Suru

[TurkoosiLila]

Mariela!

Siellä hautausmaalla ei onneksi tosiaan näkynyt lepakoita Sen sijaan eräs vanha, sulkasatoinen naarasvaris tepasteli epäilyttävään tyyliin lehtikuusen alla karikkeissa Otin tiukemman otteen käsveskasta... ja etenkin sielusta... demonit voi nääs heilua kirkkomaallakin jos sattuu olemaan lepsummanpuoleinen kirkkoherra virassa

Vakavasti puhuen hauta oli kamalan näköinen. Rakas isäni kuoli kesällä 2015 ja kiven olisi pitänyt sopimuksen mukaan jo saapua. Siellä oli vain puinen risti ja ylivuotinen, ruskeaksi kuihtunut kesäkukka (kykenin nyt vasta itse ensimmäistä kertaa käymään paikan päällä henkisten ongelmieni vuoksi, toivon todella että olisin pystynyt aikaisemmin). Naapurihaudoilla oli upeita istutuksia ja koriste-esineitä, joiden rinnalla isän hauta antoi sellaisen vaikutelman kuin hän olisi ollut täysin merkityksetön henkilö, josta kukaan ei ollut koskaan välittänyt. Asia oli tietenkin aivan päin vastoin, vaikka puoliso tekikin kaikkensa eristääkseen hänet muista ihmisistä, panetteli, vähätteli ja painoi tossun alle minkä suinkin pystyi.

Narsistiäitinihän ei sormeaan nosta, ellei paikalla ole yleisöä ("katsokaa, oi kaikki kansa, vien tässä kukkia edesmenneen mieheni haudalle, koska rakastimme toisiamme kuolemaan saakka"), mutta luulin, että sisaruksistani olisi joku edes vaivaantunut sen kesäkukanraadon sieltä nyhtämään pois.

No nyt on kaunis kanerva ja lyhty kynttilöineen.

Tuli hautajaiset mieleen tällä käynnillä. Sielläkin leski oli sitä mieltä, että nämä ovat nimenomaan HÄNEN juhlansa ja HÄNEN kunniakseen järjestetyt kekkerit. Palelimme haudan äärellä vesisateessa ja pidin tytärtäni sylissä papin paasatessa. Äkkiä tuo kunnianarvoisa lepakko lähestyi meitä kädet levällään kuin korppikotkan siivet ja kysyi väräjävällä äänellä, että s-a-a-k-o h-a-l-a-t-a. No en ehtinyt vastaamaan enkä edes väistämään kun drama queen oli jo kimpussa. Hyvä ettei hautaan livetty kaikki kolme. Ihan kuin olisi kuristajakäärme kietoutunut kaulalle...

Ei ole aikaisempia kokemuksia haudalla käymisistä, enkä uskonu olevani ollenkaan sellainen ihmistyyppi, joka moista tekee. On kuitenkin myönnettävä, että nyt on hyvä mieli - aioin kirjoittaa "isän puolesta", mutta eihän se niin mene - ok, vain pelkästää hyvä mieli käynnistä. Pelkään kuitenkin, että jos leski joskus vaivautuu paikalle, lyhdyt ja kukkaset saavat kyytiä tai ainakin meikäläistä syytetään rankemman päälle siitä, ettei elävien luona samalla käyty.

Ei uskaltanut, eikä yhtään tehnyt mieli. Ergo.

[ketunleipä]

En ehtinyt lukea koko ketjua enkä tiedä seuraako kukaan tätä keskustelua enää, mutta pakko kiittää rajallinen sinua viestistäsi joka kuvasi niin hyvin mun tämän hetken tunteiden sekamelskaa! Olen juuri tajunnut äitini narsismin (toki hänen mielenterveysongelmansa olen tiedostanut jo pitkään) ja löytänyt tämän foorumin. Mulla on meneillään juuri nuo ristiriitaiset olotilat, toisaalta helpottaa saada asioille selitys ja tuntuu että palaset loksahtelevat kohdalleen, toisaalta tuntuu kamalalta alkaa tulkita myös niitä hyviä muistoja uudella tavalla. Ihan kuin ei voisi luottaa enää mihinkään omaan muistoonsa! Tuntuu helpottavalta saada oikeutus laittaa välit vaikka kokonaan poikki, ja toisaalta toivosta luopumisen tuska on kamala. En haluaisi edes alkaa muistaa hyviä hetkiä äidin kanssa, ettei suru pahenisi, tai etten joutuisi tajuamaan ettei niitä ehkä aidosti ollutkaan... Jotenkin omalta identiteetiltä tuntuu putoavan pohja, onko mua edes olemassa muutoin kuin äidin pikku terapeuttina? Outoa miten tämä nyt näin jysähtää, vaikka etäisyyttä äitiin olen ottanut jo melkein vuosi sitten ja tiedostanut monia asioita jo aiemmin.

[rajallinen]

Tuttua tuskaa, miten tulkita hyviä muistoja! Ja mitä ne on/oli?

Mä (opettelen) luottamaan siihen että miltä mikäkin muisto minusta tuntui ja miksi, se tunne on totta koska opettelen luottamaan tunteisiini. Mutta kun mietin hyviä muistoja niin tulee väistämättä mieleen että niin, hetkinen, miksi ne oli minusta hyviä muistoja? Mikä siitä teki tai tekee edelleen hyvän muiston, pätisikö samat kriteerit tänä päivänä, miksi? Miltä tuntuu nyt muistella niitä samoja tapahtumia, hyvältä, miltä?

Mä kaipaan jossain syvällä jotenkin kipeästi hetkiä jolloin lapsuuden perhe oli jossain yhdessä ja oli naurua, aurinkoa, kesä, oma laps turvallisesti siinä muistossa mukana jne. Mutta sitten kun alan miettiä muistoa enemmän, muistan myös sen että nauru oli "omansalaista" naurua, kaikki tavallaan oli läsnä sellaisessa "yhteisessä kuplassa" jossa kukaan ei kuitenkaan ollut oma itsensä, totta, tunteineen ja tarpeineen ja rajoineen. Sattuu vielä enemmän kun miettii tätä. Se muisto jotain sellaista... ei löydy sanoja. Mutta tunnistan sen etten sen enempää itse kuin muutkaan perheenjäsenet "muistaneet ikäviä asioita" kuten narsisti sen ilmaisisi. Vaan kaikki oli jotenkin yhteisesti tiedostamatta sopineet että sitä "kuplaa" ei rikota "ikävillä asioilla" eli olemalla oma itsensä. Jos kukaan olisi "kehdannut" siinä tilanteessa kertoa rehellisesti että itse asiassa haluaisinkin lähteä tästä kävelylle tai omaan rauhaan tai vaikka avautua omasta ahdistuksesta liittyen parisuhteeseen, olisi seuraus ollut "tuomitseva": sen lisäksi että avautuminen olisi ollut "ikävää kuplan rikkomista", siitä olisi myös seurannut "yritä nyt ymmärtää siippaasi, sillä on sitä tai tätä ja sinä olet nyt ymmärtämätön, itsekäs, sinun sisaresi on "parempi" (koska ei koskaan tuo esille omia tunteitaan ja tarpeitaan) jne. Pitkiä ajatusketjuja ja "sipulin kuorimista" niidenkin muistojen muistelu. Silti, ne ovat muistoja, sellaisenaan hyviä ja tarpeellisia, se oli se meidän perheen tapa kokea "yhteyttä" ja se oli ihan totta se "yhteys". Se oli sellaista "yhteyttä" kuin meidän perhe kykeni kokemaan.

Yhtä lailla niihin tilanteisiin/muistoihin sisältyy myös "ikäviä" hetkiä, vaikkapa se että aina oli joku joka sitä "yhteyttä" "tökki", jostain tuli aina riitaa, jotain aina syyllistettiin, jotain aina kadehdittiin, jotain aina mitätöitiin, jne. Ja ne kaikki tunteet myös mitätöitiin, niitä ei kuultu, vaan yritettiin pitää epätoivoisesti yllä "yhteyttä" jonka pätkimistä milloin mistäkin ei ymmärretty. Jotenkin noin.

Kaikista eniten suren sitä että "yhteyden" katkeaminen narsistiin tarkoittikin "yhteyden" katkeamista myös sisaruksiin: se on saanut tajuamaan että sitä "yhteyttä" ei ollutkaan, sellaisena kuin nyt sen ymmärrän. Kipeä kipeä kokemus jonka kanssa on vain opeteltava elämään: miten kuten. Sen hurjempaa tunnetta ei varmaan olekaan kuin tajuta ettei olekaan perheensä hyväksymä sellaisena kuin on vaan ainoastaan sellaisena joka kieltää kaiken, esittää jotain joka sopii "hoviin" ja johon ei enää kykene. Sille en vain voi mitään. Voin sen että opettelen olemaan oma itseni, opettelen hyväksymään itseni ja annan sitten muidenkin olla sellaisia kuin ovat.

Eriytyminen, itsekseen kasvaminen perheestä, ei ole tietty kenellekään helppoa mutta veikkaisin että narsistisesta perheestä eriytymisprosessi on haastavimmasta päästä kun ei luvassa ole hyväksymistä eriytymisen jälkeenkään. Siitä kai se johtuu se että aina aiemmin on itsellänikin prosessi jäänyt kesken: sitä ei vaan ole kestänyt loppuun asti ja on aina "palannut takaisin" saadakseen edes hetken tuntea sitä "yhteyttä" jossa omaa itseä ollut olemassakaan/sille ei ollut tilaa kuten ei kellekään muullekaan omana itsenään.

[ketunleipä]

Osuvaa asiaa jälleen rajallinen! Kiva myös huomata että tällä foorumilla sittenkin on elämää.

Eriytyminen on tosiaan ihan älyttömän vaikeaa. Välillä tuntee toki myös helpotusta siitä ettei ehkä enää tarvitsekaan kantaa syyllisyyttä ja olla loppuikäänsä toimimassa äidin toiveiden mukaan. Mutta välillä tuntee itsensä ihan yksinäiseksi pikkulapseksi, jotain on vähän jäänyt kehityksessä kesken vaikka toisaalta olenkin ihan suht tasapainoinen aikuinen. Siitä on aika vaikea puhua kenenkään kanssa, osa ihmisistä ei ylipäänsä ymmärrä miten joku voi katkaista välit omaan vanhempaansa ja osa taas ei ymmärrä miten paljon aikuiseen voi äidin menetys vaikuttaa varsinkin juuri tässä kun tajuaa, että äitiä sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole mulla pitkään aikaan jos koskaan ollutkaan. Yksinäisyys onkin ollut ehkä hallitsevin tunne tässä mun surussa viime aikoina.

[rajallinen]

ketunleipä: "Mutta välillä tuntee itsensä ihan yksinäiseksi pikkulapseksi, jotain on vähän jäänyt kehityksessä kesken vaikka toisaalta olenkin ihan suht tasapainoinen aikuinen. " Veit sanat suusta ketunleipä <3 Toisaalta varmasti aika moni tuntee näin vaikkei olisi vastaavanlaisessa perheessä kasvanut kuin me. Eihän sellaista "täydellistä lapsuutta" ole olemassakaan mutta tunnistan silti tuon tunteen että ikään kuin olisi jäänyt jotain kesken ja on ihan keinoton itsensä kanssa "että mites tästä eteenpäin". Omille tunteille ja tarpeille tarttis välillä sanottajaa kun ei itse aina tunnista: vaikka kirjoittaminen/puhuminen kyllä auttaa yleensä. Puhumisessa vaan se pulma että niitä ihmisiä on vähän ketkä ymmärtää näitä meikäläisen haasteita tai en osaa etsiä oikeista paikoista. Siinä ois tuhannen taalan paikka että mistä löytää ihmisiä joilla samoja haasteita tai jotka tukisi tätä kasvamista eteenpäin: mulla ei ole varaa terapiaan vielä pitkään aikaan.

Varmasti monista monista syistä aikuiset ihmiset ovat miten kuten aikuisia omassa elämässään että ei varmasti olla "yksin" tän kokemuksen kanssa. Sitä pitää vaan uskaltaa hyväksyä että kaikki me ollaan keskeneräisiä aikuisia omine traumoinemme ja riittäviä sinänsä mutta hyvä että osa meistä opettelee nyt aikuisenakin: kaikkihan ei edes mieti tällaisia asioita sen kummemmin. En tiedä osaanko kuvailla mut yritän: musta tuntuu että meissä aikuisissa on paaaljon sellaisia "yksiulotteisia" ihmisiä jotka elää sellaista suorituskeskeistä eloa sen kummemmin miettimättä miltä jokin tuntuu tai hyväksyykö lapsuuden perhe mitä ne touhuaa. Ne vain suorittaa kuin muurahaiset tätä eloa ja päivittelevät sitten kaikkea mikä poikkeaa heidän arjestaan jossa radikaaleinta on suurin piirtein se että ostetaanpa uus matto joka on eri värinen kuin ennen. :DD Sitten osa aikuisista miettii oikeasti tai oikeastaan kokee että ovat tuntevia ja tarvitsevia ihmisiä.

Eilen kävin lääkärissä ihan toisessa asiassa mutta aasin siltana tuli juteltua myös psyykkisestä hyvinvoinnista. Olin aika romuna käynnin jälkeen, masentunut, hukassa ja mietin miksi. Palautui lopulta sitten mieleen lääkärin sanat jossa se kuvaili yhteen aiheeseen liittyen että jos ei lapsena ole saanut hyväksyntää tarpeilleen ja tunteilleen että niitä olisi nimetty ja tuettu lasta tunnistamaan niitä, niin se niiden tunnistaminen ja nimeäminen voi olla vaikeaa aikuisena ja siitä sitten johtuu ettei sosiaalisissa tilanteissa aina uskalla olla oma itsensä vaan vasta jälkeenpäin tunnistaa omassa rauhassa tunteitaan ja tarpeitaan. Ja esimerkiksi rajojen asettaminen "online" voi olla vaikeaa koska ei tunnista tai uskalla luottaa siihen että niitä voi ja saa asettaa. Tämä on niin minua. Olen luullut sen johtuvan ihan muusta syystä mutta tässä on villakoiran ydin: isommissa sosiaalisissa tilanteissa "en aina pysy perässä" vaan jotenkin minulle tulee "sosiaalinen kuori" joka sitten purkautuu omassa rauhassa tai pienemmässä porukassa/kahden kesken, tai jotain. Tavallaan olen sosiaalinen ja viihdyn isoissakin porukoissa, mutta yhä enemmän tuntuu siltä kuin kaipaisin kahdenkeskisiä tilanteita tai pientä porukkaa jossa voi olla avoimesti tällainen keskeneräinen hapuileva ja opetteleva.

No joka tapauksessa olipahan lekuri, kenties tietämättään, asian ytimessä. Musta tuntuu juuri tuolta. Se terapia... olisi tarpeen mutta toistaiseksi täytyy vaan todeta että "sitten joskus". Tulipahan taas pitkä viesti ja tais mennä monta kertaa ohi aiheen mutta tuli keskeytyksiä ja unohdin mitähän tää ketju edes koski :DD