Suru

[TurkoosiLila]

Mulla kesti niin kauan kirjautua (olen ensikertalainen) että hävis jo ajatus siitä, mistä piti kirjoittaa. Jäi kuitenkin sellainen tunne, että on epäusko siitä, että itselle on oikeasti voinut tapahtua niin kuin tapahtui. Mulle ainakin iskostettiin vahvasti sellainen ajatus, että meidän perhe on parempi kuin kaikki muut perheet...

...totuus oli tietenkin aivan jotain muuta.

Juuri tämä valheellisuus ja kaiken pahan naamioiminen hyväksi, peitteleminen ja vääristely olivat niitä lannistavia tekijöitä... ei voinut hakea apua, sillä olis joutunut itse syytettyjen penkille...

Olen jo vanha, mutta edelleen itken narsistiäitini tekemiä haavoja. En ole sinänsä avuton tai kykenemätön pakenemaan tms. mutta loukkaantuminen on myös fyysistä ja kulkee henkisenäkin lapsiini saakka.

Tunnen toisaalta tarvetta kertoa historiaani, toisaalta vain liittyä samantyyppisestä pahasta (merkityksessä "evil") kärsineiden joukkoon, en tiedä varmasti. Voimia kuitenkin kaikille, jotka ovat joutuneet narsistin, sosiopaatin tai psykopaatin runnomaksi!!!

[mariela123]

Hei TurkoosiLila ja tervetuloa joukkoon...

Epäusko ja hämmennys ovat minullekin tuttuja tunteita. Pitkän prosessin jälkeen on kuin olisi irronnut jostain möykystä, pudonnut pitkän matkan alas ja tömähdettyään maahan, voi vain katsella surullisena ympärilleen ja ihmetellä. Totuus on tullut kokonaisuutena vastaan ja iskenyt päin kasvoja. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, kun taaksepäin ei voi eikä halua mennä. On pakko kulkea eteenpäin omana itsenä ja elää omaa elämää.

Minäkin elin kulississa ja kesti kauan edes käsittää se, vaikka jo hyvin pienenä ihmettelin tiettyjä asioita ja ärsyynnyin perheeni kuvioista ja tavoista käsitellä monia asioita. Vieläkään en silti täysin käsitä, miten hienosti kulissi oli rakennettu ja millaisella aivopesulla se säilytettiin. Lapsuudenperheeni ylläpitää samaa kulissia edelleen, itse vain pulpahdin siitä ulos ja kuljeskelen nyt sen ulkopuolella jonkinlaisena "mustana lampaana" vaikka oikeasti taidan olla koko porukan tervein tapaus

Vertaistuki on näissä asioissa kyllä hyvin toimivaa, kiitos siitä kirjoittajille!

[rajallinen]

Kulissit ja valheellinen todellisuus, jep... samoin kuin se että tekee ihan fyysisestikin kipeää "kuoria sipulia". Pikku hiljaa, ajan kanssa, on alkanut tulla esiin surua, omia tukahdutettuja tunteita ja varsinkin tarpeita.. joiden kanssa on läpi elämän ollut hukassa: kun ei niihin ole ollut "lupaa"/"oikeutta" vaan on kasvanut siihen että ne on vääriä/epäoikeutettuja jne...

Nyttemmin on menossa vaihe että "antaa tulla vaan, ajan kanssa". Kun on kyennyt hyväksymään että narsismin keskellä kasvaneena täismä seuraus on ihan normaalia, surullista mutta toisaalta, elämä on aina keskeneräistä eikä koskaan ole liian myöhäistä luoda itselleen uutta elämää, oman näköistä elämää, omilla ehdoilla.

Itse olen lopulta alkanut käymään tätä läpi nyt viiskymppisenä, lienee aina tyypillinen vaihe: jos aiemmin on jäänyt syystä tai viidennestä prosessi kesken niin nyt sitä tulee käytyä läpi.

Tuli mieleen kertoa kun juttelin yhden samanikäisen kaverin kanssa jolla ei ole narsistivanhempaa: hän ei näe yhtään sitä tosiasiaa että on edelleen aivan riippuvainen vanhemmistaan, taloudellisestikin, pitää sitä vain normaalina. Potee syyllisyyttä siitä että ottaa vastaan lahjuksia ja syyllisyyttä hälventääkseen ramppaa tekemässä palveluksia vanhemmilleen. Ajattelisin että mielummin sitä kävisi ilman lahjuksia vanhempiensa luona, muuten vain, siksi koska itse haluaa. Ei siksi että potee syyllisyyttä. En tiedä kun ei ole sitä tilannetta mutta jäin miettimään että varmasti monet voi elää läpi elämänsä niin etteivät kyseenalaista vanhempi-lapsi roolejaan. Me narsistien lapset -joudutaan- tämä väkisinkin tekemään koska epämääräinen paho olo on alkanut -pakottaa- siihen. Tämän prosessin voi siis ajatella todella hyvänäkin asiana!

Jostain mulle on tullut tarve alkaa nähdä tätä hyvänä asiana koska katkeruus ei tunnu hyvältä, rakentavalta, vaan ainoastaan itse syövältä tunteelta josta ei meinannut päästä eteenpäin. Ajattelin sitten että ei, en suo sitä iloa narsismille että katkeroituisin loppuelokseni vaan päästän siitä tunteesta irti ja jätän sinne mistä se tulikin.

Tätä hoen nykyään itselleni: Minun elämäni on minun elämää. Se ei ole narsistin elämää. Se mitä minä teen, ei ole narsistin ansioita, narsistin syytä, narsistin häpeäksi tai narsistia varten. Vaan minun itseni elämää. Minun elämää, tässä ja nyt ja tulevaisuudessa

Pikku hiljaa on kuoriutunut esille kerros kerrokselta sitä -minua-. Sitä mikä on totta. <3

[rajallinen]

mariela123,

Tuo "mitkä ovat sopivat rajat" on mietityttänyt myös minua, paljon. Toistaiseksi olen aina päätynyt siihen että ne sopivat rajat ovat sellaisia mitkä -minusta- tuntuu sopivilta. Ei sellaisia mikä tuntuu sopivalta jonkun muun mielestä.

Se hämmenys tulee itselleni siitä että ei ole kokemusta (suhteessa narsistiäitiin/lapsuuden perheeseen) siitä että niitä omia rajoja on kunnioitettu, Omia tunteita ja tarpeita. Vaan niiden yli on aina kävelty, mennen tullen. Se että on alkanut tuntua siltä että minulla on oikeus omiin rajoihin, minulla on oikeus tulla kohdelluksi kunnioittavasti, arvostaen minun rajoja, herätti/herättää syyllisyyttä/hämmenystä "onko minulla tosiaankin oikeus omiin tunteisiin ja rajoihin". Kyllä on.

JOs voisi omana itsenään olla tekemisissä narsistin kanssa, terveesti, ei silloin ole kyseessä narsistin kanssa tekemisissä olosta. Narsistille ei ole olemassa sellaista asiaa kuin muiden ihmisten rajat ja niiden kunnioittaminen. Narsistille muut ihmiset ovat aina lopulta olemassa vain ja ainoastaan häntä varten tai ei ollenkaan.

Joten toistaiseksi olen itse päätynyt ratkaisuun että en puhu -mitään- henkilökohtaisia asioita narsistille. En mitään. Vain pakollisia asiapitoisia faktoja jotka ei liity minun henk koht elämään. Minun rajani on siinä että hänellä ei ole oikeus tietää minun asioistani yhtään mitään. En anna hänelle enää lupaa siihen ja pidän siitä rajasta kiinni. Tostaiseksi en myöskään ole tekemisissä hänen kanssaan livenä, keväästä/kesästä asti on ollut näin. Ainoastaan kerran näin hänet sukujuhlissa mutta pidin silloinkin kiinni rajoista: ei omia asioita hänelle/hänen kuullen.

Ja näin aion jatkaa. Siinä kiteytyy minulle se että hyväksyn sen tosiasian että hän on narsisti. Minun henk koht elämästäni avautuminen hänelle millään lailla, olisi sama kuin menisin vapaaehtoisesti, ehdoin tahdoin, väkivaltaiseen suhteeseen takaisin. Ei. En mene. Fyysiseen väkivaltaan minulla on ollut ajatus "minua lyödään vain kerran". Piste. Sitten lähden. Psyykkisen väkivallan hahmottaminen on ottanut 50 vuotta tajuta. Se on paljon se. Mutta onneksi, onneksi olen saanut tajuta, mistä iänikuinen epämääräinen paha olo, ahdistus jne on juontanut juurensa ja kulkenut mukana.

Ajattelen myös niin että hyvä että on ollut paha olo ja ahdistus: sehän on täysin normaali reaktio epäterveeseen, valheelliseen kulissieloon. Jos en tuntisi ahdistusta tai pahaa oloa, masennusta, mitä hyvänsä, silloin pitäisi olla huolissaan. Silloinhan minusta olisi tullut tunteeton, sairas, robotti/mikälie.

[TurkoosiLila]

On niin tavattoman surullista todeta, että muu kuin pakeneminen ei käy narsistin uhrin selviytymiskeinoksi.

Vaikka kuinka yrittäisi selvittää tilanteita, ne kääntyvät aina huonoiksi narskun kanssa. Siinä ei omat hyvät tarkoitukset auta yhtään mitään. Edes hautajaisissa.

Multa on narsistiäiti kiduttanut hengiltä ihanan isän. Mitäs siinä kohtaa toteat? No voi ihme kun eivät viiteenkymmeneen vuoteen keskenään toimeen tulleet??

Vielä se siellä elelee. Kuulemma suht yksin. Kolmen (neljän, vielä eteenpäin?) elämän tuhonneena ei mun mielestä tarvii mitään hoitoa eikä ymmärrystä. Ihan voi itse siellä ajatella mitä ajatteleekin, samanlaisia tuhoajatuksia kuin jo viimeiset kuusikymmentä vuotta...

En mene käymään, enkä haudalle (haudalla käymisen kielsi jo 1970 kun olin niin huono lapsi) mutta isän haudalle menen kohta viemään kauniin kukan ja kynttilälyhdyn Peace, love and understanding

[OriginallySweet]

TurkoosiLila, pahalta tuntuu sun puolesta
Omat vanhempani, kai onneksi, erosivat kun olin teini.
Useamman kerran palasivat yhteen, mutta muistan kun noin 13v (taisin huutaa, myönnetään) että ettekö te tajua että tästä ei tuu mitään ja kukaan ei kestä tätä.
Olisivat varmaan jompikumpi tappanut toisensa jossain vaiheeessa.
Äiti ainakin kertoili että isä uhkasi ampua meidät kaikki, jo ennen tuota, olin kai 10v tai 11v.
Kiva siinä käydä nukkumaan, kun mietti että voiko isä tosiaan tehdä niin...
En vieläkään osaa sanoa, onko isä tosiaan sanonut niin, vai ei.

Ja tuohon sun ekaan lauseeseen: Ilmeisesti pakeneminen, välit täysin poikki, on ainoa keino.
Mä olisin varmaan vielä vähän nuorempana provosoitunut kaikista äitini viesteistä ja vastannut takaisin, mutta vihdoin tajusin:
Vaikka olisi paljon sanottavaa, se kaikuisi täysin kuuroille korville, joten paras vaan antaa olla.
Ei se tajua, turha vaivautua.

[TurkoosiLila]

Kiitos OriginallySweet ja kaikki muut kanssakärsijät!

On kamalaa tuollainen ampumisella uhkaileminen etenkin lapsille, mutta myös aikuisille. Se voi olla todella pelottavaa ja jättää pysyvät arvet. Meillä oli enemmänkin tyyliin "jos et nyt syö kaurapuuroasi (johon juuri oksensit) loppuun, annan sinut mustalaisille, kun seuraavan kerran tulevat vankkureineen" tai "koska sait tästä kokeesta vain 9:n, soitan lastenkotiin (vai oliko se koulukotiin) että ottavat sinut sinne" tai "koska olet viisi minuuttia myöhässä koulumatkalta, olet varmaan muhinoinut rekkakuskien kanssa huoltoasemalla ja ansaitset rangaistuksen (olin 12 ja vasta haaveilin edes pussaamisesta)" tai " joudut pois kotoa siksi, että näytät yleiseltä naiselta (olin lainannut kaverin vaaleanpunaista kynsilakkaa 14-vuotiaana)"... eli kuitenkin kevyempää kamaa sinänsä. Silti oli jatkuva pelko siitä, että joutuu pienimmästäkin virheestä johonkin tuntemattomaan paikkaan. Ysi oli aina liian vähän kokeesta ja jälkeenpäin tajusin, että yhteisö kyllä näki, että ns. epänormaalius ei ollut minussa, vaan äidissäni. Silti en saanut apua, sillä siihen aikaan vanhempien (ansaitsematonkin) kunnioitus oli itsestään selvä asia.

Narsistin kanssa ei kannata flirttailla. Lapsellani oli hiljattain syntymäpäivä, jonka vanhus (joo joo olen hirvittävä heitteillejättäjä jne.) kumma kyllä muisti. Olen sanonut lapselle, että vastaa toki halutessaan yhteydenottoihin jne. eli tehnyt selväksi että on ihan ok, että hän pitää yhteyttä isovanhempaansa, vaikka en itse kykenekään. Silti tein viisaan valinnan siinä, etten vastannut samana päivänä omaan puhelimeeni tulleeseen soittoon. Siitä olisi käynnistynyt seuraavanlainen kierre: (Narsku, jatkossa N) teeskennelty ystävällisyys, myötätunto / (Minä, jatkossa M) varautuneisuus, väkinäinen kohteliaisuus / N vähitellen käynnistyvät marttyyrinelkeet / M alkava ahdistus / N suora syytteleminen /M pakko päästä pakoon.......... eli parempi, kun ei vastaa puhelimeen ollenkaan.

Eikö se riitä tuolle ihmiselle, että lapsuus ja nuoruus pilattiin, pitääkö vielä viimeisillä voimillaankin pyrkiä kiusaamaan toista? En anna periksi, haluan elää edes muutaman vuoden ilman jatkuvaa piinaa...

Toivon, että saadaan rauhassa käydä isän haudalla (vaarana on, että tieto reissusta on päässyt vuotamaan jotain kautta). Jos se vanha lepakko vaanii siellä jossain kirkkomaan kuusistossa, en keksi muuta kuin juosta ja kovaa

[TurkoosiLila]

Kiitos OriginallySweet ja kaikki muut kanssakärsijät!

On kamalaa tuollainen ampumisella uhkaileminen etenkin lapsille, mutta myös aikuisille. Se voi olla todella pelottavaa ja jättää pysyvät arvet. Meillä oli enemmänkin tyyliin "jos et nyt syö kaurapuuroasi (johon juuri oksensit) loppuun, annan sinut mustalaisille, kun seuraavan kerran tulevat vankkureineen" tai "koska sait tästä kokeesta vain 9:n, soitan lastenkotiin (vai oliko se koulukotiin) että ottavat sinut sinne" tai "koska olet viisi minuuttia myöhässä koulumatkalta, olet varmaan muhinoinut rekkakuskien kanssa huoltoasemalla ja ansaitset rangaistuksen (olin 12 ja vasta haaveilin edes pussaamisesta)" tai " joudut pois kotoa siksi, että näytät yleiseltä naiselta (olin lainannut kaverin vaaleanpunaista kynsilakkaa 14-vuotiaana)"... eli kuitenkin kevyempää kamaa sinänsä. Silti oli jatkuva pelko siitä, että joutuu pienimmästäkin virheestä johonkin tuntemattomaan paikkaan. Ysi oli aina liian vähän kokeesta ja jälkeenpäin tajusin, että yhteisö kyllä näki, että ns. epänormaalius ei ollut minussa, vaan äidissäni. Silti en saanut apua, sillä siihen aikaan vanhempien (ansaitsematonkin) kunnioitus oli itsestään selvä asia.

Narsistin kanssa ei kannata flirttailla. Lapsellani oli hiljattain syntymäpäivä, jonka vanhus (joo joo olen hirvittävä heitteillejättäjä jne.) kumma kyllä muisti. Olen sanonut lapselle, että vastaa toki halutessaan yhteydenottoihin jne. eli tehnyt selväksi että on ihan ok, että hän pitää yhteyttä isovanhempaansa, vaikka en itse kykenekään. Silti tein viisaan valinnan siinä, etten vastannut samana päivänä omaan puhelimeeni tulleeseen soittoon. Siitä olisi käynnistynyt seuraavanlainen kierre: (Narsku, jatkossa N) teeskennelty ystävällisyys, myötätunto / (Minä, jatkossa M) varautuneisuus, väkinäinen kohteliaisuus / N vähitellen käynnistyvät marttyyrinelkeet / M alkava ahdistus / N suora syytteleminen /M pakko päästä pakoon.......... eli parempi, kun ei vastaa puhelimeen ollenkaan.

Eikö se riitä tuolle ihmiselle, että lapsuus ja nuoruus pilattiin, pitääkö vielä viimeisillä voimillaankin pyrkiä kiusaamaan toista? En anna periksi, haluan elää edes muutaman vuoden ilman jatkuvaa piinaa...

Toivon, että saadaan rauhassa käydä isän haudalla (vaarana on, että tieto reissusta on päässyt vuotamaan jotain kautta). Jos se vanha lepakko vaanii siellä jossain kirkkomaan kuusistossa, en keksi muuta kuin juosta ja kovaa

[mariela123]

Vau, täällä palstallahan on tapahtunut vaikka mitä pienessä ajassa, kun hetken lomailin ja nyt palasin taajuuksille. Hienoa että näin moni kirjoittaa tänne, kiitos kaikille! "Rajallinen", luin sun viestin tuolta uuden otsikon alta ja täytyypä onnitella tuosta tunteesta! Siihenhän me kaikki varmaankin näillä kärvistelyillä, "sipulin kuorimisilla" ja etäisyyden ottamisilla pyrimme, että lopulta "terve minä" löytyisi kaiken sen mahdollisen sotkun alta, mitä narsismi on vuosien mittaan ympärillemme ja sisällemme levittänyt. Voi kunpa se prosessi vain olisi helpompi ja kivuttomampi eikä niin pirun raskas. Koko ajan on väsynyt ja uupunut olo pelkästään siitä, että yrittää noita rajoja laittaa ja pitää. Täytyy vain muistaa, että jossain on se punainen lanka, jota voi ja kannattaa seurata ja josta kannattaa pitää kiinni, sillä langan päässä odottaa "jotain parempaa". Voimia kaikille!

[mariela123]

...Niin ja TurkoosiLila: toivottavasti saat hoidettua hautausmaareissut ilman lepakoita, vaikka Halloween on lähellä ja ties mitä kaikkea kummituksia liikkeellä