KESKUSTELUFOORUMI

Jep Milla. Viranomaiset ei oikein voi tehdä mitään (voivat jopa pahentaa, jos eivät tajua kunnolla tilannetta).. Suuri taakka on pelkästään sun harteillas.. ja siinä sitä onkin sitten.. että tietää miten toimia ja tehdä.. Sinä tiedät tilanteesi parhaiten. Tsemppiä..

Milla kirjoitti: 09 Huhti 2018, 11:27 Hei, Awake ja muut samaa sanovat. Olen ollut yhteydessä viranomaisiin, mutta he eivät ole voineet tarjota apua tilanteeseeni. Onko täällä joku, jolla on tai on ollut sellainen mies kuin minulla ja on saanut siihen jotain apua viranomaisilta? Millaista apua olette saaneet? Ehkä en vain osaa kysyä oikeasta paikasta. Minulle on tarjottu vain mahdollisuutta hakea lähestymiskieltoa, mutta sehän on vain paperilappu, joka ei auta mitään, vaan toimii tällaisessa tapauksessa sodanjulistuksena. Mitä muita vaihtoehtoja on?

Minä kyllä itse pääsen äijästä ongelmitta eroon viidessä minuutissa, mutta lapseni eivät. Nuoremmat lapseni rakastavat isäänsä ja he ovat hänen silmäteränsä. Miten te muut olette tällaisen lapsi-vanhempi-suhteen saaneet katkaistua? Oletteko kertoneet lapsille kaikki likaiset jutut ja manipuloineet heidät vihaamaan ja inhoamaan toista vanhempaansa, jotta he eivät omin päin pitäisi häneen yhteyttä? Ovatko sosiaaliviranomaiset ja muut viranomaiset (esim. tuomarit) hyväksyneet sen? Tarkoitan, että yleensähän heidän kantansa kai on se, ettei lapsia saisi manipuloida toista vanhempaansa vastaan. Kyllä mä tätäkin mietin, vaikka se on sataprosenttisesti kaikkia periaatteinani vastaan ja minun on vaikea kuvitella, että koskaan olisin sellaiseen kykenevä. Lapseni ovat minulle elämäni tärkein asia, ja tärkeintä on aina se, että he ovat onnellisia ja heillä on kaikki hyvin. Minulla itselläni ei ole väliä muuten, mutta oma kuntoni ja jaksamiseni vaikuttaa myös lapsiin, ja siksi on tärkeää, että huolehdin myös omasta jaksamisestani.

En suosittele lasten manipuloimista tai isän mustamaalaamista, sillä loppujen lopuksi se tuhoaa eniten sinun ja lasten välistä suhdetta. Olen itse ollut aikoinani tuossa lapsen asemassa, puolustin kovasti narsistista vanhempaani. Ei-narsistinen vanhempani antoi kuitekin minulle tarvitsemani emotionaalisen tuen, joka ei olisi ollut yhtä lailla mahdollista, jos hän olisi ns. päättänyt minun tunteistani yläpuoleltani, rikkonut rajojani, eli päättänyt ketä kohtaan saan tuntea ja mitä (sitähän tuo manipulointi olisi). Vaikka joku voisi kuvitella, että se on vain käytännöllinen uhraus, se on lopulta aika syvä rikkomus, enkä suosittele sitä. Tärkeintä tässä tilanteessa on se, mitä pystyt itse olemaan lapsillesi, vähättelemättä myöskään esimerkin merkitystä. Mieti myös tosissasi erilaisia lasten suojelemisen muotoja (virallisia siis), mikä teidän tilanteeseenne sopii.

Viranomaiset ovat välillä (tai monesti) kädettömiä, mutta mitä enemmän tilanteita kertyy, sitä enemmän sinulla on todistusaineistoa. Älä lopeta kontaktia viranomaisiin kuitenkaan, varsinkaan kuvitellen, että pystyisit itse hallitsemaan tilannetta jotenkin. Nro 1 syy sille, miksi monet tilanteet kärjistyvät pahoiksi on se, että uhri (tai mitä sanaa haluat käyttää) on siinä illuusiossa, että hän kykenee hallitsemaan arvaamatonta ihmistä (esim. käyttäytymällä tietyllä tavalla, pitämällä hänet tietyllä etäisyydellä tyytyväisenä tms.). Nämä hallintakeinot eivät toimi, arvaamaton ihminen on aina arvaamaton, hän vain välillä vaikuttaa olevan "hallittavissa", tämän haluan sanoa tässä suoraan. Tämä intermittent reinforcement -ilmiö näkyy tässä niin kuin traumasidoksessakin, eli vaikka tilanne on todellisuudessa sattumanvarainen, aivot alkavat kuvitella, että jotenkin voisivat hallita sitä. Ymmärrän, että tilanteesi on hankala, ja ymmärrettävää on sekin, ettei oikeusvaltiossa voi pakkorajoittaa ketään ilman kovia todisteita. Olen itsekin yrittänyt etsiä neuvoa tämänkaltaisiin tilanteisiin, ja paras kuulemani on toistaiseksi se, että murehtimisesta ei ole apua silloin, kun asioihin ei voi vaikuttaa. Tee kaikki voitavasi mitä voit (minkä koet järkeväksi tilanteessasi), suunnittele, suojaa itsesi ja lapsesi niin hyvin kun pystyt, ja yritä sen jälkeen keskittyä omaan elämääsi. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta lopulta aika tärkeä asia kuitenkin. Älä anna hänen hallita tilannetta siten, että et ryhdy toimiin hänen uhkaustensa takia. Yleensä se mitä tämänkaltainen ihminen haluaa, on valtaa, ja joskus hän pyrkiikin vain juuri siihen, että lamaannut hänet uhkauksistaan. Älä siis torppaa niitä yksinhuoltajuus ja muita mahdollisuuksia.

Hei taas, Millan tarina jatkuu...
Aika ajoin tulee tarve vertaistuelle ja nyt lienee taas se aika. Mies oli talven pois etsimässä sitä haaveilemaansa hyväpalkkaista duunia (siis oikeammin bisneksiä, sillä palkkatyöhön mies ei ryhdy), mutta palasi aivan yllättäen kuukausi sitten kotiin kuulemma vain ramadania viettämään. Siitä asti elämä on ollut nurin niskoin ja huoleni on suurempi kuin koskaan ennen. Meillä voi kohta olla suuri hätä ja nähtäväksi jää kuka ja kuinka siitä pelastuu...

Aivan ensimmäiseksi mies pisti teini-ikää lähestyvät tyttömme kuriin. Vaatteista suuri osa siirtyi kiellettyjen listalle kauhean saarnaamisen siivittämänä, kännykät viesteineen joutuvat vähän väliä tarkkaan syyniin, ulos ei enää ole asiaa muuta kuin kouluun ja kauppaan, kauheaa paasaamista kun rukouksia ym. on päässyt unohtumaan. Tytöt, jotka ennen ihailivat isäänsä, ovat alkaneet inhota ja pelätä häntä ihan vain muutaman viikon kokemuksen jälkeen. Heihin ei enää mene läpi se isän aina käyttämä taktiikka, kun hän raivoamisen jälkeen yrittää lepytellä ja naurattaa heitä ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Molemmat sanovat olevansa erittäin pettyneitä isään ja toivovansa, että hän lähtisi nopeasti pois. He ripustautuvat minuun ja kehuvat koko ajan kuinka minun kanssani on niin hyvä olla, kun saa olla oma itsensä eikä minua tarvitse pelätä, vaan minulle voi puhua kaikesta. Olen surullinen heidän puolestaan, mutta toisaalta minulle on helpotus, että he ovat nyt itse nähneet ja tajunneet millainen isä oikeasti on, joten heidän on helpompi ymmärtää minun käytöstäni. Ennenhän he moittivat minua mm. siitä, että vetäydyn pois isän luota enkä esim. katso yhdessä hänen kanssaan televisiota, mutta nyt he ymmärtävät syyn ja yrittävät raukat itsekin selvitä niiden samojen ongelmia kanssa, joista itse vuosikausia kärsin.

Kaikkein huolestuttavinta tässä kuitenkin on se, että isä on alkanut puhua lapsille asioita, joita lapsille ei saa puhua. Hän yrittää vakuuttaa heitä siitä, että äiti ei välitä heistä eikä rakasta heitä, vaan välittää vain itsestään. Hän haukkuu minua jatkuvasti, päivittäin, aina kun olen poissa paikalta. Olen kuulemma hirveän huono äiti ja teen kaiken ihan väärin ja itsekkäistä syistä. Hän sanoo lapsille aikovansa hankkia heille uuden äidin. Hän kertoo vievänsä heidät pian jonnekin oman kulttuurinsa maahan eikä heidän sitten kuulemma ikinä enää tarvitse tulla edes käymään Suomessa äitiä katsomassa, vaan jos äiti heitä vielä haluaa nähdä niin tulkoon katsomaan heitä sinne. Siellä jossain sitten ei olisi internettiä eikä tarvittaisi kännyköitäkään (eli yhteydenpito äitiin edes Whatsappin kautta olisi mahdotonta). Tytöt ovat näistä puheista syystäkin kauhuissaan ja niin olen minäkin. Taas on menty yksi askel syvemmälle suohon.

Näiden muutaman viikon aikana tytöt ovat kovan kontrollin ja äidin haukkumisen lisäksi saaneet nähdä millaista arki isän kanssa todellisuudessa on. Kuinka ei uskalla mitään sanoa, kun ei tiedä miten isä siihen reagoi. Hän saattaa raivostua aivan pienestä, vaikka siitä, kun toinen huokaisee. Hän voi läimäyttää tai potkaistakin aivan olemattomasta syystä, vaikka vain siksi, kun toinen ei tiedä vastausta tai itkee. Hän on aivan arvaamaton ja dominoi pelottavalla olemuksellaan koko ilmapiiriä kotona. Kaikki haluvat vain paeta jonnekin, omaan huoneeseen, vessaan, ulos kauppaan. Tytöt eivät todellakaan halua enää muuttaa hänen kanssaan minnekään!

Vanhimmalla lapsellani, täysi-ikäisellä pojallamme, on myös ollut kovat ajat. Hän on (toisin kuin tytöt) ollut tietoinen isänsä sairaasta käytöksestä aivan pienestä saakka, mutta on kehittänyt täysin viilipyttymäisen strategian, jolla on tullut isänsä kanssa toimeen. Hän ei ole ikinä sanonut isäänsä vastaan yhtäkään lausetta, vaan on ollut aivan uskomattoman "kiltti" aina. Isä luulee, että poika on hänen puolellaan ja on aina puhunut kaikki törkeydet hänelle. Hän menee pojan huoneeseen ja paasaa siellä joskus monta tuntiakin haukkuen minua, suomalaisia ja ties mitä. Viikko sitten pojalla sitten vihdoin paloi pinna ja hän sanoi ensimmäistä kertaa isälleen vastaan. Hän sanoi rohkeasti suoraan, että isä on väärässä, että äiti rakastaa meitä lapsia tosi paljon ja on hyvä meille ja että sinä isä se tässä se kauhea olet, jota kaikki pelkää, ja että tytötkin menevät aina äidin luokse siksi, kun pelkäävät isää. Isä oli tietenkin ollut hyvin järkyttynyt ja heidän välillään on jatkunut kiistaa siitä asti, kun isä yhä uudelleen ja uudelleen puhuu ne samat asiat ja yrittää vakuuttaa poikaa siitä kuinka kauhea ja itsekäs heidän äitinsä on. Poika sanoi mielenkiintoisesti huomanneensa, että isä on kuin teflonseinä: jos sanot jotain, se ei mene läpi eikä tartu, vaan valuu seinää pitkin alas ilman mitään vaikutusta. Jos hänelle yrittää selittää jotain, hän ei kuuntele vaan tarttuu yhteen epäolennaiseen sanaan ja alkaa puhua siitä ja vie keskustelun aivan muualle kuin mitä se toinen oli selittämässä. Näinhän narsistit aina toimivat.

Pojalle oli sitten isä vielä raivonnut, että hänellä ei ole elämässä kuin yksi ainoa päämäärä ja se on viedä tytöt pois sinne oman kulttuurinsa maahan (maalla ei ole väliä, kunhan se on jokin arabimaa) ja "pelastaa" heidät länsimaiselta kulttuurilta/vapaudelta. Hän oli lisäksi erittäin vakuuttavasti kuvaillut, kuinka - jos äiti yrittää häntä estää - hän ottaa pisimmän veitsen, minkä löytää ja katkaisee sillä äidin kaulan. Ymmärrätte varmaan, että poikani on äärimmäisen ahdistunut ja peloissaan nyt! Hän tietää ja on samaa mieltä, että meidän on toimittava jotenkin pelastaaksemme pikkusiskot kauhealta kohtalolta elää äärimmäisen kontrolloivan ja mieleltään häiriintyneen, aggressiivisen isän kiusattavana, mutta samalla hän on erittäin peloissaan turvallisuuteni vuoksi. Hän tietää samoin kuin minä tiedän, että sinä päivänä kun minä eroan miehestä ja "vien lapset", miehellä ei ole mitään muuta päämäärää kuin tappaa minut. Elä nyt siinä sitten tällainen pelko takaraivossa...

Minulla on nyt kuitenkin suunnitelmia. En aio kertoa niistä tässä yleisellä palstalla, kun ikinä ei tiedä kuka näitä lukee, mutta sen sanon, että en aio antaa pelolle valtaa. Narsistin keino on hallita pelolla ja sitä tämä mies totisesti on osannut hyvin tehdä yli 20v. Nyt saa riittää ja minä aion nousta rohkeasti häntä vastaan! Hyvä on se, että en tunne enää kostonjanoa, en vihaa, en katkeruutta, vaan minulla on vain yksi päämäärä: minulla ja lapsilla ON OIKEUS ELÄÄ ONNELLISTA ELÄMÄÄ! Aivan tavallista onnellista elämää. Siinä ei ole mitään pahaa eikä hävettävää eikä anteeksipyydeltävää. Kun ryhdyn toimiin itseni ja lasteni suojelemiseksi, en tee sitä peloissani tai epävarmana, vaan pää pystyssä härkää sarvista tarttuen! En pakene minnekään. Tulkoon ja yrittäköön tappaa... aion olla siihen varautunut!

Milla, huh mikä tarina. Olet kyllä sitkeä nainen. Kirjoitat hyvin, kunhan pääset eroon tuosta tilanteesta, kirjoita tarinastasi kirja. Julkaise sitten salanimellä.

Toivon että saat pian rauhallisen elämän lastesi kanssa. Itse aina toivon, että mieheni rakastuisi uuteen naiseen. Se olisi lottovoitto.

Ja saman havainnon olen tehnyt kuin poikasikin, narsistit ovat kuin teflonia.

Iso kiitos kaikille, jotka olette tarinaani lukeneet ja kommentoineet. On jälleen uuden luvun vuoro.

Olen tässä kesän aikana hiljaa hivuttaen edennyt suunnitelmissani, joista mainitsin edellisessä kirjoituksessa. Aikomuksistaan huolimatta mies ei ole minnekään lähtenyt, vaan on jo kahdesti siirtänyt lentoaan viime hetkellä, lasten suureksi pettymykseksi. Minulla on omat epäilyni hänen lähtöaikeistaan ja luulen, että hän itsekin tietää jossain sisimmässään, että hänen Dubai-haaveensa on pelkkä kupla, jota hän ei pysty toteuttamaan (elämä siellä on aivan liian kallista suhteessa siihen palkkatasoon, joka miehen on mahdollista saada - hänhän etsi siellä koko viime talven töitä huonolla menestyksellä), mutta mitä hän ei kuitenkaan pysty suoraan myöntämään. Hänellä on pätevän tuntuisia selityksiä lentojen siirroille, mutta selän takana kertoo kuitenkin lapsille, että syy on minussa. Hän nimittäin keksi yhtäkkiä noin kuukausi sitten, että rakastaakin minua edelleen ja haluaa simsalabim parantaa aviosuhteemme. Nyt sitten syy ihan kaikkiin ongelmiimme onkin siinä, kun en suostu aviosuhteemme parantamiseen. Siis voi apua tätä...

No, minä olen pitänyt pääni kylmänä ja sanonut suorat sanat aina kun mies on vaatinut keskustelua. Olen sanonut monta kertaa aivan suoraan ja kylmästi, että en rakasta häntä, en halua elää hänen kanssaan, en ikinä enää suostu parisuhteeseen hänen kanssaan, vaan katson meidän olevan naimisissa ainoastaan paperilla ja sekin vain lasten takia, hän asukoon alakerrassa ja minä yläkerrassa. Tilanne on tämä eikä muuksi muutu, vaikka kuinka lähentelisi, toisi kukkia ja vakuuttaisi rakkauttaan. En sekuntiakaan usko mihinkään rakkauteen tai muutokseen kaiken kokemani jälkeen ja voin kirjaimellisesti pahoin kaikista keskustelu-, halailu- ja pussailuyrityksistä. Kun hän ensimmäisen kerran (tämä tapahtui päivä sen jälkeen, kun olin allekirjoittanut vaikeassa tilanteessa tyttäreni passianomuksen) veti mut väkisin rannalle käymään tuskastuttavaa kolmen tunnin keskustelua siitä kuinka hän yhtäkkiä edellisyönä oli tajunnut, että haluaakin elää kanssani onnellisesti elämänsä loppuun saakka, vuodatin hänelle rankasti mielipiteeni hänestä ja siitä mitä hän on minulle elämämme aikana tehnyt. En antanut hänelle pienintäkään toivoa, mutta sanoin kuitenkin, että jos hän todella haluaa jotain alkaa parantamaan, niin hänen pitäisi aloittaa siitä, että puhuu minulle totta ja jättää lapset rauhaan. Tarkoitin sitä, että hänen pitäisi rehellisesti puhua minulle todellisista ajatuksistaan ja tuntemuksistaan sen sijaan, että kiusaa niillä lapsia minun selkäni takana.

Seurauksena oli se, että hän valehteli minulle entistäkin enemmän ja kiusasi lapsia puuduttavilla saarnoillaan entistäkin enemmän. Tilanne kotona on ollut viimeisen kuukauden ajan, siis sen ajan jonka mies on "rakastanut" minua, vielä ahdistavampi kuin ennen. Minullekin on ollut aivan hirveää olla avoimesti se, joka "tuhoaa perheemme", kun en suostu muuttamaan miehen kanssa nukkumaan samaan huoneeseen. Eniten tästä kuitenkin on kärsinyt poikamme, jonka huoneessa isä on käynyt puhumassa lähes joka yö pahimmillaan kolmen-neljän tunnin saarnoja. Hän valtuutti väkisin pojan kääntämään minun pääni, sysäsi hänen harteilleen vastuun perheemme "pelastamisesta" ja ajoi hänet tällä aivan mahdottomaan tilanteeseen, sillä poika tietää todellisen tilanteen ja sen, ettei perheen pahoinvointi johdu äidistä vaan isästä. Tapailin poikaani usein töiden jälkeen kaupungilla ja näin kuinka hän kirjaimellisesti riutui fyysisesti ahdistuksesta ja alkoi menettää kaiken elämänilonsa.

Viime lauantaina poikani teki oman ratkaisunsa ja lähti turvakotiin. Nyt hän voi loistavasti! <3 <3

Jatkoa seuraa...

Rakas Milla,

Tarinasi kuulostaa kamalalta. Ulkopuolisen on välillä vaikea nähdä tilanteen ongelmallisuutta ja moninaisia syitä taustalla, miksi suhteesta on vaikea lähteä. Ymmärrän puheesi viranomaisten kyvyttömyydestä asian suhteen, mutta mielestäni sinun tulisi nyt toimia. Jos tavoitteesi on päästä miehestä eroon, se vaatii konkreettisia tekoja suunnaltasi.

En tiedä enkä voi ymmärtää, miten turvakodin olossa jälkeen hän pääsi asumaan luoksenne. Eikö turvakodista jäänyt mitään kontaktia sosiaalipuoleen taikka muihin auttaviin tahoihin? Eikö lastensuojelu puuttunut tilanteeseen?

Neuvoisin sinua, jos vain turvallisesti pystyt, kuvaamaan/äänittämään miehesi käytöstä salaa. Käytätkö hijabia? Pystyisitkö piilottamaan tietyissä tilanteissa kännykän tms. Vaatetuksesi alle turvallisesti? Ole yhteydessä sosiaalitoimeen, kuulostaa käsittämättömältä, etteivätkö he voisi asialle tehdä mitään. Onhan teillä taustaa turvakodista aikaisemminkin. Ole yhteydessä poliisiin, keneen tahansa ja näytä heille nämä kirjoittamasi tekstit, ja muu materiaali jos sellaista saat. Lastesi lausunto isän käyttäytymisestä painaa myös.

Ymmärrän hyvin, että tilanteesta irtautuminen on vaikeaa, mutta se ei ole mahdotonta. Tarvitset varmasti uuden hoitosuhteen pätevälle terapeutille, jonka kanssa voisitte keskustella miehen sinulle aiheuttamista ajatusvääristymistä, se on ehdottoman tärkeää.


Tiedät tietenkin itse parhaiten, mikä on tilanteeseesi oikea ratkaisu.

<3

Kiitos vastauksestasi Lisbeth! Varmaan tosiaan ulkopuolisen vaikea ymmärtää miksei toinen vain lähde. Toisaalta on monia ulkopuolisia, jotka eivät ymmärrä miksi se toinen edes harkitsee lähtöä ja perheensä rikkomista... Asiat näyttävät niin erilaisilta riippuen siitä miltä kannalta niitä katsoo. Kuka on oikeassa, kuka väärässä, ketä uskoa?

Me emme asuneet Suomessa silloin turvakodin aikoina kahdeksan vuotta sitten, niin ei ole se keissi seurannut meitä tänne. Mieshän säikähti silloin niin kovasti sitä viranomaisten sekaantumista elämäämme, että hän kaappasi tyttömme kotimaahansa "turvaan" (siis ei palauttanut heitä lomamatkalta). Hänen näkökulmansa tapahtumiin oli ja on edelleen se, että minä olin tyhmyyksissäni tuhota perheemme ja hän pelasti sen. Hän oli tarinan sankari. Hän uskoo vakaasti, että eräs ystäväni manipuloi minut jättämään mieheni (ei pidä ollenkaan paikkaansa!) eikä hän itse ollut tehnyt silloin mitään väärää minua kohtaan.

Kuten aiemmin sanoin, minulla on pitkälle edenneitä suunnitelmia, mutta en turvallisuussyistä kerro niistä vielä teille. Sen voin paljastaa, että mukana on auttavia tahoja eli en ole aivan yksin tässä enää.

Vaikka olen astumassa uuteen vapaaseen elämään ja minun pitäisi olla onnellinen, olen tällä hetkellä sisältä aivan rikki. Niin ihmeelliset asiat kummittelevat mielessä ja nousevat vähän väliä pintaan, että olen siitä hämmentynyt ja hieman vihainenkin itselleni. Olen vuosikausia odottanut tätä hetkeä ja ajatellut olevani siihen täysin kypsä ja varma. Nyt kuitenkin olo on surkea ja tietyllä tavalla epävarma, ahdistunut. Kaipaan sitä menetettyä rakkautta, niitä toteutumattomia unelmia, yhdessä vietettyjä hyviä hetkiä. Ei 23 vuoden yhteistä historiaa voi noin vain pyyhkiä pois! Kaikki ne kamalat hetket pysyivät ajatuksissa pinnalla siihen saakka, kunnes lopulta päätin oikeasti lähteä, niin miksi nyt sitten ne hyvät hetket kummittelevat mielessä? Ne yrittävät maalata minusta tarinan pahantekijää. Mitä jos olenkin vain mielessäni kuvitellut mieheni monsteriksi? Mitä jos vika onkin ollut koko ajan minussa? Olisinko voinut pelastaa perheemme olemalla kärsivällisempi ja nöyrempi?

Käyn loputtomasti läpi elämääni ja yritän vakuuttaa itselleni, että olen tekemässä oikean ratkaisun. Minun on pakko se tehdä, kun ei oikein muitakaan vaihtoehtoja ole enää jäljellä. Olen kestänyt menneisyydessä lasten vuoksi ja kestäisin varmasti vieläkin, mutta nyt kun lapset ovat alkaneet kärsiä niin kovasti, en voi enää sivuuttaa heidän hätäänsä ja olla tekemättä mitään. Tiedän, että teen oikein, mutta silti sisimmässä ahdistaa aivan mielettömästi. En olisi koskaan voinut kuvitella, että tällaiset tunteet nousevat tässä vaiheessa pintaan! Onko se normaalia? On kuin olisin pakenemassa uppoavasta laivasta ja haluaisin viime hetkellä noutaa turvaan senkin, joka sen laivan upotti. En ole koskaan halunnut avioeroa, vaan olen halunnut mieheni muuttuvan hyväksi ihmiseksi ja elää hänen kanssaan yhtenä perheenä. Se ei ole mahdollista, sillä mieheni "vamma" on niin syvällä hänessä, osa hänen persoonallisuuttaan, ettei se koskaan voi parantua. Hän ei tule koskaan näkemään maailmaa samasta näkövinkkelistä kuin me muut eikä hän tule koskaan ymmärtämään miltä meistä muista on tuntunut olla hänen saarnojensa, raivonpurkaustensa ja ailahtelevien päähänpistojensa kohteina. Hän ymmärtää vain oman näkökulmansa: mitään ongelmia ei ole (paitsi tietysti se, että vaimo ei enää tottele, vaan kuvittelee kaikenlaista eikä suostu yhteiseen vuoteeseen). Hän sanoo nyt kirkkain silmin, että elämämme on ollut onnellista ja minä olen ollut oikein tyytyväinen viime vuoteen saakka, mutta nyt yhtäkkiä kaikki on muuttunut - miksi? Onko minulla kenties toinen mies, hän kysyy. Elämä ei todellakaan ole ollut onnellista kuin ajoittain lyhyesti ja pinnallisesti, mutta hän ei tajua/muista sitä. Silti minusta tuntuu niin pahalta... Olen hyvä ihminen ja haluan kaikille muillekin hyvää, en halua enkä voi olla tarinan pahis! Miksi mieleni leipoo minusta sellaista?

Voi, miten pääsisin näistä ajatuksista eroon?

Miehesi luonteiset ihmiset tekevät aina toisesta pahiksen. He ovat siten sairaita, että eivät käsitä omia vikojaan, ovat omasta mielestään täydellisiä.
Minun avioerosta on monta vuotta ja vieläkin mies väittää, että hän on se inhimillinen ja minä tunteeton. Tälle vääristymälle ei voi mitään. Se täytyy vaan kestää ja unohtaa sitten kun kykenee.

Milla kirjoitti: 01 Syys 2019, 00:33 Kiitos vastauksestasi Lisbeth! Varmaan tosiaan ulkopuolisen vaikea ymmärtää miksei toinen vain lähde. Toisaalta on monia ulkopuolisia, jotka eivät ymmärrä miksi se toinen edes harkitsee lähtöä ja perheensä rikkomista... Asiat näyttävät niin erilaisilta riippuen siitä miltä kannalta niitä katsoo. Kuka on oikeassa, kuka väärässä, ketä uskoa?

Me emme asuneet Suomessa silloin turvakodin aikoina kahdeksan vuotta sitten, niin ei ole se keissi seurannut meitä tänne. Mieshän säikähti silloin niin kovasti sitä viranomaisten sekaantumista elämäämme, että hän kaappasi tyttömme kotimaahansa "turvaan" (siis ei palauttanut heitä lomamatkalta). Hänen näkökulmansa tapahtumiin oli ja on edelleen se, että minä olin tyhmyyksissäni tuhota perheemme ja hän pelasti sen. Hän oli tarinan sankari. Hän uskoo vakaasti, että eräs ystäväni manipuloi minut jättämään mieheni (ei pidä ollenkaan paikkaansa!) eikä hän itse ollut tehnyt silloin mitään väärää minua kohtaan.

Kuten aiemmin sanoin, minulla on pitkälle edenneitä suunnitelmia, mutta en turvallisuussyistä kerro niistä vielä teille. Sen voin paljastaa, että mukana on auttavia tahoja eli en ole aivan yksin tässä enää.

Vaikka olen astumassa uuteen vapaaseen elämään ja minun pitäisi olla onnellinen, olen tällä hetkellä sisältä aivan rikki. Niin ihmeelliset asiat kummittelevat mielessä ja nousevat vähän väliä pintaan, että olen siitä hämmentynyt ja hieman vihainenkin itselleni. Olen vuosikausia odottanut tätä hetkeä ja ajatellut olevani siihen täysin kypsä ja varma. Nyt kuitenkin olo on surkea ja tietyllä tavalla epävarma, ahdistunut. Kaipaan sitä menetettyä rakkautta, niitä toteutumattomia unelmia, yhdessä vietettyjä hyviä hetkiä. Ei 23 vuoden yhteistä historiaa voi noin vain pyyhkiä pois! Kaikki ne kamalat hetket pysyivät ajatuksissa pinnalla siihen saakka, kunnes lopulta päätin oikeasti lähteä, niin miksi nyt sitten ne hyvät hetket kummittelevat mielessä? Ne yrittävät maalata minusta tarinan pahantekijää. Mitä jos olenkin vain mielessäni kuvitellut mieheni monsteriksi? Mitä jos vika onkin ollut koko ajan minussa? Olisinko voinut pelastaa perheemme olemalla kärsivällisempi ja nöyrempi?

Käyn loputtomasti läpi elämääni ja yritän vakuuttaa itselleni, että olen tekemässä oikean ratkaisun. Minun on pakko se tehdä, kun ei oikein muitakaan vaihtoehtoja ole enää jäljellä. Olen kestänyt menneisyydessä lasten vuoksi ja kestäisin varmasti vieläkin, mutta nyt kun lapset ovat alkaneet kärsiä niin kovasti, en voi enää sivuuttaa heidän hätäänsä ja olla tekemättä mitään. Tiedän, että teen oikein, mutta silti sisimmässä ahdistaa aivan mielettömästi. En olisi koskaan voinut kuvitella, että tällaiset tunteet nousevat tässä vaiheessa pintaan! Onko se normaalia? On kuin olisin pakenemassa uppoavasta laivasta ja haluaisin viime hetkellä noutaa turvaan senkin, joka sen laivan upotti. En ole koskaan halunnut avioeroa, vaan olen halunnut mieheni muuttuvan hyväksi ihmiseksi ja elää hänen kanssaan yhtenä perheenä. Se ei ole mahdollista, sillä mieheni "vamma" on niin syvällä hänessä, osa hänen persoonallisuuttaan, ettei se koskaan voi parantua. Hän ei tule koskaan näkemään maailmaa samasta näkövinkkelistä kuin me muut eikä hän tule koskaan ymmärtämään miltä meistä muista on tuntunut olla hänen saarnojensa, raivonpurkaustensa ja ailahtelevien päähänpistojensa kohteina. Hän ymmärtää vain oman näkökulmansa: mitään ongelmia ei ole (paitsi tietysti se, että vaimo ei enää tottele, vaan kuvittelee kaikenlaista eikä suostu yhteiseen vuoteeseen). Hän sanoo nyt kirkkain silmin, että elämämme on ollut onnellista ja minä olen ollut oikein tyytyväinen viime vuoteen saakka, mutta nyt yhtäkkiä kaikki on muuttunut - miksi? Onko minulla kenties toinen mies, hän kysyy. Elämä ei todellakaan ole ollut onnellista kuin ajoittain lyhyesti ja pinnallisesti, mutta hän ei tajua/muista sitä. Silti minusta tuntuu niin pahalta... Olen hyvä ihminen ja haluan kaikille muillekin hyvää, en halua enkä voi olla tarinan pahis! Miksi mieleni leipoo minusta sellaista?

Voi, miten pääsisin näistä ajatuksista eroon?

Eiköhän aika paranna nuokin ajatukset. Olet tehnyt täysin oikein ja ehkäpä nämä epäilyksesi ovat vain isosta muutoksesta johtuvaa epävarmuutta? Narsisti pilaa pidemmän päälle läsnäolollaan läheisten ihmisten elämät, joten lähtösi oli ainoa oikea ratkaisu. Et olisi voinut muuttaa miestä. Löydät kyllä onnen muuta reittiä kunhan ajan myötä pääset henkisesti eroon tuosta vääränlaisesta suhteesta.

Ollaan asuttu lasten kanssa nyt kuutisen viikkoa omassa kodissa. Elämä on aivan ihanaa kaikin puolin muuten, mutta kuten arvata saattaa on lasten isän kanssa todella vaikeaa. En pysty olemaan kova häntä kohtaan, vaan säälistä ja pelosta suostun jossain määrin pitämään yhteyttä ja joka kerta se tuntuu yhtä turhalta ja pahalta. Tänään tapasin hänet toisen kerran (eka kerta pari viikkoa sitten meni ihan ok) ja se oli aivan kamalaa, tulin itkien kotiin. Sain oikein vakuuttavan todisteen siitä, että tapaamiset todella ovat mahdottomia enkä aio niihin enää suostua. Ihan turha on sellaisen ihmisen kanssa "keskustella", kun ei toinen yhtään mitään ymmärrä, vaan kysyy aina vain uudelleen samat kysymykset eikä kuuntele/tajua vastauksia. Hän sai minut niin suuttumaan tänään, että lähdin kahvilasta kesken pois, mutta hän vain seurasi perässä ja näyteltiin siinä melkoista draamaa keskellä toria kaikkien ihmisten silmien edessä. Huusin, että lakkaa seuraamasta ja anna mun mennä kotiin, mene tuonne ja minä menen tänne, mutta äijällä oli pokkaa silti siinä seurata ja estää mun menoni. Lopulta epätoivoisena yritin kaikkea, annoin jopa kämppäni avaimen ja lupasin hänen tulla sinne asumaan (sillä ajatuksella että muutan itse saman tien vaikka Kanadaan asumaan ja sanoinkin sen hänelle...), jotta pääsisin tilanteesta pois. Se oli aivan kauheaa. Hän jo marssi mun kanssa kotiani kohti, mutta onneksi viime tipassa tajusin, että en voi viiden minuutin suuttumisen takia heittää kaikkea rakentamaani hyvää elämää lapsilta pois. Sain vaivoin avaimeni takaisin ja mies suostui lopulta päästämään mut kotiin, kun lupasin lähettää tytöt heti tapaamaan häntä. He eivät siitä ilahtuneet, mutta menivät kuitenkin.

Toistaiseksi mies on ollut ihan iisisti, koska hän uskoo vakaasti, että saa minut ja koko perheensä vielä takaisin. Vannoo rakkauttaan ja lupaa "työskennellä" itsensä kanssa ja "korjata" itsensä, ryhtyä minun orjaksi, yms. Ei kuitenkaan ollenkaan ymmärrä mikä minun ja lasten ongelma hänen kanssaan on ja miksi olemme lähteneet. Ei muista, että olen sitä hänelle selittänyt jo monta kertaa, vaan ihmettelee joka kerta uudestaan samaa asiaa. Hän vaatii saada tytöt joko joka viikonloppu tai kokonaan joka toisen viikon luokseen, mutta tytöt eivät millään suostu kuin joka toiseen viikonloppuun ja siihenkin pitkin hampain. Tytöt ovat puhuneet useamman henkilön, mm. lastensuojen sosiaalityöntekijän kanssa, ja tiedän, että siellä ollaan kovin huolissaan näistä tapaamisista eikä varmasti puolleta yhtään enempää tapaamisia kuin mitä mihin tytöt itse ovat valmiit. Isän käytös on tulkittu henkiseksi väkivallaksi. Nytkin hän mm. uhkailee tyttöjä, että ellei hän saa useampia tapaamisia, niin hän lähtee kokonaan pois eivätkä tytöt sitten enää näe häntä ollenkaan. Tosin lapset sanovat minulle, että parempi olisi jos lähtisi, mutta oikeasti noin on tosi paha sanoa omille lapsilleen.

Tänään minun kiehahtaminen siellä kahvilassa lähti oikeastaan siitä, kun mies ilmoitti, että ei ole saanut mieleistään asuntoa ja on pian koditon, ja hänen suunnitelmansa oli aivan ilmeisesti päästä sillä varjolla asumaan minun luokseni. Kun sanoin, ettei se käy, hän muuttui täysin ja paljasti ne todelliset aidot kasvonsa, kehut muuttuivat silmänräpäyksessä syyttelyksi. Minä en jaksa sitä enää, eikä minun ole sellaista enää pakko kuunnella, kun on oma koti. Mies ei vain sitä tajua. Sääliksi häntä käy, mutta en voi uhrata neljän ihmisen hyvinvointia tehdäkseni yhden onnelliseksi.