Surutar esittäytyy

[Surutar]

Hei kaikille!

En tiedä, olenko uusi vai vanha keskustelija, sillä kirjoittelin foorumille lähes kymmenen vuotta sitten (eri nimimerkillä tosin). Löysin aikoinani palstan, kun psykologi selitti, että äitini mitä todennäköisimmin on narsisti ja ohjasi yhdistyksen nettisivuille. Muistan, kuinka maailmani mullistui. Olin aina miettinyt, että lapsuudenperheessäni on ollut jotain outoa, mutta en tiennyt mitä. Tuon psykologin ansiosta sain nimen tälle asialle. Siihen asti olin kuvitellut, että olen itse vain epäonnistunut, surkea, hauras, epävakaa, yliherkkä, masentunut, ahdistunut, jotenkin synnynnäisesti rikki. Kaikki kääntyi päälaelleen, kun ammattilainen kertoikin, että minussa on ihmeellistä voimaa kun olen selvinnyt. Hän ei omien sanojensa mukaan ollut 30 vuoden urallaan tavannut juuri ketään, jolla olisi näin heikot lähtökohdat elämään.

Sain keskustelufoorumista suunnatonta tukea. Kävin kerran tai pari aikuisten lasten vertaisryhmässäkin. Olisin käynyt enemmän, mutta ryhmät olivat kaukana. Vedin kuitenkin tiukat rajat äidilleni. Moneen vuoteen en ollut missään tekemisissä. Ymmärsin, kuinka hän tekee sen, myrkyttää minut. Tajusin epäloogisuudet, manipuloinnin, järkyttävän itsekeskeisyyden ja empatiakyvyn puutteen. Aloitin myös terapian, jossa kävin läpi lapsuudessa tapahtuneita asioita.

Sukulaisilta sain osakseni syyllistämistä. Se, etten ollut äitini kanssa tekemisissä, tulkittiin kiukutteluksi ja vihanpidoksi. "Elämä on liian lyhyt tuollaiseen!" "Kyllä äidinrakkaus voittaa kaiken!" Taas heräsi itse-epäilyjä. Jos äidinrakkaus voittaa kaiken, miksi minä en näe rakkautta omassa äidissäni? Mikä minussa on vikana? Jopa psykiatri, jolta hain terapialausunnot, oli sitä mieltä, että kunhan terapiassa vahvistun, niin voin kyllä taas olla tekemisissä äitini kanssa. Ikään kuin se olisi ollut jokin päämäärä.

(Ai niin, pitää vielä mainita, että äitikin kyllä ilmaisi mielipiteensä minusta mm. tekemällä minut perinnöttömäksi...)

Kävin Kelan korvaamassa psykoterapiassa monta vuotta. Vahvistuin. Jossain vaiheessa ajattelin olevani niin vahva, että pystyn olemaan äitini kanssa tekemisissä. Etenkin kun äiti oli selvästi oppinut jotakin välirikon aikana, yritti miellyttää, käyttäytyi suhteellisen normaalisti. Äitikin oli käynyt terapiassa. Hän oli aikoinaan tehnyt selväksi, että minun takiani hän on joutunut hoitoon, melkein tappanut itsensä. Syyllistämistä tietenkin, mutta ajattelin, että ehkä hänelle on terapiassa selvinnyt jotakin, herännyt jokin ymmärrys. Yritin aluksi selvittää joitakin asioita, en sentään lapsuuteen liittyviä, vaan ihan välirikon alussa tapahtuneita juttuja. Ymmärsin hyvin pian, että tehtävä on mahdoton. Äiti edelleenkin valehtelee, hyökkää, eikä pysty ottamaan minkäänlaista kriittistä palautetta vastaan. Tein päätöksen, että olen tekemisissä, mutta pidän etäisyyttä, en kerro mitään tärkeää, tapaan harvoin. Mietin, että suhde omaan äitiin ja lasten suhde isoäitiin on niin tärkeä, siinä on niin paljon pelissä. Kun meillä on jonkinlaiset välit, sukupolvien ketju ei tunnu niin rikkinäiseltä. En ole leikannut itseäni siitä ulos. Voin olla luontevasti tekemisissä muidenkin sukulaisten kanssa (monet heistä ovat ikään kuin äitini takataskussa, eivät kommunikoi minun kanssani, jos en ole äidin kanssa tekemisissä). Kukaan ei syyllistä. Päinvastoin. Kaikki ovat tyytyväisiä, että meillä on taas välit. Voin puhua töissäkin äidistä ihan normaalisti, ei tarvitse vältellä aihetta tai selittää. Sitä paitsi äidissä on kaikkien niiden narsististen ja pimeitten puolien seassa ihan kivojakin ominaisuuksia. Jos vain ne pimeydet pysyvät kurissa, niin kanssakäyminen on ihan ok.

Vuosien varrella on käynyt selväksi, että kanssakäyminen on yleensä vähän raskasta. Joskus on mennyt ihan hyvin, mutta usein sieltä tulee jotain, mikä saa minulla karvat pystyyn ja huonon olon. Ne saattavat välillä olla jotain sellaisia juttuja, joita ulkopuolinen ei edes tajua, kun ei tiedä taustoja. Voin kirjoitella niistä myöhemmin. Aikoinani sairastuin aina, kun tapasin äitini. Siis flunssaan, kuumeeseen, johonkin tällaiseen pieneen juttuun. En sanonut vastaan, en kertonut omaa mielipidettäni, koska se on ihan turhaa. Kärsin ja purin asiat jälkeenpäin puolison ja ystävien kanssa, otin parin kuukauden tauon äiti-tytär-suhteesta ja sitten taas pystyin uuteen tapaamiseen. Ajattelin, että homma toimii.

Viime tapaaminen oli kuitenkin ihan liian raskas. Teini-ikäinen tyttäreni itki puolitoista tuntia äidin yllätysvierailun jälkeen. Äiti on kyllä superkiva tyttärelleni, näyttää todellakin parhaan puolensa. Mutta nyt hän näytti tyttären läsnä ollessa pimeän puolensa minulle. Tytär järkyttyi pahasti. Minäkään en tällä kertaa enää kyennyt olemaan hiljaa, homma meni niin överiksi. Sanoin vastaan, selitin omaa käytöstäni, mikä sitten provosoi kanssakäymisen sellaisiin sfääreihin, joita en ole pitkiin aikoihin kohdannut.

Äidin mielestä tuollainen on ihan normaalia kommunikaatiota. Sellaista se oli lapsuudenperheessäni. Jatkuvaa riidan haastamista, marttyyrin esittämistä (hänen taholtaan), hyökkäämistä, toisen tunteiden ja ajatusten mitätöintiä. Mutta minä en ole sellaiseen tottunut, enää. Se on ihan shokki koko elimistölle. Tuntuu kuin joku ruiskuttaisi jotakin mustaa myrkkyä suoniin. Valahdan jotenkin voimattomaksi. Selkää on vaikea pitää suorassa. Mahalihakset menevät niin kireiksi, että oksettaa. Tulee pahoinpidelty olo. Eikä se lähde pois, tila jää päälle.

Vierailun jälkeen lohduttelin tytärtä, joka ihmetteli, miksi isoäiti käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. "Se vaan sanoo asioita, eikä yhtään ajattele miltä susta tuntuu", tytär itki. Selitin, että isoäiti on itse niin rikki. Sillä oli niin kamala lapsuus, sillä oli ihan hirveä äiti. Tytär kysyi, että miksi minä sitten olen niin kiva, kun olihan minullakin kamala äiti. Niin. Narsismi ei onneksi välttämättä periydy suoraan. Se periytyy vain hirveinä solmuina sielussa, mutta onneksi niitä voi kovalla työllä saada aukaistua.

Joka tapauksessa olen miettinyt, että en välttämättä kestä tätä. Mietin sitä, että reaktioni ovat samanlaisia kuin joku olisi todellakin pahoinpidellyt minut. Ulkopuolelta tulee helposti sellaisia neuvoja kuin että äitini puheet täytyy vaan jättää omaan arvoonsa. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta kun en pysty. Kyseessä on syvä, varhaiseen kiintymissuhteeseen liittyvä trauma, johon hän sohii puheillaan, ja minusta tuntuu kuin hän uhkaisi kaikista herkintä ja haavoittuvinta osaa minussa. En ole osannut rakentaa riittävän suurta suojamuuria itseni ja hänen väliinsä. Onnistuukohan siinä kukaan? Tulee kuitenkin hirveä epäonnistumisen tunne, että kaikesta terapiasta ja työstä huolimatta en pysty ylläpitämään suhdetta äitiini. Usein terapiasta ajatellaan, että siellä ensin vähän vihataan vanhempia ja sitten ymmärretään ja annetaan anteeksi. Mitä enemmän itse käyn terapiaprosessia läpi, sitä sairaampana koen äitini, sitä vähemmän ymmärrän hänen käytöstään (tai siis ymmärrän narsismin kautta, mutta en muuten).

Järkyttävä huomio on se, että kun jotakin raskasta tapahtuu äitini kanssa (mihin liittyy se, että olen itse puolustautunut), saan eräänlaisen muistinmenetyksen. Järjellä ymmärrän, että olen toiminut täysin oikein ja aikuismaisesti: vetänyt tiukasti ja rauhallisesti rajat käytökselle, joka loukkaa. Järjellä tajuan äidin manipuloinnin, epäloogisuuden, toisen yli kävelemisen, kaiken tämän. Mutta aivoni menevät jotenkin off-tilaan. En muista, mitä äitini on tehnyt. Ajattelen, että olen keksinyt kaiken, paisutellut pieniä asioita. Vajoan jonnekin lapsuuden ajatusmaailmaan, jossa äidissä ei ole mitään vikaa. Kaikki vika on minussa. Enkä ole taaskaan onnistunut olemaan niin, että riitaa ei tulisi. Olen taas mokannut. Mistä ihmeestä tällainen tila vuosien työn jälkeen?

Ehkä tämä riittää esittelyksi nyt.

[Wreck]

Hei Surutar, kiitos esittelystäsi ja tervetuloa keskustelemaan ja avaamaan solmuja meidän kanssa. Kuvasit henkisen pahoinpitelyn oireet hienosti. Juuri tuolta olo tuntuu, kun on joutunut narsistisen hyökkäyksen kohteeksi, läpikotaisin piestyltä.

Eikö olekin jotenkin väärin, että juuri uhrin on hakeuduttava terapiaan ja työstettävä vuosikaudet aktiivisesti tilaansa ja persoonaansa, mutta narsisti, hän jossa ongelma alkujaan piilee, harvoin työstää itsensä ja ihmissuhteensa terveeksi? Minusta tämä yksipuolinen, läpi ihmiselämän tapahtuva terapointi ja "paraneminen" ei palvele ketään. Terapia toimii ja eheyttää uhrin vain siinä tapauksessa, kun uhri ei enää koskaan altista itseään narsistille tai jos myös narsisti oikeasti ja vilpittömästi sitoutuu terapiaan ja paranemiseen. Kuka tahansa sairastuu narsistin käsittelyssä, sinä, minä, terapiassa vuosia käynyt tai maailman valoisin, energisin ja itsevarmin ihminen, kuka vaan. Siinä mielessä et saa syyllistä itseäsi. Narsisti tietää kyllä, miten manipuloida ja syöstä vihataakkansa muiden kannettavaksi.

Surullista, miten teidänkin tapauksessa narsismi tekee tuhojaan perheen sisällä. Tasapainottelu, sukuun kuuluminen, senkin uhalla, että on kaiken aikaa henkisesti mustelmilla, ei ole hyvää elämää. Pidäthän huolta itsestäsi ja tyttärestäsi <3 Suojele lastasi ja opeta hänelle, miten pidetään omat rajat, puolustaudutaan ja kunnioitetaan itseä ja läheisiä. Mietin, millainen äiti tekee lapsensa perinnöttömäksi, käytännössä lain edessä kieltää oman lapsensa, ja silti on tämän kanssa tekemisissä. No, narsisti tietenkin, koska siitä asetelmasta narsisti saa hyvän mielen ja vallantunteen. Ja sinä pahan olon

[Surutar]

Hei Wreck ja kiitos lämpimistä sanoistasi! Itse asiassa tarvitsin juuri tuota, että joku vääntää rautalangasta sen, että terapia toimii vain siinä tapauksessa, että ei altista itseään narsistille. (Tai siinä äärimmäisen harvinaisessa tapauksessa, että narsisti todella menee ja sitoutuu terapiaan ja ennen kaikkea tiedostaa narsisminsa ja tahtoo siitä eroon.)

Kaikkein järkyttävintä on, että äiti pitää itseään loistavana vanhempana. Hänen tarinansa mukaan minä olin syntymästä asti tasapainoton lapsi, joka tavallisissa oloissa olisin joutunut jonnekin psykiatriseen laitokseen. Mutta koska HÄN oli niin hyvä äiti, minä selvisin elämään normaalia elämää. Siis täysin päinvastoin kuin itse asian koen. Viimeksi pyysin mm., että en halua kuulla tätä tarinaa enää, se on omien muistojeni valossa loukkaava. Paha virhe tällainen pyyntö tietenkin....

Lueskelin tuossa posttraumaattisen stressihäiriön merkkejä ja tunnistan, että minulla (ja varmasti kaikilla muillakin narsistien lapsilla) on kompleksinen posttraumaattinen stressihäiriö. Mietin sitä, että jos joku on traumatisoitunut vaikkapa isänsä harjoittamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kukaan ei odota, että terapian jälkeen aikuinen lapsi kykenee istumaan tyynesti vaikkapa joulupöydässä isänsä kanssa ja hymyilemään kauniisti ja olemaan niin vahva, että ei tunnu missään, vaikka isä kieltää koko hyväksikäytön ja naureskelee uhrille. Sen sijaan narsistin lapsen odotetaan näin tekevän. Harva näyttää tajuavan, mitä perheessä oikeasti tapahtui - ja mitä edelleen tapahtuu. Vähättelyä kuulee todella usein. Itse en jaksa äitisuhteestani yleensä edes puhua tai käyttää koko n-sanaa, ellen ole varma, että ihmisellä on omakohtaista kokemusta ja tietoa aiheesta.

Äitini perui muuten jossain vaiheessa sen testamenttinsa, jossa minut ohitetaan. Pari vuotta sitten hän pyysi minua allekirjoittamaan, että hyväksyn uuden testamentin. Testamentin toteutuminen olisi merkinnyt minulle vastuuta, työtä ja kuluja, joista en silloin olisi mitenkään selvinnyt (olin ollut pitkään työttömänä). Se oli myös epäreilu suhteessa veljeni perintöosaan. Äidin mielestä minun olisi varmasti pitänyt kiljua riemusta, mutta kieltäydyin. Siitäpäs narsuäiti suuttui. Olin kiittämätön tytär. MInusta testamentti tuntui siltä, että vielä kuolemansakin jälkeen äiti kurottaa kätensä minua kohti ja yrittää ohjailla. En tiedä, mikä on testamentin tilanne nyt. Voi olla, että kohta olen taas perinnötön, sillä nyt äiti on niin suuttunut, että on poistanut minut facebook-ystävistäänkin.

Äidille on kyllä se harmillista, että hän ei pysty kontrolloimaan minua rahalla, omaisuudella tai testamenteilla. Olen aina ajatellut, että mieluummin olen köyhä ja vapaa kuin jonkun talutusnuorassa. Pahalta tuollainen pelaaminen kuitenkin tuntuu.

[Wreck]

Mukavaa, jos vastaukseni toi jotain lohtua sinulle. Onhan tämä sellaista omienkin ajatusten suoristamista samalla. Oman trauman työstämistä.

Äidille on kyllä se harmillista, että hän ei pysty kontrolloimaan minua rahalla, omaisuudella tai testamenteilla. Olen aina ajatellut, että mieluummin olen köyhä ja vapaa kuin jonkun talutusnuorassa. Pahalta tuollainen pelaaminen kuitenkin tuntuu.

Sama juttu täällä. Minuakaan ei ohjailla rahalla tai tavaroilla. Hyvä me! Minulle on myös aivan sama, mitä valheita narsistit levittävät minusta ympäriinsä, sillä olen "ottanut eron" koko hovista. Että aika huono "lähde" olen narsisteille, mutta onnellinen itseni kanssa!

Mitä terapiaan tulee, ajattelen, että minua itseäni auttavat tässä vaiheessa enemmän itsereflektiivinen pohdiskelu, narsismista lukeminen, muu opiskelu ja itselle mukavien asioiden tekeminen. Hajoaisin, jos viimein uskaltautuisin terapiaan ja siellä sanottaisiin, että laitetaanpas sinut nyt kuntoon, että voit vielä seurustella narsistiesi kanssa... Koko ajatus on ihan yököttävä. Minulla on luultavasti terapiaa kohtaan paljonkin ennakkoluuloja ja jonkinlainen lukko. Juuri narsistiäitini nimittäin maukui minulle, että minun pitää mennä terapiaan. Se oli hirveän loukkaavaa. Hän pisti minut maanrakoon noin vaan ja sanoi sitten, että minä olen se, joka tarvitsee hoitoa. Sen sanottuaan hän sulkeutui tyytyväisenä ja purjehti paikalta kuin mikäkin Ursula, merten syvyyksien hirviö. Puistattaa pelkkä muisto!

[rajallinen]

"Tulee kuitenkin hirveä epäonnistumisen tunne, että kaikesta terapiasta ja työstä huolimatta en pysty ylläpitämään suhdetta äitiini. Usein terapiasta ajatellaan, että siellä ensin vähän vihataan vanhempia ja sitten ymmärretään ja annetaan anteeksi. Mitä enemmän itse käyn terapiaprosessia läpi, sitä sairaampana koen äitini, sitä vähemmän ymmärrän hänen käytöstään (tai siis ymmärrän narsismin kautta, mutta en muuten). "

Kaikuisiko taustalla se -yhden- psykiatrin sanoma että "terapiassa sitten vahvistut niin että voit olla tekemisissä äitisi kanssa"? Sehän on täysin päätön lause ja aivan käsittämätöntä että kukaan, varsinkaan lääkäri, antaa potilaalle tavoitteen terapiaan. Aivan jäätävän käsittämätöntä. Rehellisesti sanottuna tekisin huomautuksen siitä valviraan, tulin niin vihaiseksi tuosta. Eihän -kukaan- voi toisen puolesta tietää mikä juuri sinulle on hyvä tavoite: ei yhtään kukaan. Kukaan ei voi puolestasi sanoa mitä sinä haluat, vain sinä itse voit sen tietää ja halutessasi myös sanoa. Osoittaa psykiatrin täydellistä ymmärtämättömyyttä henkistä väkivaltaa kohtaan. Jos kyseessä olisi ollut fyysinen väkivalta, oliko psykiatri ollut oikeutettu sanomaan että juu mene terapiaan niin vahvistut jotta voit taas asettua nyrkkeilysäkiksi? Ei tietenkään olisi.

Se että lapsuuden perhe, vanhempi, on väkivaltainen, on tietenkin traumaattinen kokemus. Ei sitä voi millään korvata, ei se narisistinen äiti tai se suhde omalla terapialla parane. Terapialla voi parantaa suhdetta omaan itseen ja sitä kautta omiin ihmissuhteisiin, todeta itsensä sen arvoiseksi että alkaakin kokea voivansa valita ihmisiä joiden kanssa on tekemisissä ja kokea että siihen on oikeus, siihen valitsemiseen. Oikeus voida hyvin, oikeus asettaa rajoja, ilmaista itseään.

Kuvaat tosi hyvin tapahtumia ja surullisesti otat vastuun "sukupolvien ketjusta" jota et halua "katkaista". Kuulostaa niiiiiiin tutulta, itsekin äitinä toden syyllisyyttä tuon ketjun katkaisemisesta mutta samalla myös ylpeyttä. En suostu siihen mihin esivanhempani ovat suostuneet tai heidän on ollut pakko suostua. Minun ei enää tarvitse eikä ole pakko. Olen etuoikeutetussa asemassa kun voin sanoa etten ole enää taloudellisesti riippuvainen narsistista eikä minun tarvitse olla: viisikymmentä tai sata vuotta sitten olisi voinut olla toinen tilanne, en tiedä. Mutta nyt en ole ja se on narsistin kannalta pahinta koska hänen tärkein ja toimivin aseensa on raha. Voi että tuo testamentilla pelaaminen kuulostaa tutulta. Näen kristallin kirkkaasti miten narsisti tulee tekemään tai yrittää tehdä minut perinnöttömäksi. Lain mukaan se on vähän haastavaa ellei mahdotonta mutta teoriassa voisin syödä poppareita seuratessa mitä se keksii saadakseen minut ulos suvustaan. Mutta en tee sitä. On ihan tarpeeksi raskasta tai mielekästä päästää irti ja keskittyä omaan elämään ja luomaan omat "perintönsä". Leikkiköön narsisti omia leikkejään.

Tästä tulee mieleen yksi runo jonka olen aiemminkin jakanut täällä, sen nimeksi sopisi mainiosti vaikka "häpeä", riittämättömyyden tunteesta, en tiedä mikä sen oikea nimi on:

"Lähdin lapsuuskodista / selässäni reppu / ja repussani mitta. / Sillä mittasin itseäni. / Ja aina oli tulos: / Ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani. / Sitten löysin uuden. / Se sanoi: / Riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin, / mittani oli virheellinen. / Sen ainoa lukema oli: / ei riitä.

Vein sen takaisin, / ja äitini hämmästyi: / Ei se virheellinen ole, / se on perintömitta / ja kulkenut suvussa kauan."
(Anja Laurila)

Tuo on vain niin hyvä runo. Viedä virheellinen mitta takaisin ja saada vielä viedessä kuulla että on itse väärässä "ei se virheellinen mitta ole" omalla kokemuksella ei edelleenkään ole siis mitään virkaa Aivan loistava runo.

Armollinen mitta sanoo että riittää. Lopun elämää voi kuunnella sitä ja jättää tuon perintömitan tarpeettomaksi.

[Surutar]

Hei Wreck ja Rajallinen, kiitos molemmille vastauksista! <3

Rajallinen, kiitos runosta! Armollisempaa mittaa me todellakin tarvitsemme.

Wreck, tuollaisesta merten syvyyksien Ursulasta tulee kyllä kammottava olo. Terapiaan meno tuntuisi varmasti siltä, että antaisi Ursulan voittaa.

Minä olen sikäli onnekkaampi, että äitini mielestä en todellakaan tarvinnut mitään terapiaa. Terapiahan on ihmisille, joilla on OIKEITA ongelmia. Minullahan niitä ei ole voinut olla.

Sain teini-ikäisenä koulusta passituksen nuorisopsykiatrian polille. Kävin siellä kolme kertaa viikossa, mikä on todella usein. Psykiatri katsoi sen tarpeelliseksi ja oli sitä mieltä, että minun olisi ehdottomasti aloitettava ptikä ja intensiivinen psykoterapia. Jälkeenpäin tuntuu järkyttävältä, että vanhempiani (jotka erosivat jo kun olin pieni) tämä ei tuntunut kiinnostavan pätkääkään. Itse vanhempana olisin todellakin huolissani ja yrittäisin kaikin mahdollisin keinoin olla lapsen tukena.

Myöhemmin kysyin isältäni, miten häntä ei kiinnostanut tällainen asia. No, hän sanoi, ettei ole sellaisesta mitään muistikuvia. Narsuäiti, jonka luona siis asuin, kyllä muisti. Hän sanoi, että oli ajatellut sen niin, että kylläpä meillä on toimiva yhteiskunta. Että jos minulla jotain olemattoman pieniä ongelmia on, niin yhteiskunta voi ne hoitaa. Vähän siihen sävyyn, että naurettavaa ylireagointia yhteiskunnan taholta.

Teininä en ollut valmis sitoutumaan terapiaan. Psyk.polin käynnitkin jätin kesken, tuntui ettei siitä ole yhtään mitään apua. Eikä ollutkaan. Siellä oli ihan väärä lähestymistapa ahdistuneeseen teiniin, vähän kuin sen toistoa, että minussa on jotain pahasti vialla. Aikuisenakin oli iso kynnys aloittaa terapia, mutta eri syistä. Mietin, että onko minulla oikeasti oikeus siihen. Onko minulla todellakin niin isoja ongelmia, että tällaiseen on tarve? Pohjimmiltaan: onko minulla ihmisenä arvoa? Onko tunteillani ja hyvinvoinnillani mitään merkitystä?

Täytyy kyllä sanoa, että terapiassa ei ole koskaan kehotettu tai kannustettu olemaan äidin kanssa tekemisissä. Nämä kommentit, joissa "hyvät välit" ovat tavoitteena, ovat tulleet ihmisiltä, jotka eivät tiedä tilanteesta juuri mitään. Tuntuu kuin narsuäiti olisi jonkinlainen tabu, mahdottomuus jota ei haluta nähdä. Sitten on helppo antaa tuollaisia lausuntoja, että "kunhan vahvistut, niin voit olla äitisi kanssa tekemisissä". Olet Rajallinen oikeassa siinä, että tuo on törkeä kommentti psykiatrilta. Sanoin kyllä psykiatrille vastaan silloin. Kerroin, etten edes halua olla äidin kanssa tekemisissä enkä ymmärrä miksi minun pitäisi.

Ei tuo psykiatrin kommentti ole ainoa, mutta varmasti yksi taustalla vaikuttanut lausahdus, joka jää jotenkin alitajuntaan pyörimään, vaikka kuinka olisi sanonut vastaan. Ammattilaiset ovat vähän varomattomia näissä lausahduksissaan kyllä. Esim. samaisen polin psykologille mainitsin ihan alussa jotain sellaista, että en ole äitini kanssa tekemisissä, äitini on narsistinen ja ollut ihan kammottavan myötätunnoton. Psykologi tokaisi jotain sellaista, että ehkä äiti on ollut masentunut, ei silloin jaksa olla kovin empaattinen. Just joo.

Aikoinaan kirjoitin muutamille sukulaisille kirjeen, jossa kerroin, millaista meillä oli kun olin lapsi. Olin NIIIIN korviani myöten täynnä näitä "nyyyh, tämä on niin kamalaa kun et ole äitisi kanssa tekemisissä, äidinrakkaus voittaa kaiken, elämä on liian lyhyt vihanpitoon" -juttuja. No, kirjeen jälkeen nämä ihmiset olivat ihan järkyttyneitä. "Minä luulin että tuollaista on vain jossain Iltalehden lööpeissä." "En voinut millään tietää, että teillä oli sellaista." Ihan helpottavaa silloin. MUTTA samat ihmiset jonkin ajan päästä puhuivat anteeksiannosta ja kehottivat ymmärtämään ja "kaikki me olemme samassa veneessä" ja toivoivat minulle ja äidille läheisiä ja lämpimiä välejä. Ikään kuin sellaiset välit olisivat jotenkin edes mahdolliset! Ja taas syyllisyys: olisi jotenkin MINUN vastuullani järjestää meille tällaiset välit.

Jossain vaiheessa, kun olin tosiaan vahvistunut siellä terapiassa ja ollut monta vuotta äidistä erossa, tuli mieleen, että ehkä olen sittenkin tehnyt vähän väärän tulkinnan. Ehkä äiti on vain tosi hankala ihminen, mutta ei sentään aito narsu. Tai ehkä narsu, mutta kykenee pitämään pimeytensä kurissa. Ehkä voidaan olla tekemisissä. Aluksi vaikuttikin siltä, että äiti jopa kykenee käyttäytymään suht asiallisesti. Meillä oli joku kauhun tasapaino välillämme. Oman lisänsä kaikkeen tekee se, että äiti on jo aika vanha ja sairas. Helposti ulkopuolinen tekee sen tulkinnan, että tässä on kylmä ja julma tytär, joka hylkää vanhan ja kohta apua tarvitsevan äitinsä.

Hullu menin jossain vaiheessa lupaamaan, että ryhdyn äidin edunvalvojaksi, jos hänen kuntonsa huononee. Onneksi mitään papereita ei ole vielä kirjoitettu. Pakko perua lupaus. Saa pyytää jotakuta toista, minä en siihen hommaan kykene.

Ja joo, voisi todellakin ottaa ne popparit esiin ja seurailla, miten perintöasiat ehkä taas järjestellään uusiksi....

[Marianne]

Hei Surutar

Hienoa että esittelit itsesi kertomalla taustastasi. Itse olen uusi jäsen sivustolla ja esittäytyminen olisi varmasti minullakin ollut paikallaan, mutta.. Sinun tarinasi voisi hyvin olla minun tarinani. Aivan samanlaista kokemusta on minullakin äidistäni. Hänen mielestään minä olen aina ollut niin kovin herkkä. Terapeutin ja psykiatrin mukaan on ihme että olen elossa ja selväjärkinen sen jälkeen mitä elämässäni on tapahtunut. Äitini mielestä minulla on ollut niin hyvä koti kun ei ole juotu, tapeltu eikä käytetty fyysistä kuritusta. Ja vanhempiaanhan ei saakaan arvostella, koska pitää olla kiitollinen. Ei minkäänlaista kritiikkiä. Pitää kunnioittaa ja hymyillä iloisesti. Jos ei hymyile on asenneongelma eikä pärjää ikinä elämässään missään. Vanhemmat saavat arvostella koska se on tarkoitettu minun parhaakseni. Äitini meni jossain vaiheessa psykoottiseksi ja haukkui minua 1,5 kk huoraksi, varkaaksi ja valehtelijaksi, irvisteli, vinoili ja lällätteli, sekä itki lapsilleni miten kauhea kohtalo heillä oli kun oli tällainen äiti. Se oli kaikki tarkoitettu vain minun parhaakseni. Asuimme silloin samassa asunnossa. Raha on ainut asia mikä merkitsee. Ja se mitä ihmiset puhuvat. Kun sairastuttuani muutin omaan asuntoon hän yritti estää sen vakuuttamalla että kyllä nyt ihmisillä riittää hauskaa kun olen niin hölmön tempun mennyt tekemään. Epäili että miehiä varten minun pitää päästä pois hänen valvovan silmänsä alta. Seksi on hänestä ilmeisen kiehtova asia, halveksittava ja kiinnostava. Hän kertaa mielellään kaiken maailman panojuttuja ja muistaa painottaa miten hänen suvussaan ei ole koskaan huorattu eikä hankittu äpäriä. Hänen sukunsa koostuu yli-ihmisistä, joissa ei ole mustia lampaita, eikä huonoja ominaisuuksia ei ainakaan mielisairauksia -ajatella. Hänen ei ole koskaan tarvinnut pyytää mitään anteeksi, eikä hän ole tehnyt virheitä. Hänen maailmankatsomuksensa on ainoa oikea ja aiheesta hän on pitänyt pitkiä pohjois-korealaisia saarnoja. Olen allergisoitunut hänelle. Vihaan häntä, toisaalta kun ajattelen että hän on sairas, tunnen sääliä. En tiedä säälinkö enemmän häntä vai itseäni. Hän on onnistunut kutomaan taloudellisen verkon, jossa olen jumissa ja samalla minun on pakko katsella häntä miltei joka päivä. Paranemiseni masennuksesta ei etene.

[rajallinen]

Surutar: "Ja taas syyllisyys: olisi jotenkin MINUN vastuullani järjestää meille tällaiset välit."

Tämä.

Näinhän sitä on oppinut ajattelemaan. Vaikka en tietoisesti ajattele näin niin jossain taustalla ajattelen kuitenkin. Ajatus ei kuitenkaan ole minun, sen tunnistan, vaan se on "istutettu" minuun, olen omaksunut sen muilta: On minun, lapsen, vastuulla yrittää läpi elämän korjata välejä vanhempaan. Vanhemmalla ei ole mitään vastuuta. Hänessä tai hänellä ei ole mitään korjattavaa ja minun kuuluu olla loppuelämäni kiitollinen hänelle ylipäänsä siitä että olen olemassa. Minun kuuluu sulkea silmät korvat ja suu kaikelta siltä mitä olen kokenut ja keskittyä vain ymmärtämään vanhempaa/vanhempia ja sisaruksia ja lakata olemasta "ikävä". Jos minä "antaisin anteeksi" niin "kaikki olisivat onnellisia". <- suoraan narisistin suusta.

Tästä kaikesta seuraa ydin tunne arvottomuudesta, syyllisyydestä, kyvyttömyydestä, avuttomuudesta, keinottomuudesta jne. Minulla ei ole mitään merkitystä. Kokemuksillani ei ole mitään arvoa, ne eivät merkitse yhtään mitään.

Ja tuosta viimeisestä lauseesta puuttuu yksi oleellinen sana: narsistille. Sillä narsistille niillä ei ole mitään merkitystä. Ja siinä on iso ero.

Niin kauan kuin itse ajattelen ettei kokemuksillani ole mitään merkitystä, niin kauan samaistun narsistin ajatukseen siitä. Tunnistan tämän hyvin. Ja tähän liittyy pelko. Kokemuksieni hyväksymisestä omikseni.

Seuraava haaste onkin sitten rajat. Mitkä omista kokemuksistani ovat sellaisia joita uskallan kertoa ilman pelkoa ja kenelle? Tämä asia on pyörinyt usein mielessäni enkä toistaiseksi tiedä siihen ratkaisua. En usko kokeneeni mitään sellaista mitä ei ikävä kyllä monet muutkin olisi kokeneet mutta olen pidempään arponut tätä omien kokemusten jäsentämisen ja kertomisen ja toisaalta pelon välillä. Tunnistan että tarvitsisin ja tarvitsen tähän ammattilaisen tukea mutta sen löytäminen ja saaminen ja se että siihen olisi varaa, onkin toinen juttu. Kun on iät ajat sitten sairastunut masennukseen ja joutunut lopulta työkyvyttämäksi (ei varmasti tarvitse kertoa miksi) on Kelan tulkinta se ettei minusta ole enää hyötyä yhteiskunnalle eikä siis kannata maksaa kuntoutustakaan. Kohtalaisen patti tilanne toistaiseksi siis. Toisaalta, olen onnistunut saamaan osittain työkykyni takaisin mutta taloudellinen tilanne on osastoa hölmöläisen peitto joten omillani en pysty koskaan maksamaan terapiaa.

Alkaa mennä ohi aiheen, lopetan... Pointti piti olla vain se että ilmaisit niin hyvin Surutar tilanteesi ja tuo lause sisältää ydinongelman mutta myös vastauksen: ei, ei ole sinun vastuullasi järjestää välejänne. Et voi tehdä enempää ja narsistilla ei ongelmaa edes ole. Sehän se ongelma onkin

[rajallinen]

Marianne: "Raha on ainut asia mikä merkitsee. Ja se mitä ihmiset puhuvat. " Juuri näin.

"Hän on onnistunut kutomaan taloudellisen verkon, jossa olen jumissa ja samalla minun on pakko katsella häntä miltei joka päivä. Paranemiseni masennuksesta ei etene. "

Olen ollut täsmälleen samassa tilanteessa. Tai en tiedä täsmälleen mutta taloudellisesti riippuvainen kuitenkin, narsistin omistama kirjaimellisesti. Hallitsevana tunteena se etten pääse eteen enkä taaksepäin, olen jumissa.

Niitä tapahtumia ennen olin narsistille ja hoville pahin mahdollinen uhka: olin selvinnyt nippa nappa omilleni tukalassa elämäntilanteessa, yksinhuoltajana opiskellut itselleni ammatin, tehnyt töitä muutamissa vapaaehtoishommissa joita rakastin ja joiden avulla sain osaamista ja kokemusta monista asioista. Ja sain valmistumiseni jälkeen töitä. Ja minulla oli turvanani rahaa säästötilillä pahan päivän varalle. Tämä oli aivan liikaa sekä narsistille että hoville. Minua ei voinut omistaa joten minut piti tuhota.

Pitkä tarina lyhyesti: nerokkaasti toteutettu pitkän aikavälin suunnitelma ja niimpä menetin kaiken. Säästöni, työkykyni, harrastukseni, mielenterveyteni. En kyennyt pitämään rajojani, en tunnistanut uhkia, en tiennyt mistä on kyse, en osannut pitää varaani, en osannut ottaa huomioon valintoja tehdessäni sitä valheiden verkkoa missä tajuamattani elin. Kuplassa jossa mikään ei ollut totta. Ja kyseessä oma perhe. Ei mitään ainutlaatuista ja uutta maan päällä mutta oma henkilökohtainen tragedia josta ei auta kuin selvitä.

Haluaisin sanoa sinulle Marianne että älä ikinä koskaan menetä toivoasi. Sinun häpeäsi ei ole sinun häpeäsi.

Itselleni kävi myöhemmin niin että sain ulkopuolelta tukea ja apua taloudelliseen tilanteeseen, kolmannelta sektorilta. Vapauduin lopulta velkavankeudesta, sain maksuhäiriömerkinnän pois ajan kanssa. Olin vihdoin velaton. Ja lopulta myös taloudellisesti riippumaton narsistista. Trauma jäi.
Vyyhti alkoi aueta pikku hiljaa. Oma äiti onkin narsisti ja käsitys rakkaudesta vääristynyt. "Rakkaus" onkin ollut äidin tarpeiden tyydyttämistä, oma minuus on ollut narsistin omistama ja minun sairastumisellani ja tragediallani onkin ollut niin käsittämättömän sairas syy kuin narsistin tarve. Narsisti tarvitsee epäonnistujan, mitättömän luuserin, yhdeksi lähteekseen. Jos ei sellaista satu olemaan, narsisti tekee sellaisen. Niin se vain menee. Se on tragedia mutta niitä tapahtuu koko ajan ja on aina tapahtunut.

Lopulta on kuitenkin niin että -koska- joku, jotkut, ovat alkaneet hahmottaa mistä on kyse ja alkaneet kirjoittamaan ja puhumaan siitä, on -myös- toipumis- ja selviämistarinoita maailma täysi.

Ei anneta periksi.

[Surutar]

Marianne, tilanteesi kuulostaa ihan sietämättömältä. Oletko jutellut asianajajan kanssa, jos olisi jokin keino ulos tilanteesta? Voisiko sosiaalitoimisto auttaa? (Itseäni harmittaa, että en aikoinani tajunnut kääntyä sossun puoleen taloudellisten ongelmieni kanssa....) Ja Rajallinen, onneksi olkoon, että olet päässyt irti narsusta ja saanut taloutesi kuntoon! Ikävää, että et (vielä) saa terapiaa, mutta ehkä joku keino löytyy, muukin kuin Kelan tukema tai superkallis itse maksettava.

Minä(kin) sain aikoinaan masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit. En olisi ikinä toipunut, jos narsu olisi hillunut elämässäni. Olen narsun vaikutuksen alaisena ihan eri ihminen kuin toipuneena.

Toipunut Surutar: Jaksaa kokopäivätyön lisäksi opiskella, pitää huolta perheestään, tavata ystäviä, harrastaa, ulkoilla, liikkua, iloita. Nukkuu hyvin. On hyvässä kunnossa ja terve.

Nyt kun olen taas altistunut narsuhyökkäykselle, olen fyysisesti ihan romuna. Selkää särkee. Päätä särkee. Pelottaa, oksettaa. Sydän hakkaa. Nukkuminen on risaista, herään pahoihin uniin hiestä märkänä. En jaksa oikein mitään. Jos en olisi pätkätöissä, hakisin saikkua. Nyt raahaudun viimeisillä voimilla töihin ja yritän selviytyä. Työteho on surkea. Silmät on ihan punaiset ja turvonneet itkemisestä. Välillä saan itsetuhoisia ajatuksia. Tätä menoa täytyy perua jotain deadlineja opinnoissa, koska ei ole opiskelukykyä.

Täytyy sanoa, että olo on kaikesta huolimatta toiveikas. Tämä menee ohi. Puoliso on vähän järkyttynyt tilastani ja väsynyt itsekin, mutta yrittää olla tukena. Aikoo sanoa äidilleni jotakin, jos tämä vielä hyökkäilee. Vannotin häntä, että ei saa paljastaa sanallakaan, että minä olen henkisesti huonossa kunnossa. Hän ihmetteli, että miksi ei. Selitin, että kaikki tuollainen on kuin antaisi aseen narsun käteen.

On se kyllä niin outoa. Asiat, joista normaali vanhempi rientäisi lapsensa avuksi ja tueksi, täytyy narsulta salata, sillä se olisi hänelle vain uusi mahdollisuus iskeä ja nauttia siitä, että on haavoittanut. Ja halveksia heikkoutta.