Lamaannuttavaa pelkoa tulevasta

[MariaV]

Tarinani on pitkä. 20 vuoden avioliitto ja paljon pisempi yhteiselämä, yhteiset lapset, yhteinen koti. Vasta viimeisen kolmen vuoden aikana olen alkanut epäillyt että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Epänormaalista on tullut normaalia. Olen epäillyt itseäni, ajatellut että olen riittämätön kaikessa. Kantanut syyllisyyttä asioista, joita ei ole tai joita minun ei pitäisi kantaa. Olen ollut ahdistunut ja lamaantunut pitkään. En ole varma, mutta minusta tuntuu että elän narsistin kanssa. Epätavallisen narsistin, introvertin ja epäsosiaalisen, jolla on lisäksi alkoholiongelma.

Hän on mustasukkainen. Ollut aina. Syyttä. Humalassa hän vihjailee petollisuudestani, epämääräisesti ja syyllistävästi. Hän saa selvästi nautintoa että häkellyn ja lopulta suutun. Olen alkanut välttää työhöni liittyvää matkustamista, koska maksan joka reissusta kovan hinnan henkisesti. Vaikka kyse on pelkästään työasioiden hoitamisesta. Joudun aina selittelemään junalippujen hintaeroja tms järjetöntä. Hänellä itsellään näyttäisi olevan lupa irtosuhteisiin, hän on jäänyt kiinni useasti, mutta kieltää asian vaikka laukussa olisi osittain käytetty kondomipaketti. Hän käyttää julkeasti salasuhdepalveluja. Syy on minussa ja siinä että olen uskoton. Vaikka en ole. En ole ollut koskaan.

Olemme eronneet nuorempana kerran. Tämä tapahtui ennen avioliittoa ja lapsia. Tällöin muutin pois yhteisestä asunnosta. Elin omaa elämääni puoli vuotta, kunnes hän hyvin voimakkaasti halusi meidät takaisin yhteen ja suostuin siihen. Kadun nyt että päästin hänet takaisin elämääni. Nyt maksan jatkuvalla syyllisyydellä kovaa hintaa lähdöstäni, ikään kuin koko avioliitto olisi hänelle koston alusta.

Hän on taloudellisesti epäluotettava. Hän järjestelee yhteistaloutemme raha-asioita täysin omavaltaisesti, siirtelee rahoja tilitä toiselle. Olen meistä korkeatuloisempi, silti hän uskottelee minulle ja muille että vastaa pääasiassa taloudesta. Minulla on eheä 20 v mittainen ja nousujohteinen työura, hänellä rikkonainen ja paljon lyhyempi. Maksamme lainat, auton ja asumisen ja juoksevat kulut yhdessä, minä maksan kaiken muun, lasten vaatteet ja ruoan, jopa hänen vaatteet. Minulle ei jää itselleni mitään. Näin on ollut vuosia ja olen luullut että kulumme omakotitalossa on suuret. En näe kokonaisuutta, sitä ei näytetä minulle. Hänellä on varaa juhlia, juoda ja tupakoida tuhansia euroja vuodessa. Hän on hoitanut viimeisen autokaupan siten että laittoi poikkeuksellisesti uusimman auton omiin nimiinsä. Olemme aina omistaneet auton yhdessä, ja maksaneet kulut myös yhdessä. En huomannut kun vasta maksaessani lainan loppulaskua. Olin ollut huolimaton, mistä voin syyttää vain itseäni. En epäillyt mitään enkä pienten lasten arkea pyörittäessäni ehtinyt asiaa miettiä. Teko oli tahallinen. Olen maksanut auton, joka ei edes ole nimissäni.

Jos sairastun, hän on vihainen. En tiedä miksi. Empatiaa tai tukea ei heru. Menetimme kohtukuolemassa lapsen muutama vuosi sitten. Synnytin kuolleen lapsen ja jäin yksin suruni kanssa, hän ryyppäsi ja syyllisti minua. Hoidin arjen vaikka oli surusta lamaantunut.

Meidän elämää varjostaa myös hänen päihderiippuvuus. Hänen mielestä syy on minussa ja siinä että hänellä on kestoketutus. Minä olen myös syyllinen kaikkeen muuhunkin. Siivoan liian vähän, täytän astiapesukoneenkin väärin, en siivo yhteisten lastemme jälkiä autosta. Olen syyllinen myös siihen ettei hänen työuransa lähtenyt lentoon. Hänet on irtisanottu viisi kertaa. Joka kerta syyksi on sanottu työantajan narsismi tai jokin muu hänestä riippumaton syy. Alkuun uskoin nämä selitykset ja kannoin vain lisää vastuuta, en kuitenkaan usko näihin tarinoihin enää. Hän kadehtii työtäni, ei onnittele onnistumisesta tai menestyksestä. Hän kuuntelee etätyössä ollessani korva tarkkana kaikki keskusteluni. Luultavasti etsii vihjeitä salasuhteista.

Hänellä ei ole ystäviä enää. Hän on eristänyt meidät ihmisistä ja olemme todella yksin. Meillä käy hyvin harvoin ketään. Hän ilkamoi kustannuksellani. Se on hänen suurinta hupia silloin harvoin kun istumme perheenä yhdessä tai meillä on vieraita. Tavoite on mollata minua ja nöyryyttää. Tähän ei enää kukaan läheisistä lähde mukaan. Häntä ei saa koskaan edes leikkimielellä pilkata, hän jäätyy ja suuttuu.

Olen hukannut itseni. Olen luopunut kaikesta mitä olen.

Pelkään lähteä, vaikka järki sanoo että irtaantuminen tästä on ainoa keino. Pelkään, koska hän on taitava valehtelemaan ja manipuloimaan. Pelkään menettäväni lapset vaikka mitään järjellistä syytä pelolle ei ole. Mutta pelkäänkin niitä järjettömiä syitä. Pelkään että hän tuhoaa kaiken mitä olen rakentanut. Että hän saa kaiken näyttämään juuri siltä miltä haluaa. Pelkään että hän kontrolloi meitä vielä eron jälkeen. Pelkään lähteä prosessiin, jota en ehkä jaksa taistella.

[kaikkenkanssa]

Tuttua tarinaa jälleen luettuani ja noihin moniin kokemuksiisi samaistuen automaattisesti, on ihan pakko rohkaista sinua.

Et todellakaan ole yksin noiden ongelmien kanssa, olet oikeassa osoitteessa, täällä, jossa sinunkaltaisia kokemuksia on niin monet muutkin kokeneet.

Haluan sanoa että kun minä onnistuin niin onnistut varmasti sinäkin. Jokainen, joka todella tahtoo ja on motivoitunut muuttamaan elämäänsä, onnistuu mutta taakseen ei kannata haikailla, ei vaikka mitä ja miten toinen yrittäisi ja se on varmaa että yrittää, siksi päätös pitää tehdä sata varmaksi.

Tunnistaa hänen koukkunsa ja miettiä omat heikot kohdat ettet lankea myötäilemään.

Kaikkea ei voi saada ja tärkeysjärjestykseen on asiat laitettava.

Itselläni oli paljon huonommat lähtimet, ei taloudellista varmuutta tulevasta, ei tietoa miten lasten käy, ei rohkaisijoita/tukijoita, ei ensimmäisen eron aikana edes täyttä tietoa mistä tässä oikein on kysymys, siis narsistisuudesta. Oli vähän tietoa mutta hyppäsin tuntemattomaan ja selvisin.

Kaikille niille muillekkin jotka ovat äskettäin tarinansa avanneet näille sivuille toivon sydämmestäni voimia jaksaa katsoa valoisampaan tulevaan sekä ennenkaikkea arvostaa itseään & lapsiaan niin paljon että toimii itsensä ja lasten parhaaksi.