Kun lapsi on viimeinen keino hallita

[Ciiiea]

Sästän teidät siltä kliseiseltä tarinalta, jonka liian moni on valitettavasti joutunut kokemaan ja sen seurauksena ehkä menettänyt itsensä ja kaikki ympäriltään.
Näin kävi myös minulle, mutta aikuisena ihmisenä tiedän siitä selviäväni vielä jonain päivänä, vaikka ajoittain se tuntuukin hyvin epätoivoiselta.
Jos ihminen onnistuu saamaan aikuisen ihmisen "pois raiteiltaan", niin mitä hän tekee lapsen mielelle, joka luottaa omaa vanhempaan ja ajoittain jopa palvoo häntä?

Erosimme lapsen ollessa vielä yksi vuotias. Olin koko raskaus ajan yksin ja se oli elämäni raskainta aikaa. Kuvittelin aina raskausajan olevan hemmottelua, yhdessä oloa ja vauvan potkujen tunnustelua. Se olikin sitä että valvoin yöt itkien keittiön lattialla lapsen tasolle vaipuneena.
Olin niin riippuvainen ihmisestä joka oli polkenut minua henkisesti maahan jo useamman vuoden. En tuona aikanakaan käsittänyt mistä oli kyse ja kuvittelin olevani syypää kaikkeen ja etten ollut riittävä. Syy lopulliseen eroon oli rahahuolet ja se että olin yksin, todella epävakaassa tilassa.

Raskausaikana huolehdin siitä, että vauvalla tulisi olemaan kaikki, mitä vauva tarvitsisi. Lapsen isää ei juurikaan näkynyt ja se oli täysin minun syytäni.
Lapsen isä tuli kotiin, sanoi kaiken jonka halusinkin kuulla ja kohta olimme liikkeessä, jossa myydään crossipyöriä ja tarvikkeita.
Hän oli niin onnellinen kyseisessä liikkeessä, että olin lähellä mennä lankaan ja tarve miellyttää häntä oli suuri.
Hän kävi tunnustelemassa jokaista vaattetta ja silloin sain itsekkin tunnustella niitä hänen kanssaan, maha pystyssä viimeisimmilläni.
Se taisi olla ainoa "aito" hetki koko raskausaikanani, jonka koin hänen kanssaan yhdessä.
Se mihin hän silloin tähtäsi, oli crossipyörä, varusteet ja pakettiauto kuljetukseen.
Kaikki tietenkin minun nimiini, koska minulla oli luottotiedot kunnossa.
Palattuamme kotiin, hän jaksoi mielyttää minua iltaan asti, kunnes hän huomasi etten taivu hänen tahtoonsa.
Jos en olisi ollut viimeisimmilläni raskaana, ottanut juuri lainaa autoa varten ja huolehtinut vauvan tarvikkeista, olisin aivan varmasti taipunut hänen tahtoonsa. Kuitenkin jokin oli muuttunut, en sisäistänyt sitä silloin, mutta sisäistän sen nyt.
Elämässäni oli nyt jotain häntä paljon suurempaa. Tunneside siihen oli sanoinkuvaamattoman voimakas ja se kasvoi tämän "suuren valaan sisällä".
Voisin jopa sanoa sen olevani minun pelastukseni, mutta en tiedä onko sopivaa sanoa niin, ettei se kuulosta siltä kuin lapsella olisi jokin "suuri vastuu" kannatella äitiään. Toivon ettei sanomaani käsitetä väärin.

Päivänä jolloin postilaatikostamme putosi kirje, keltaisella huomiomerkillä varustettu varoitus häädöstä, oli se kaiken käännekohta.
Shokki ja paniikki joka minut valtasi lukiessani kirjettä ei kuitenkaan tarttunut lapsemme isään. Hän söi tyynen rauhallisesti ruokaansa, jota hän oli tullut syömään kotiin ja hän tarvitsee ruokarauhan.
En voinut käsittää mistä oli kyse ja kuinka oli mahdollista että olimme saamassa häädön maksamattomien vuokrien vuoksi?!
Lähemmäs tuhannen euron vuokraan, ei tietenkään riitä että maksan siitä vain puolet.
Olisihan minun tietenkin pitänyt tajuta maksaa koko vuokra, kuinka edes kuvittelin että joku sitä maksaisi minun puolestani?
Mehän asuimme tytön kanssa kahden ja herra kaikkivaltias kävi vain kun hän tarvitsi jotain tai autosta loppui bensa.
Ei tietenkään hänen tarvitse ilmoittaa minulle että hänen "työpäivänsä" menikin toisen naisen luona, eikä töitä oikeasti ole.
Ilman töitä ei ole rahaa, ilman rahaa ei makseta vuokraa ja sitä varten olen minä.

Erosimme ja muutimme erilleen. Pelkäsin kuinka selviäisin kaikista rahahuolista ja kuinka selviäisin tytön kanssa kahden.
Tietenkin selviäisin, mikään ei ollut muuttunut, mutta ajatusmaailmani ei ollut selvä.
Elin pitkään siinä uskossa että välimme olivat todella hyvät. En kantanut kaunaa ja tapasin hänen naisystäviäänkin.
Tytön hän halusi luokseen silloin kun se ei ollut mahdollista, ja sovittuina ajankohtina hänellä oli usein muuta.
Kun soitin varmistaakseni hakeeko hän tytön päiväkodista, lähdin itse töistä viemään lasta isälleen.
Yleensä hänen työpäivänsä olivat niin pitkiä, akku tai bensa loppunut autosta, hän ei saanut autoa lainkaan lainaan, hän ei tiennyt hakeeko hän tai ehtiikö, eikä lapsen haku ollut sen arvoista että käyttäisi yleisiä kulkuvälineitä, kuten muut vanhemmat.

Lapsen käytös palattuaan kotiin alkoi olla todella huolestuttavaa.
Hysteeriset huutokohtaukset, auton penkin pelkääminen, unen ja levon puute sekä pissaaminen lattialle herättivät epäilyni.
On paljon asioita, joita jätän kertomatta vain sen takia että pääsisin nykytilanteeseen.
En tuohon aikaan ollut itsekkään täysin kunnossa. Olin uupunut ja masentunut, mutta sain apua monelta eri taholta.

Yksi kaikista isoin ja tärkein seikka on jäänyt sanomatta.
Jätin sen pois koska en tuolloin itse sisäistänyt sitä. Joko en ollut valmis tai en halunnut uskoa sitä.
Lapsen isällä on päihde ongelma. Sitä kuinka kauan se on ollut, en osaa sanoa.
Voi olla että aina, mutta hän sai minut uskomaan paljon muutakin, mikä ei pitänyt paikkaansa, joten tämäkin meni siinä sivussa. Vasta myöhemmin asiat alkoivat loksahtamaan paikoilleen ja kun yksi asia kävi järkeen alkoi kaikki tulvia mieleeni sellaisella aallolla että en kyennyt ottamaan enään vastaan kaikkea.
Kaikki selvät merkit olivat näkyvilläni aina...
Löysinhän minä milloin mistäkin lääkkeitä ja ruiskun autosta.
Sehän oli myös syy erolle, kun en kestänyt ajatustakaan siitä, että tyttö saisi käsiinsä jotain.
Kaiken jälkeen annoin tytön mennä hänen luokseen..
Tunsin todella pitkään inhoa ja syyllisyyttä kaikesta, jonka tyttö on voinut kokea.
Elin siinä todella pitkään, kunnes ymmärin ettei se auta tähän hetkeen.
Tyttö on saatava kuntoon ja tasapainoon, eikä hän kykene siihen yksin.Hän tarvitsee sinua nyt ja hän tarvitsee sinun aidon läsnäolon. En voinut jatkaa vain lapseni tuijottamista pidättäen omia kyyneliä, miettien mitä hän on voinut joutua kokemaan, kuinka yksin hän on voinut olla saatikka peloissaan.
Tämä oli hyvin vaikeaa aikaa, eikä sitä helpottanut tietotulva ihmisiltä, jotka kertoivat kuinka sekaisin hän on muiden nähden ollut.
Päihde joka on kyseessä on lakka/gamma (GLB/GBH)


En antanut lasta hänelle enään ilman toisen aikuisen valvontaa.
Vaadin uutta sopimusta lastenvalvojalla, mutta turhaan.
Kerroin tietenkin hänen perheelleen huolestani ja syyni siihen miksi lasta ei saa jättää hänen kanssaan yksin.
Lapsemme sai epileptisen kohtauksen samoihin aikoihin ja olin pelosta sekaisin.
Isä ei tullut tapaamaan lasta heti, eikä seuraavanakaan päivänä. Siihen meni melkein viikko.
Hänellä oli paljon parempaakin tekemistä, kuten saada kaikkien huomio itseensä ja siihen kuinka vaikeaa hänellä on.
Itkiessäni hänelle kuinka minua pelotti oli vastaus seuraavanlainen:

"Ymmärrätkö sä miltä tuntuu, kun viranomaiset tulee kysymään, mitä sä oot tehnyt kun lapsi reagoi voimakkaasti kotiin palattuaan? Niin kamala tunne, kun sua tullaan syyttämään sun elämän tärkeimmästä asiasta!!"
Jokseenkin tuolloin tuntui pahalta, kun ajattelin asiaa omalle kohdalleni. Olin tehnyt asiasta lastensuojeluilmoituksen yhdessä perheneuvolan työntekijän kanssa. Minulle tuli hieman syyllinen olo siitä, olinko sanonut jotain väärin? Se tunne katosi kuitenkin yhtä nopeasti kun se tulikin. Usko siihen loppui sen sileäntien, kun minun rekationi ei riittänyt hänelle.

Alkoi surkein ja teatraalisin esitys koskaan, edes lapsi tuskin ottaisi tätä tosissaan.
Lapsen isä alkoi itkeä epänormaalin äänekkäästi.En koskaan ennen ollut nähnyt vastaavaa.
Hänen hengityksen tahti nopeutui ja nopeutui ja hän alkoi haukoa happea.
Katsoessani häntä oma empaattisuuteni ja säälini häntä kohtaan katosi.
Hän varmisti vielä sanoen "Ei **** mä en saa henkee" jotta ymmärrän mistä on kyse.

"Mä en oo syöny koko viikkoon mitään muuta kun pakaste pizzan, vähän makaronia ja leivän ilman voita"
Hän huomasi pian että seuraan sitä tyynenä vierestä, eikä esitys uppoa minuun.
Siihen loppui kyyneleet.
Lapsi on hänen elämänsä tärkein asia. Tässä se tulikin hyvin selväksi ja tämä oli vain pieni esimerkki monien muiden joukossa.

Jonkin aikaan hän tapasi lastaan hänen äidin luona.
Mahdollisuuksia, mahdollisuuksien perään monta vuotta.
Lapsemme isän manipulointi alkoi menettää tehoaan.
Hän oli käyttänyt lähes jokaisen mahdollisen keinon manipuloida minua saadakseen tahtonsa läpi.
Hän otti oman mielenterveyteni ja jaksamisen esiin toistuvasti. Käänsi kaiken sanomani minua vastaan, syytti minua vieraannuttamisesta, lapsen hyvinvoinnin laiminlyönnistä, minun pakkomielteestä pilata hänen ja lapsemme välinen suhde.

Milloin hän uhakili kuinka hän aikoo viedä asioita eteenpäin, ja kuinka se tulisi olemaan meille kaikille henkisesti hyvin raskasta ja milloin hän oli menossa äidinsä luokse kahville ja siellä oli joku henkilö, joka aikoo auttaa heitä viemään asioita eteenpäin. Hän uhkaili kuinka aikoo hakea lapsen yksinhuoltajuutta vedoten omaan jaksamiseeni.
Aikoinaan heikoimmalla hetkellä anelin lapsen isältä apua. Olin hyvin uupuvut ja masentunut. Voimavarani olivat lopussa. Laitoin viestissä millaisia ajatuksia minulla oli päässäni ja mitä minun teki mieli tehdä. Se oli avunpyyntöni hänelle heikoimmalla hetkellä. Sanoin että olen romahtamaisillani ja itkin. Hän vastasi "voi ei"
Tämän viestin hän uhkasi usein näyttää viranomaisille sen sijaan että hän olisi tullut hetkeksi leikkimään lapsensa kanssa. Olen aina ollut avoin ja nämä samat asiat kerroin neuvolaan. Sain sen jälkeen apua monelta eri taholta tytölle hoitoapua. Minulla ei ole tukiverkostoa ja minulla on adhd.

Hän syyllisti kuinka kaikki tulisivat kysymään minulta "Miksi" jos hänelle sattuisi jotain ja kuinka olen aiheuttanut hänen masennuksensa, enkä auta häntä vaikka lupasin auttaa jos hän hakisi apua itselleen (päihdeongelmaan) Hän uhkasi itsemurhalla useampaan otteeseen, mutta ei koskaan sanomalla sitä suoraan.
Otin aluksi hyvin tosissani nämä puheet ja kävin koko hänen perheensä läpi, jotta joku kävisi tarkistamassa onko hänellä kaikki hyvin. Tätä jatkui useita kuukausia ja odotin kolme kuukautta että hän varaisi ajan lastenvalvojalle valvotuista tapaamisista. Hänen perheensä alkoi painostaa minua, siitä kuinka minun pitäisi antaa hänelle mahdollisuus ja olla tukena. Lapsen vienti pois vain pahentaisi asioita ja jos haluaisin auttaa antaisin heidän nähdä.
Kesällä menimme hänen sukulaisten luokse kaikki kolme. Epäilin lapsen isän käytöstä, mutta samaan aikaan ajattelin "olenko tullut ihan vainoharhaiseksi"
Lähtiessämme kotiin, pyysin että kävisimme kaupan kautta. Hain nopeasti kotoa lompakon ja menimme kauppaan. Autossa haisi todella voimakas haju, enkä osannut yhdistää sitä mihinkään. Ikkunat olivat auki ja syy oli lasinpesuneste.
Juoksin kauppaan hakemaan valmisruuan, ei ollut aikaa jäädä tekemään ostoksia.
Hälytyskellot soivat sisälläni ja menin juosten autoon.
Kaupalta ajaa meille noin kaksi minuuttia. Kääntyessämme meidän pihaan alkoi auto menettää hallintaa ja kuljettaja otettaan. Samalla sekunnilla hän nappasi auton avaimet virtalukosta ja siihen loppui ajo. Luojan kiitos mitään ei tapahtunut. Päätin etten lähde ennenkuin löydän autosta pullon ja ruiskun. En voinut olla niin hullu että aina vain kuvittelin! Käskin lapsen isän ulos autosta, tutkin taskut enkä löytänyt mitään. Isä pilkkasi kuinka voin edes kuvitella että hän ottaisi lapsen nähden mitään. Tiesin mielessäni ettei tämä ole ollut ensimmäinen kerta, enkä lopettanut etsintää.
"Lopeta nyt, toi on jo ihan naurettavaa" "miks mä meinisin ottaa jotain, miks mä en odottais et heitän teijät eka kotiin" Niinpä.. Miksi? Siksi että sinulla on päihdeongelma, etkä ajattele muita kuin itseäsi.
Tätä en sanonut ääneen koska keskityin, siihen etten anna hänen vaikuttaa mieleeni ja lopettaisin etsinnät.
Sitten näin sen.. Kuskin maton joka oli kuprullaan. Paperin sisällä ruisku ja pullo.
En käsitä miten kaiken jälkeen näin edes kävi, mutta olin shokissa ja tärisin. Olin niin täynnä raivoa, mutten voinut sanoa tai tehdä mitään koska lapsi istui vieressä. Kohta lapsen isä alkoi repiä niitä minulta sanoen että ne ovat jonkun toisen, ei siellä edes ole paljoa, katso vaikka. Tyttö tuli autosta ulos ja näki tilantees jossa isä yritti repiä niitä minulta. Tyttö säikähti ja itki, jolloi isä otti lapsen syliin. Lapsi sanoi ettei halua isän tulevan meille.
"Kato nyt mitä sä sait aikaan" tämäkin oli syytäni. Tilanne meni niin nopeasti ja kohta näen lapsen isän suunnistavan meille, jolloi sanoin että askelkin vielä ja soitan poliisit. Sanoin että laske tyttö alas ja mene pois. Yritin sano kaiken niin tyynesti ja samaan aikaan rauhoittua, mutta tärisin silti.

Lapsen isä lähti eikä joutunut vastuuseen teostaan, koska halusin rauhoitella lapsen ja mennä turvallisesti kotiin.
Jälleen yksi asia, jota en anna itselleni anteeksi. Yritin tehdä asiasta myöhemmin rikosilmoitusta ja myös henkisestä väkivallasta, mutta kumpikaan ei mennyt läpi.

Lapsen isä haki tämän jälkeen itselleen apua. Hän alkoi käydä päihdepolilla avohoidossa.
Häneltä otettiin seulat joka viikko ja hän ei saanut valita itse ajankohtaa, vaan ne olivat pistokokeita.
Hän kertoi yksityiskohtaisesti käyntien keskusteluista ja hänessä alkoi näkyä muutosta.
Minä puhuin asiasta hänen äidinsä kanssa ja hänkin sanoi että huomaa suuren muutoksen ja ulkopuolinen apu tosiaan toimii! Hän itse kuskasi häntä polille ja joskus hänen siskonsa.
Minä aloin saamaan velkojani ja hän hoiti vihdoin minun asianajajani kanssa elatusapuasian kuntoon.
Olin melkein vuoden ilman elatusapua, isä jätti tulematta lastenvalvojalle kaksi kertaa. Jouduin hakemaan ne oikeuden kautta, jotta saisin kelalta tukea.

Hetken meni hyvin kunnes hän väsyi näyttelemiseen ja sai mitä halusikin. Nähdä lasta valvotusti.
Hänen piti tulla viitenä päivänä peräkkäin tapaamaan lasta meidän kotiin, mutta joka kerta hänella oli jotain muuta.
Aloin väsymään.. Jälleen pettymyksiä lisää.. Odotimme aikaa lastenvalvojallle vielä..
Sanoin että nyt riittää. Hän laittoi viestin jossa hän ei toivo mitään muutakuin jos hän vain saisi viedä lapsen korkeasaareen hänen, hänen äidin ja siskon kanssa. Edes pieneksi hetkeksi.
Suostuin sillä ehdolla että hänen äitinsä oli mukana.
Sinä aamuna kun heidän piti mennä, isä ei tullut.
Kuinka monta kertaa lapsen täytyy pettyä ja omatunto romahtaa ennenkuin ymmärrän ja opin tämän kaavan?
Elettäkään isä ei ole lapsen eteen tehnyt koskaan! Mutta mieleni ja mielikuvani oli hyvin vääristynyt useamman vuoden. Miten se on mahdollista? On se, enkä ole ainoa joka asian näkee näin.

Se etteivät he lähteneet korkeasaareen oli minun syytäni, koska tein siitä ongelman. Miten? En tiedä, enkä enään jaksanut vatvoa asiaa sen enmepää. Energiani alkoi olla jälleen poissa.

Päätin estää hänet joka paikasta ja sanoin että tavataan lastenvalvojalla.
Yksi ehtoni tapaamisille oli myös seulojen tulokset, joissa on otettu lakka ja gamma. Sain kolmet seulat ja yhdessäkään ei näkynyt lakka ja gamma, vaikka asiasta olimme sopineet.
Hän alkoi soitella minulle muiden puhelimesta, itkien, syyllistäen ja kaikki keinot käyttäen. Pysyin lujana!
Isä laittoi jälleen äitinsä asialle ja myös siskonsa.
Viesteissä tuli ilmi että hän oli saanut kaikki kääntymään minua vastaan.
Minusta oli tullut äiti joka tekee kiusaa, eikä anna tavata lastaan edes valvotusti. Isä tekee kaiken mitä minä pyydän mutta minulle ei riitä mikään. Se tuntui pahalta ja niin väärältä.
Se kuka tässäkin sai kärsiä oli lapsi. Kukaan ei tullut enään hänen puoleltaan tapaamaan lasta, koska isä ei saa.
Pyysin kyllä lapseni vuoksi, mutta turhaan.
Kun tämä ei tepsinyt, minun luokseni tuli hänen nykyinen tyttöystävä.

En ollut koskaan tavannut häntä, eikä tämä ollut ensimmäinen joka tuli luokseni.
Hän oli kuitenkin ainoa joka ei tullut samalla asialla kun edelliset.
Kerrottuani isän päihdeongelmasta ja siitä kuinka kauan sitä on kestänyt, hän oli enemmän huolissaan siitä voisiko hän tehdä mitään, jotta lapsi saisi tulla heidän luokseen?
Minulla ei ole mitään syytä olla hänestä mustasukkainen ja siksi hän tuli käymään.
Silloin tajusin, ettei puhuminen hänelle auta. Hän ei tullut kuuntelemaan puhetta vaan tekemään kaiken jota hänet on manipuloitu tekemään. En moiti häntä, olenhan itse kokenut saman ja vielä pahempaa.
Kun isä sai kuulla käynnistä alkoi puhelin täyttyä viesteistä kuinka minun olisi jo korkea aika päästää hänestä irti. Minä puutuin aina hänen suhteisiinsa ja samaa mieltä oli ollut meidän perhetyöntekijäkin.
Olin kuin puulla päähän lyöty viesteistä, niissä ei ollut järkeä, muutakuin jos hän yrittää todestella jollekin toiselle jotain. Kun tämä ei auttanut niin isä uhkasi tulla pihalle ja soittaa poliisit.

Tuntui kuin olisi käynnissä sota, ja hän oli kerännyt sotajoukkojaan jo pitkän aikaa, kunnes itse ymmärsin kuinka hän oli saanut kaikki minua vastaan.

Minun puheterapeuttini joka hoitaa minun adhdtani, kehoitti minua lukemaan kirjan " Vailla omaatuntoa"
Vasta silloin aloin ymmärtämään mistä kaikessa on ollut kyse. Sain kirjasta paljon voimaa ja itsevarmuutta.
Perhetyöntekijä alkoi myös huomata mistä on kyse ja auttoi minua ymmärtämään ettei kaikki tämä ole normaalia.

Tammikuussa olimme lastenvalvojalla.Isä ei ensin ymmärtänyt lainkaan miksi me edes olemme kirjouttamassa sopimusta valvotuista tapaamisista. Hänellä on käsittämätön taito, jolle en pärjää ja hämmennyn tai näytän tyhmältä. Ehtoni oli seulat ja isäkin lopulta suostui. Sovimme uuden ajan ja isän piti toimittaa minulle puuttuvat seulat. Olin isän kyydillä ja autossa hän käänsi kelkkansa. "Hän tapaa asianajajan ensi viikolla" "kun ei me päästy yhteisymmärrykseen" Koko matkan hän yritti taivuttaa ja säikäyttää mutta pidin pääni.

Isä teki lastensuojeluilmoituksen jossa väitti minun jättäneen lastenvalvojan väliin, eikä hän saa tavata tytärtään ilman mitään syytä. Hän toi esiin kuinka hän on huolissaan minun jaksamisesta ja sitä kautta lapsemme hyvinvoinnista. Olen ollut sairauslomalla kohta vuoden hänen takiaan ja hän kehtaakin kääntää sen minua vastaan.

Odotin melko pitkään että asia menisi oikeuteen ja luovuin jo ajatuksesta. Ajattelin että hän uhakilee jälleen turhaan. Tähän aikaan tein hänestä rikosilmoituksen.
Parin päivän jälkeen sain tiedoksiannon. Järkytyin.. Kenellä riittää pokka tähän?

Sovittelija tapasi molemmat ja teki kertomuksensa. Olin varma että isä saa kaikki puhuttua puolellee.
Itse purskahdin itkuun sovittelijan nähden kun hän kysyi millainen suhteemme oli ollut.
En ole ehtinyt käsitellä sitä itsekkään, kun olen keskittynyt lapsemme hyvinvointiin ja yrittänyt pysyä järjissäni.
Sovittelija puolsi tapaamissopimuksen muutosta.
Olemme menossa kesällä follosovitteluun.

Isä on muiden nähden leikkisä ja maailman paras isä.
Puhuessaan videopuheluita lapsensa kanssa, ilman katsojia tulee esiin todellisuus.

Lapsi yrittää näyttää heppatatuointiaan isälle kääntäen ja vääntäen omaa kättään jospa isä näkisi. Lapsi pyytää katsomaan seitsemän kertaa ennenkuin hän edes vilkaisee. Jälleen lapsi pyytää koska isä ei kommentoi, ja isä alkaa puhua kesken kaiken toiselle sivuuttaen lapsen. Tätä tapahtuu paljon ja en voi puuttua puheluun suoraan. Kuuntelen hampaita purren viesrestä ja tämä on vain yksi esimerkki.

Lapsen isä manipuloi lasta. Hän makeilee ja esittelee lapselle siistejä hienoja juttuja ja esittelee herkkuja.Syö näyttävästi suklaakeksejä, lupailee kalareissuilla ja tapaamisilla, joita ei tapahdu. Hän saa itsensä näyttämään paremmalta. Hän laittaa omia hiuksiaan mielummin kuin katsoo mitä lapsi hänelle haluaa näyttää ja auta armias kun lapsi erehtyy olla pois kameran edestä kun hän puhuu. Alkaa syyllistäminen.
Keskusteluissa ei ole sisältöä. Se on vain leikkiä tai tavaroiden esittelelyä. Isä sopii puheluista lapsen kanssa, ei minun. Kun sanon että on aika lopettaa puhelu useaan otteseen jatkuu puhelu vielä 10. Isä lopettaa kun hän itse niin päättää, ei silloin kun minä sanon niin. Ei ole kyse muusta kuin hänestä itsestään.
"Tuutko sanoo heippa, vai painanko punasen" "Taas sä vaan meet"
Jos lapsi ei halua antaa halia tai pusua, alkaa isä näyttävästi mököttämään "no sit mä lähen surullisin mielin"
Isä kertoo kuinka hän on tehnyt hänen naisystävänsä kanssa jonkun herkkukorin lapselle. Siellä on herrkuja niin paljon että lapsi voi pitää vaikka kymmenen herkkupäivää! Lapsi ei vastaa. Tätä on tapahtunut paljon, ei ole kiva kuulla tuollaisia kun niitä ei saa heti. Lapsi sanoo että piirtää isälle sotkupaperin ja isä peruu herkut, kunnes lapsi tulee kysymään minulta voimmeko ostaa karkkipäivänä toiset herkut. Isä puhuu lapsen päälle "Kyl sä saat ne"
Esimerkkejä on liian monia. ISä on myös välillä puheluissa aivan sekaisin, ja silti minulla ei ole oikeutta päättää puheluista. Lapsi on jo pahoittanut mielensä isän lupauksista, mutta hän on vanhempi jolla on oikeuksia ja minä olen se toinen joka pitää pakkaa kasassa.