Surutar esittäytyy

[rajallinen]

Alkoi huvittamaan kun luin omia viestejäni uudelleen näin jälkeenpäin Jos näitä kertoisi ihmiselle joka ei tiedä narsismista omakohtaisesti niin nämä näyttäisi ihan pimahtaneilta ja vainoharhaisilta
Viime syksynä opin että se tunne kun itsekään ei tiedä mikä on totta ja alkaa miettiä mitä kaikkia juonia se narsisti taustalla punoo ja mikähän sen motiivi taas johonkin toimintaan on jne niin tajusin että tämä on juuri se tunne jota narsisti projisoi itsestään ympäristöönsä, jota se ei itse kykene kohtaamaan ja käsittelemään. Narsisti itse on jollain tasolla vainoharhainen ja yrittää hallita sitä mitä ihmiset ajattelee hänestä tai jostain muusta, levittämällä omia käsityksiään ja pahimmillaan suoria valheita muista ihmisistä tarkoituksenaan mustamaalata joku tai jotkut ulos jostain yhteisöstä esimerkiksi. Sen sijaan että narsisti keskittyisi totuuteen, siihen mikä hänen omalla kohdallaan on totta tai muiden kohdalla on totta, hän keskittyykin siihen että yrittää muokata muiden käsityksiä totuudesta hänelle itselleen edulliseksi. Ja kun tarpeeksi ihmiselle uskottelee että valkoinen onkin oikeasti musta niin pian ihmiset sitten voivat alkaa uskoakin niin.

Tämän koen näkymättömäksi väkivallaksi, kun koin etten tiedä itsekään mihin pitäisi uskoa ja mikä on totta koska narsisti jatkuvasti pyörsi tosiasioita ympäri ja muutti omien intressiensä mukaisesti sitä mikä kulloinkin oli totta hänen mielestään. Ja tästä seurasi sellainen epämääräinen höttöinen tunne sisäisesti, epävarma ja pinnallinen.

On tämä vaan ihan pimeätä ja sairasta. Aivan mielettömän kuluttavaa ja stressaavaa todeta, hyväksyä ja alkaa käydä läpi kun koko oma elämä asettuu ihan uuteen näkökulmaan. Toisaalta helpottavaa kun tajuaa ja alkaa nähdä asioita sellaisena kuin ne olivat ja ovat, toisaalta äärettömän rankkaa ja traumaattistakin. Olisi niin paljon helpompaa saada käydä näitä läpi kun olisi saman perheen jäsen/jäseniä joiden kanssa jutella näistä. Tai sukulaisia. Parin kolmen sukulaisen kanssa olen jutellut näistä muutamia kertoja mutta tunsin että jokin raja tuli vastaan: se raja jossa he eivät kykene käsittelemään/hyväksymään asioita loppuun asti vaan kääntävät omalle kokemukselleen lopulta selkänsä ja toteavatkin että "kyllä minä sitä lapsena ihailin kuitenkin" "onhan se kuitenkin ihan mukava". Onhan se, tiedetään

Ei muuta kuin jalat maahan ja sorvin ääreen ja vahvistamaan kaikkea sitä mikä itsestä tuntuu hyvältä ja on omien arvojen mukaista. Ja edelleen haaveilen siitä että jonain päivänä uskallan kirjoittaa näistä asioista julkisesti. Toistaiseksi en uskalla "ikinä". Ja se on surullista sillä meitä on varmasti loputtomasti jotka kaipaa selviytymiskertomuksia todellisista tapahtumista. Päivä kerrallaan...

[Surutar]

Tietoisuus henkisen väkivallan merkityksestä on yhä liian heikkoa siihen nähden, mitä sen pitäisi olla, jopa osalla mielenterveyden ammattilaisista. Tunnen itseni välillä tyhmäksi katkeruussäkiksi kuunnellessani viisaalta kuulostavia juttuja siitä, miten "jokainen pyrkii hyvään niissä rajoissa, mitä pystyy"

Juuh. Jollain tasolla narsistikin ehkä "pyrkii hyvään niissä rajoissa missä pystyy". Mutta jos lausuu tuollaisia kommentteja, pitäisi MYÖS selventää, kuinka hirvittävän ahtaat ne rajat ovat. Ja millaiset pimeyden voimat narsun sisällä jylläävät. Se mahdollinen "hyvään pyrkiminen" ei yksinkertaisesti riitä.

Sain neuvon eräältä psykologilta, että minun pitäisi "opettaa" narsisti paremmille tavoille huomaamalla hänet aina silloin, kun hän on kiva, ja jättämällä huomiotta, jos hän ei ole kiva. Tämä psykologi oli muuten empaattinen, joten ymmärsin, ettei hän ehkä tajunnut neuvonsa virheellisyyttä. Narsistille kun läheisyys ei ole mikään palkkio tai läheisyyden puute mikään rangaistus. Narsistin kanssa tuollainen ei vain toimi.

Huoh. Ja vaikka homma jonkun narsun kohdalla jotenkin ihmeellisesti toimisikin, onko narsistin lapsen tehtävä "opettaa" narsistia? Ihan kohtuuton vaatimus, kun ottaa huomioon lapsen traumat ja vammat ja vaille jäämiset sekä sen henkisen väkivallan, jota narsu edelleen harjoittaa.

Suurimman vahingon hän kuitenkin aiheutti näkymättömällä väkivallalla vuosien saatossa. Minun on vielä edelleenkin vaikea selittää konkreettisesti, mitä se on ollut ja mitä olen kokenut.

Tämä. Niin totta. Itseltäni tuntuu myös muisti katoavan. Ei oikein osaa selittää, mitä itselle on tapahtunut. Minulle on ollut tärkeää pitää mielessä ihan konkreettisia tapahtumia narsun kanssa. Että se toimi näin, eikä näin kerta kaikkiaan saa toimia. Eikä se edes nähnyt toiminnassaan mitään vikaa, kun olen jälkikäteen ottanut asian puheeksi. Joku voi olla sitä mieltä, että pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi. Ei saa vatvoa menneisyyden tapahtumia. Pitää päästä yli ja jatkaa elämää. Olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun alkaa tajuta vanhemman narsistisuuden, on hyvä vatvoa. On hyvä todellakin miettiä narsun tekemisiä ja hahmottaa, mitä siinä on tapahtunut, miten itse on tapahtumat kokenut (tai blokannut jonnekin tietoisuuden ulkopuolelle).

Vatvomisvaiheen jälkeenkin minun ainakin on hyvä pitää mielessä asioita. Ihan siksi että oma kokemus ei hämärtyisi. En mitenkään ryve näissä katkerissa hetkissä, mutta ne ovat sellaisia herättäjiä siinä vaiheessa kun alan miettiä, että ehkä olen kuvitellut kaiken ja ehkä väärin perustein pidän etäisyyttä narsuun.

Olen itse kokenut, että lievästikin narsistinen isovanhempi voi saada merkittäviäkin vaurioita itsetuntoon aikaiseksi. Se on aina yksilökohtaista, millä tavalla isovanhempi pääsee vaikuttamaan lapseen ja miten hän lasta kohtelee.

Joo, näinhän se on. Ja riippuu niin monista asioista, kuten että kuinka vahvasti narsu häärää lapsen elämässä, miten kohtelee lasta, miten itse vanhempana on pystynyt välittämään lapselle omien rajojen kunnioitusta. Ja todellakin miten vaarallinen narsu on. Kun omat lapseni olivat pienempiä ja minulla oli välit poikki narsuun, annoin hänen tavata lapsia mutta ehdottomasti valvotuissa olosuhteissa. (Ei kauheasti tavannut kyllä....) Sitten tyhmä uskoin, että narsu on jotenkin muuttunut. Joo ei ole. Mutta onneksi lapset ovat niin isoja ja vahvoja että näkevät sen touhun läpi.

Isovanhemmuutta ja narsismia olisi kyllä kiva pohtia syvällisemmin vielä jatkossa.

[Surutar]

Tämän koen näkymättömäksi väkivallaksi, kun koin etten tiedä itsekään mihin pitäisi uskoa ja mikä on totta koska narsisti jatkuvasti pyörsi tosiasioita ympäri ja muutti omien intressiensä mukaisesti sitä mikä kulloinkin oli totta hänen mielestään. Ja tästä seurasi sellainen epämääräinen höttöinen tunne sisäisesti, epävarma ja pinnallinen.

Juuri näin! Sanoitit sen, mitä olen itsekin viime aikoina miettinyt. Etenkin lapsena me oletamme ihmisten olevan rehellisiä ja pyrkivän totuuteen. Ja kun se totuus ja todellisuus vaihtelee, tulee epävarma olo. Usko omiin havaintoihin hämärtyy. Tämä on varmasti narsujen lapsilla syvällä oleva haava. Kirjoitin äskeisessä viestissä siitä, kuinka pyrin pitämään mielessäni ihan konkreettisia narsun tekemiä asioita, jotta muistaisin mitä on tapahtunut.

Juttelu sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät narsismia, auttaa myös. Sen sijaan ymmärtämättömien kanssa keskustelu voi hämärtää todellisuutta entisestään.

Ex-puolisoni aikoinaan kritisoi minua siitä, että hain kamalasti vahvistusta mielipiteilleni ja havainnoilleni ystäviltäni. Totta kai hain, kun en voinut ikinä olla varma, olenko nyt kokenut asian niin kuin se on, ovatko reaktioni kohtuuttomia suhteessa tilanteeseen, onko minulla oikeus toimia niin kuin toimin, onko oikeus puolustaa rajojani.

Pohjimmiltaan siinä on varmaan kyse siitä, mistä Rajallinenkin kirjoitit: omasta arvottomuuden tunteesta. Minun havainnoillani ja tunteillani ei ole mitään arvoa. Vain narsistin havainnoilla ja tunteilla on. Minun todellisuudellani ei ole arvoa, ei minulla sellaisena kuin olen: tuntevana ja havainnoivana olentona. Minun arvoni on siinä, miten hyvin osaan pönkittää narsun tarinaa todellisuudesta.

Hienoa, että olet pääsemässä vähitellen yli tästä narsusi viimeisimmästä kostotoimesta, Rajallinen. Paras tapa on varmasti olla reagoimatta mitenkään ja luottaa lapseesi. Voihan hän pitää isovanhempaansa yhteyttä, ja narsu osaa varmasti olla oman aikansa superkiva. Mutta kyllä naamio jossain vaiheessa putoaa, ja lapsella silmät avautuvat.

[rajallinen]

Surutar:

Tuli mieleen sellainen asia joka pitänyt tehdä jo pitkään ja jonka luin tai kuulin vinkkinä jostain, havahtumisen tai kuplan puhkeamisen alkuaikoina. Kirjoita ylös faktoja. Kirjoita ylös kaikki se/kaikkea sitä mitä muistat. Laita talteen omaan kansioon/laatikkoon kirjeitä/sähköposteja tms tai kirjoita itse ylös mitä muistat tapahtuneen.

Tämä jäi mulle mieleen aikoinaan loistavana vinkkinä, liittyen juurikin tähän että "todellisuus on suhteellista" kun narsistista on kyse. Niihin tilanteisiin ja tunteisiin kun itse "ei tiedä mikä on totta ja kuvitteleeko sitä vain kaiken" ne faktat on todella lohdullisia ja tärkeitä ja "palauttaa kartalle. "

LÖysin aikoinaan sähköposteja lähes kymmenen vuoden takaa ja sieltä sitä löytyy, korutonta kieltä ja kertomaa, ne minulla on tallessa, harmi ettei vielä pidemmältä ajalta. Samoin kirjeitä. Mutta löytyy myös faktaa siitä miten itse elin kuplassa. Ja siitä miten yritin pyristellä kuplasta/valheesta irti, säännöllisesti oli välit poikki ja eräs erittäin surullinen luonnos löytyi myös, sähköpostista jota en koskaan ollut lähettänyt. Sisältää täyttä faktaa narsistin teoista ja on rehellinen suora avoimen vihainen viesti mutta en kyennyt lähettämään sitä koska silloin olin niin yksin kokemukseni ja kaiken muunkin kanssa. JOkin erittäin rakas ja tärkeä merkitys oli silläkin etten lähettänyt sitä viestiä: se on jäänyt minulle kuitenkin talteen, todisteena siitä että olen tiedostanut että jotain on pahasti pielessä mutta kokemus oli niin traumaattinen etten sitä kyennyt yksin hyväksymään ja kohtaamaan ja käsittelemään. Olin ja elin silloin täysin eristäytynyttä elämää, narsistin omistamana. Uskon että meitä on paljon... jotka ovat vastaavaa kokeneet ja kokevat parasta aikaakin. Eristettynä/eristäytyneenä eläen. Siitä on helvetillistä päästä pois/ulos mutta joka ikinen joka kokemuksiaan sanoittaa, auttaa siinä: se tieto että kokemukseni oli ja on siis totta, ja on muitakin jotka tietävät mistä kerron.

Kumpa ihmiset löytäisivät itsensä ulos hlvetillisen henkisen väkivallan seasta, todellisuudesta josta ei saa kiinni, näkymättömästä väkivallasta, näkymättömästä todellisuudesta. <3 Kirjoitetaan ja puhutaan, niin kauan kuin henki pihisee <3

[Surutar]

Rajallinen, tuo on kyllä loistava vinkki! Pitäisi varmaan alkaa kerätä tuollaista laatikkoa, johon voisi kurkistaa aina kun alkaa epäillä omaa järkeään.

Kokemus on todellakin niin traumaattinen, että sitä ei haluaisi uskoa. Ennen kaikkea kun se on pitkän aikavälin kokemus, johon liittyy vielä varhainen kiintymyssuhde. Koko se perusta, jolle elämämme rakennamme.

[NeitiK]

Mulle on ollut todella vapauttavaa löytää kaikki tukisivustot, mitä netistä löytyy. Ilman niitä tuskin olisin pystynyt ihan vain itse ponnistamaan ylös ja tajuamaan, mitä ympärillä tapahtuu ja on tapahtunut. Kun joku muu ja monikin kertoo saman tyyppistä tarinaa, ja näille ilmiöille on jopa omat sanatkin, niin sieltä on saanut tukea omille tuntemuksilleen. Mulla on todistusaineistoa tai selviä muistikuvia vain joistakin aikuisiällä tapahtuneista asioista, joistakin teini-iän jutuista, mutta lapsuudesta on niin hataraa sanoa mitään. Olen varsin täydellisesti saanut uskoteltua itselleni sen tarinan, että "kaikki on hyvin". Selkeimmin kaikista ikävistä tapahtumista lapsuudessa muistan ne, jotka on aiheuttanut joku muu kuin narsisti. Hänen kohdallaan ikään kuin automaattisesti lopetan tuntemasta mitään ja ikään kuin irrottaudun johonkin toiseen todellisuuteen mielessäni.

Narsistisen väkivallan ydin varmaankin on juuri tuo, mitä kuvaat rajallinen, että ei enää tajua mikä on totta eikä osaa luottaa enää itseensäänsäkään. Jos elokuva "gaslight" on tuttu, sitä oli aika karmiva katsoa, vaikka onkin vanha eikä siinä mielessä kauhean realistisesti näytelty. Siinä on se johtolanka mistä alkaa purkaa trauman ydintä.

Surutar, tuo lause "pyrkii hyvään niissä rajoissa mitä pystyy" on jokseenkin paradoksinen mielestäni. Se kuvaa kyllä sanojan itsensä ajatusmaailmaa, eli sitä mitä lauseen sanoja uskoo maailmasta ja miten hän sitä tulkitsee. Mutta. Kun psykopaattisia piirteitä omaava narsisti nauttii muiden satuttamisesta, niin millä tavalla hän pyrkii hyvään? Mitä se hyvä on? Toki voidaan lähteä hiuksia halkomaan ja miettiä, ettei hänellä ole kykyä omatuntoon, kyllä hän muuten pyrkisi hyvään, mutta silloin tuo lause on jo ihan turha lopulta. Jos jonkun ihmisen hyvä on "hyvä minulle", eikä hän edes tunne käsitystä "yhteinen hyvä" (vaikka siitä osaisikin puhua ihannoiden), mihin hän pyrkii, jos hän pyrkii hyvään? Jos tuota lausetta käytetään psykopaattisia piirteitä omaavia ihmisiä kuvaamaan, silloin mielestäni sanoja lähinnä haluaa tulkita psykopaatin taakse jotain omatunnollista, vaikkei siellä sitä olisikaan. Se on aika vahva tarve itse asiassa, että ihmiset usein haluavat tulkita kaikkien ihmisten olevan edes jossain hiekanjyvän verran omatunnollisia, ja se rauhoittaa mieltä.

[rajallinen]

NeitiK : "Hänen kohdallaan ikään kuin automaattisesti lopetan tuntemasta mitään ja ikään kuin irrottaudun johonkin toiseen todellisuuteen mielessäni."

Tuli mieleen vanha muisto. Aina kun menin "kotikotiin", nuorena ja aikuisenakin, siis narsistin kotiin käymään, ja riisuin ulkovaatteet eteisen naulakkoon, se tuntui samalta kuin olisin riisunut itseni siihen naulakkoon ja tilalle tuli joku rooli, tyhjä kuori, joka otti vastaan mitä tuleman piti. Sitten kun lähdin, puin taas ulkovaatteet päälle, ulkona ja matkalla tunsin miten kaukana olin itsestäni. Olo aina turta, tyhjä, väsynyt, energiat kadonneet, ja kesti aina kauan palautua takaisin jos sitä ylipäänsä ehti tapahtua ennen kuin seuraava isku tai hyökkäys tuli.

Aasinsiltana vielä, ei yhtä ainutta lämmintä muistikuvaa lapsuudesta, ei hellyyttä, halailua, sylissä pitoa, turvaa. Sen sijaan lukematon määrä muistikuvia joissa narsisti tarvitsi milloin hoitamista, hiustenlaittoa, hiusten leikkuuta, meikin korjaamista, pukeutumista jne jne jne. lapsiltaan. Jatkuvaa ulkonäön kommentointia jne.

Huh huh.

Itse olen kamppaillut myös tuon tosiasian kanssa että haluan uskoa että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja tahtovat hyvää. No eihän se totta ole mutta luo turvallisuuden tunnetta. Tosiasiassa ajattelen nykyään että lähtökohtaisesti useimmat ihmiset ovat hyväntahtoisia. Sen sijaan opettelen vasta tunnistamaan missä kulkee yksityisyyden raja. Mihin asti kannattaa vain kuunnella ja kuulostella onko joku ihminen luotettava vai ei. Ja missä kohtaa kannattaa jo hieman avautua koska toinen tuntuu luotettavalta. Tätä en todellakaan osaa mutta toisessa ääripäässä, varsin vaistonvaraisesti tunnistan kuitenkin selkeästi väkivaltaisen ihmisen, ihan vain jostain kehonkielestä vaikka mitään näkyvää uhkaa ei olekaan.

[Surutar]

Surutar, tuo lause "pyrkii hyvään niissä rajoissa mitä pystyy" on jokseenkin paradoksinen mielestäni. Se kuvaa kyllä sanojan itsensä ajatusmaailmaa, eli sitä mitä lauseen sanoja uskoo maailmasta ja miten hän sitä tulkitsee. Mutta. Kun psykopaattisia piirteitä omaava narsisti nauttii muiden satuttamisesta, niin millä tavalla hän pyrkii hyvään? Mitä se hyvä on? Toki voidaan lähteä hiuksia halkomaan ja miettiä, ettei hänellä ole kykyä omatuntoon, kyllä hän muuten pyrkisi hyvään, mutta silloin tuo lause on jo ihan turha lopulta. Jos jonkun ihmisen hyvä on "hyvä minulle", eikä hän edes tunne käsitystä "yhteinen hyvä" (vaikka siitä osaisikin puhua ihannoiden), mihin hän pyrkii, jos hän pyrkii hyvään? Jos tuota lausetta käytetään psykopaattisia piirteitä omaavia ihmisiä kuvaamaan, silloin mielestäni sanoja lähinnä haluaa tulkita psykopaatin taakse jotain omatunnollista, vaikkei siellä sitä olisikaan. Se on aika vahva tarve itse asiassa, että ihmiset usein haluavat tulkita kaikkien ihmisten olevan edes jossain hiekanjyvän verran omatunnollisia, ja se rauhoittaa mieltä.

Näin se varmasti on. Tuli tuosta mieleen, kuinka loukkaavia jotkut hyviksikin aiotut kommentit voivat olla. Kuten se, että kaiken kertomani jälkeen sukulainen toivoo, että minulla ja äidilläni olisi "läheiset ja lämpimät välit". Ikään kuin narsuäiti kykenisi a) lämpimiin väleihin tai b) aitoon läheisyyteen. Lämpimät välit ovat mahdottomuus, koska narsuäidillä ei ole sellaista ominaisuutta, jota lämmöksi kutsutaan ja lisäksi - terapeuttini sanoin - äidillä on outo tarve tuhota minut. Läheisyys taas narsuäidin kanssa merkitsee täydellistä rajattomuutta, jossa minä olen narsun nukkekodin asukas, jolla narsu leikkii. Ja/tai kuuntelen aina ja ikuisesti narsua, hänen kertomuksiaan ja saavutuksiaan ja valloituksiaan ja ties mitä. Onhan se tosi "läheistä" tietty, mutta sen läheisyyden hintana on, että itse ei ole enää olemassa.

Ihmeellisten "kaikki on hyvin" -kulissien ylläpito on oksettavaa.

[Surutar]

Aasinsiltana vielä, ei yhtä ainutta lämmintä muistikuvaa lapsuudesta, ei hellyyttä, halailua, sylissä pitoa, turvaa. Sen sijaan lukematon määrä muistikuvia joissa narsisti tarvitsi milloin hoitamista, hiustenlaittoa, hiusten leikkuuta, meikin korjaamista, pukeutumista jne jne jne. lapsiltaan. Jatkuvaa ulkonäön kommentointia jne. .

Ulkonäkökeskeisyys on kyllä varmasti yhteistä monelle narsunaiselle. Muistan itse jo joskus 8-vuotiaana suunnitelleeni, minkälaisia kauneusleikkauksia minun pitää tehdä isona, jotta olisin hyvä. Äiti oli tehnyt varsin hyvin selväksi, mikä ulkonäössäni on vikana....

[Wreck]

Aasinsiltana vielä, ei yhtä ainutta lämmintä muistikuvaa lapsuudesta, ei hellyyttä, halailua, sylissä pitoa, turvaa. Sen sijaan lukematon määrä muistikuvia joissa narsisti tarvitsi milloin hoitamista, hiustenlaittoa, hiusten leikkuuta, meikin korjaamista, pukeutumista jne jne jne. lapsiltaan. Jatkuvaa ulkonäön kommentointia jne. .

Ulkonäkökeskeisyys on kyllä varmasti yhteistä monelle narsunaiselle. Muistan itse jo joskus 8-vuotiaana suunnitelleeni, minkälaisia kauneusleikkauksia minun pitää tehdä isona, jotta olisin hyvä. Äiti oli tehnyt varsin hyvin selväksi, mikä ulkonäössäni on vikana....

Kuin lukisi omia muistelmiaan. Minäkään en muista lapsuudesta yhtään halausta saaneeni kummaltakaan vanhemmalta. Muistan tosin yhden hyvin surullisen hetken, olisinko ollut juurikin tuon kahdeksan vuotta, kun illalla makasin sängyssä hiljaisuudessa ja sain voimakkaan tunteen siitä, että voi kun joku halaisi ja silittäisi minua. Itkin. En voinut pyytää äitiä lohduttamaan, sillä hän olisi suuttunut. Sellaista ei vaan pyydetty. Nukkumaan menin pienestä pitäen aina ilman halauksia ja peittelyitä eikä minulle koskaan luettu mitään.

Minä sen sijaan pidin äitiä hyvänä. Kehuin ja tein kaiken hänelle mahdollisimman hienoksi ja helpoksi. Alakouluikäisenä esimerkiksi hieroin joka ilta tunnin (!) äidin jalkoja, kun hän katsoi lempisaippuaoopperansa telkkarista. Muistan vieläpä olleeni hyvin perusteellinen ajatellessani hieronnan aikana, ettei yksikään ihopoimu saa jäädä ilman kosketusta. Minun kävi niitä hieromatta jääneitä kohtia sääliksi (outo ajatus, ehkä projisoin oman hellyydenkaipuuni siinä johonkin konkreettiseen, kun en itse ollut kosketuksen arvoinen). Kun joskus uskaltauduin pyytämään äidiltä tällaista, hän vain tuhahdellen vähän leipoi sieltä täältä ja läpsi minut tieheni.

Kun vartuin teini-ikään, äiti syötti minulle epäterveellisimmät ruuat, mitä kaupasta löytyi ja kannusti syömään aina vaan lisää. Kun vielä harrastin liikuntaa, hän ja isä eivät koskaan tulleet katsomaan ja kannustamaan minua kisoihin. Eivät koskaan. Heille sopi, että lihoin kotona ilman ystäviä. Kun sitten kasvoin nuoreksi naiseksi, alkoi todenteolla kiloilla kilpailu. Kuka painaa vähiten. Ensin äiti kävi vaa’alla ja käski sitten minut punnitsemaan oman painoni. Hän laski ääneen, paljon on eroa painossa. Aina oli joku laihdutus päällä ja hän oikein kiusasi minua vaakansa kanssa. Olinhan epävarmassa iässä ja kaikin puolin epävarma. Kun äiti kerran laihtui nälkäkuurilla niin, että painoi karvan verran vähemmän kuin minä, hän tuuletti! Tuuletti, kuin maailmanmestari ja tanssi edessäni.

Nyt kun olen aikuinen, hänellä oli tapana kantaa minulle halpispaitoja, värittömiä euron rättejä, ja käskeä sovittaa niitä heti. Kokeile, kokeile! Sitten hän seurasi sovitusta mielenkiinnolla aivan vieressä. Usein paidat olivat nippa nappa sopivia. Pelkäsin aina, etteivät ne mahdu. Viimeisinä aikoina en enää suostunut sovittamaan. Kun kuitenkin kerroin pitäneeni jotain asua, hän tapasi todeta lakonisesti, että ai se mahtui.

Nyt kun jälkeenpäin mietin, kaikki oli kilpailua. Jos hän ei pystynyt itse ”lyömään” minua, hän kehui jotain toista hoikaksi, hyväkuntoiseksi, hauskaksi. Usein tämä toinen oli jompi kumpi siskoni. Mutta tiedän, että hän teki samaa siskoilleni. Siksi meillä on aina ollut vaikeat välit toistemme kanssa. Olemme taistelleet äidin rakkaudesta kynsin hampain, ja nyt tajuan, että turhaan. Ei se koskaan rakkautta ollutkaan.