäessään, että melkein jo aloin itsekkin uskoa. Yritin selittää pienelle, että mumma on tosi kiva heitä kohtaan, mutta äitinä minä en luota mummaan ollenkaan, enkä halua heille (lapsilleni) mitään pahaa, haluan että heistä kasvaa ihania ja itsenäisiä, fiksuja lapsia. Haluan että he oppivat ajattelemaan itse, ilman että kukaan manipuloi. Käytin vähän osittain esimerkkinä tyttäreni saamaa kohtelua vaariltani.

Vaari alisti tytön yhtäkkiä kirjaimellisesti ryömimään maassa. Pilkkasi ja torui, kun samaan aikaan ylisti muita lapsia. Keskustelin heti tapahtuneen jälkeen tytön kanssa ja selitin, ettei hän tehnyt mitään väärää, vaan vaari oli nyt ilkeä eikä se ollut ollenkaan tyttäreni syy. Hänessä ei ollut vikaa. Sanoin, ettei hänen tarvitse enää ikinä mennä sinne enää.

Tämä taktiikka toimisi, jos äitini olisi samanlainen narsisti, mutta......ehei....hän osaa piilottaa kaiken niin ovelasti. Hän on manipuloinnin mestari. Hän tekee kaiken niin, ettet edes itse sitä huomaa. En tiedä mitä minussa tapahtui, miksi minä näen hänen läpi. Ehkä siksi, ettei äitini piilottanut kieroilujaan minulta enää vuosiin. Hän vain piti minua liian tyhmänä tajutakseni mitä hän toisten selän takana kieroili. Hän tosiaan piti minua niiiiiiin tyhmänä.

Aion mennä puhumaan aiheesta lasten perheneuvolaan, mutta hyvä kun sain tämän tänne muistiin ja toivottavasti muutaman ajatuksen perään. Se herättää taas uusia ajatuksia ja muistojakin. Ja kaikki se on hyvästä tässä minun eheytymis prosessissani.

[rajallinen]

Tiedätkö tulin ihan saman asian kanssa palstalle..

Kun on normaali tarve turvaverkkoon. Aikuisella ja lapsella. Ja kun pieni lapsi ei voi ymmärtää.. ((( Btw ihanasti sanoitit lapselle ettei se ole tehnyt mitään väärää vaan vaari teki väärin.

Ja aiemmin siihen turvaverkkoon on luonnollisesti kuulunut myös omat vanhemmat/vanhempi ja lapselle isovanhempi. Joka on ollut tärkeää.

Ja kun nyt sitten tilanne on se että se turvaverkko (vanhempien/isovanhempin osalta) onkin ollut kupla. Niin totta kai sen tajuaminen on ihan helvettiä!

Meillä on tilanne että kun sekä minä että jo aikuinen lapsi on tajunnut että "kaikki ei ole ihan kohdillaan". Niin isovanhempaa EI USKALLA tarvita enää. Ollenkaan! Sitä on alkanut epäillä kaikkea ja tuntuu aivan järkyttävän hirveältä tajuta se turvattomuus missä sitä on elänyt ja elää, ainoana erotuksena että nyt tajuaa eläneensä niin turvattomana. Shokki.

Se tunne on aika mykistävä. Pelottava, traumaattinenkin. Kaikki mihin on aiemmin uskonut, on ollut valetta. Kupla on puhjennut.

Silti. Mietin vähän väliä onko KAIKKI ollut silkkaa valetta. Jollain tasolla en usko että on. Tajuan sen että äitini on narsisti, myös yksi siskoni ainakin piirteinen. Mutta uskon että äitini omalla tavallaan rakastaa meitä. Hänen tapansa osoittaa se on vaan... niin outo. En hahmota. Ja jos on tekemisissä, saa pidemmän päälle voimaan pahoin.

Meillä on tilanne ollut pitkään se että turvaverkkoa ei vain ole ollut. Omat ystävät ja kaverit on olleet vuosikausia todella kortilla johtuen sairastumisestani masennukseen ja sen seurauksista. Olen ollut parisen vuotta tilanteessa jossa olen alkanut rämpiä ulos masennuksen syövereistä ja sen seurauksena tämäkin asia, narsismi, tuli tapetille käsiteltäväksi. Ja olen tajunnut että -on pakko- selvitä, toipua, alkaa luoda uudenlaisia turvaverkkoja, ihan kirjaimellisesti tiedostaa tarve siihen ja alkaa miettiä ihan kaikkea uusiksi. Elämäntilanne on todella raskas ja kuormittava koska olen ajat sitten eronnut lapsen isästä, uudet suhteet päättyneet mikä mihinkin, ei ole työkavereita koska ei ole töitä, vanha aktiiviharrastus on taloudellisen tilanteen vuoksi pakosta päättynyt ja sen myötä lukuisat sosiaaliset suhteet. Olen siis todella kirjaimellisesti itseni varassa ja se tekee elämäntilanteen niin helvetillisen raskaaksi. On joitain vanhoja kavereita ja uudempia (yhdestä toisen asian vertaisryhmistä) mutta se että uskaltaisi alkaa avoimesti ja rehellisesti tarvitsemaan muita ihmisiä, on ollut todella pinnalla jo pidempään ja askel askeleelta rämmin ja tunnustelen ja yritän.

On tunne että -kyllähän minä selviän-, tavalla tai toisella, mutta (vaikkakin jo aikuinen) lapseni... Jos minulle tapahtuisi nyt jotain, fakta olisi se että hänen turvaverkko romahtaisi. Jos hänelle tapahtuisi jotain enkä minä olisi maisemissa, en edes uskalla ajatella. Onhan hänellä isä "jollain lailla" tosin ei häneen turvautuu vain pinnallisesti. Opiskelukavereita, yksi läheinen ystävä, siinäpä se. Sukulaisethan on narsisti pelanut vuosikymmenet, ei meillä olla tekemisissä sukulaisten kanssa kuin "narsistin kautta": näin hän on ominut nekin suhteen tapahtumaan, itsensä kautta. Yhden sukulaisen kanssa olen ollut tekemisissä enemmän tai vähemmän läpi iän, hän tietää tästäkin asiasta mutta ei kykene käsittelemään asiaa muuta kuin toteamalla (vihdoin) ääneen miten hankala äitini on. Se jää siihen eikä hän tunnista meidän kirjaimellista tarvetta olla yhteydessä ja tekemisissä. Tiedän oikein hyvin ettei äitini ole ainoa narsisti suvussa, kyllähän niitä, vähintään piirteisiä, kasvaa samoissa olosuhteissa enemmänkin Niin traagista, niin surullista...

Mutta tosiaan tuohon sunkin tilanteeseen siis: onko sinulla jo ymmärrys siitä että sinun olisi alettava luomaan turvaverkostoa ihan alusta? Sinun itsesi takia mutta siinä tulee lapsetkin perässä? Viiteryhmistä, naapurustosta, harrastus-, työ-, opiskelukavereista jne?

Se tarve on ainakin itselläni ihan pinnassa, tullut tämän prosessin myötä. Sen tajuaminen että yksi vaikutus mikä narsistilla on ollut, on se että sisimmässäni olen kokenut -etten tarvitse- muita ihmisiä Jollain käsittämättömällä tavalla olen kasvanut sellaiseen tunteeseen enkä ole tiedostanutkaan sitä todella aiemmin. Kuulostaa ihan hullulta.. mutta nyt tajuan miksi olen elänyt elämääni itseriittoisena suorittajana. Olen elänyt pohjimmiltani koko ajan narsistin omaisuutena. En ole "aiemmassa elämässä" -uskaltanut- tarvita muita ihmisiä vaan minusta on kasvanut kuin jonkinlainen narsistin peilin pitäjä... Jessus.

Saatko yhtään kiinni tästä turvaverkko asiasta Lumous? Siitä että on alettava luomaan ihan uudelta pohjalta turvaverkkoa, uskallettava alkaa tarvisemaan muita ihmisiä!

[panta]

Sekaannun nyt teidän keskusteluun mutta tämä, rajallinen , sinun kommenttisi on niin omaa elämääni
"mutta se että uskaltaisi alkaa avoimesti ja rehellisesti tarvitsemaan muita ihmisiä, on ollut todella pinnalla jo pidempään ja askel askeleelta rämmin ja tunnustelen ja yritän. "

Että terveisiä täältäkin suosta. Turvaverkko 0. Tsemppiä kai voisi meille kaikille toivottaa. Sosiaalipuolelta apua hakeneena on syyllistetty, vähätelty, pompoteltu, juuri tänään aattelin että kun nyt OPETTELEN pyytämään apua (siis siellä terapiassa saan kannustusta avun pyytämiseen)---niin eihän sitä noin vaan saakaan, on kriteerit ja säännöt jne. Olen tullut siihen tulokseen että tarttis olla TÄYSIN hajalla että sitä tukea tulee (silloin toki sainkin tukea) Mutta entäs nyt kun on suht. vähän hajalla...eikö se olisi sitä ennakoivaa perhetyötä...

[rajallinen]

panta

Tuttua.

Aikoinaan kun sairastuin depikseen (ei varmaan tarvii syitä kertoa) ja hain lasusta apua -varmuuden vuoksi- koska olin niin katkipoikki ja huolissani miten oma sairasteluni vaikuttaa teinin kasvuun kun ei mitään apua tai tukea "perheeltä" ollut. Noh, apua ei lasusta herunut. Kävihän lapsi koulua, ongelmana ei ollut väkivalta ja päihde vaan "vain" vakava masennus. Ei riittänyt. Mitään turvaverkkoa ei ollut eikä saatu. Asiat oli "liian hyvin". Jep jep, asiat oli niin hyvin että lopulta depis kroonistui: tulipa halvaksi kaikille osapuolille. Not.

Nyt on teini aikuinen ja selväksi on matkan varrella käynyt että "tässä kunnossa" avun ja tuen saanti on yhtä kuin nolla, joka ikisestä asiasta pitäisi jaksaa taistella mutta ei vaan jaksa. Kun depis alkoi hälvetä, iski tajuntaan sitten ne syyt miksi aikoinaan lopulta sairastui. Narsismihan se.

Tässä sitä ihmetellään perheettömänä ja suvuttomana, ilman vanhoja työ tai harrastuspiirejä, mistä sitä turvaverkkoa alkaisi uudestaan rakentelemaan, uusilla ehdoilla ja näillä eväillä. Aika orpo olo! Kuin olisi eronnut, vieraassa maassa jonka kieltä ei ymmärrä ja pitäisi osata aloittaa kaikki alusta. Jotenkin.

"Vähän" katkipoikkipuhki mutta vähemmästäkin. On tämä hlvetin kuormittavaa.

Onneksi on lähiviikkoina alkamassa narsistien uhrien vertaisryhmä, ehkä alkaa löytyä sanoja purkaa tätä turtaa oloa. Samalla on niin monella tasolla kuormittavaa (talous, sosiaaliset suhteet, oma kuntoutuspolku jne) että välillä mietin jaksanko käydä edes läpi tätä Isoa asiaa juuri nyt. Mutta eipä ole vaihtoehtoja. Jotenkin uskon että kun käy läpi tätä irrottautumista narsistin vaikutuspiiristä, siitä ehkä saa voimavaroja muuhunkin eloon. Löytyy se oma tahto ja omat voimavarat sen myötä. Toivottavasti!

Voi hitto tää on hlvettiä ei voi muuta sanoa. Voimia meille, ihan joka iikalle! Päästä irti!

<3 *virtuaalihalaus*

[rajallinen]

Mitenhän teillä muilla menee...

Mulla oli huono päivä... Syystä että eilen otti narsistimummo yhteyttä lapseeni.

Kaikk kirjaimellisesti kaatu päälle, suorastaan vyöryi. Sen tajuaminen että se ei ota yhteyttä -koskaan- vilpittömästi. Vaan manipulointitarkoituksessa.

Sen tajuaminen etten pysty pistämään rajoja täysikäisen lapsen puolesta. Avuton raivo. Pitäisi voida luottaa lapsen kykyyn mutta meidät on niin kauan eristetty kaikesta, kaikista että epätoivoiselta tuntuu.

Tajuan nyt vasta miten totaalista ja järjestelmällistä eristäminen on ollut. Ja miten sinisilmäisesti olen uskonut ja luottanut, ajautunut omasta hyvästä elämästä aikoinaan takaisin narsistin vallan piiriin. Sairasta.

Tätäkö elämä nyt on. Pääseekö tästä pskasta ikinä irti.

Pahin päivä pitkiin aikoihin.