Voiko äitini olla narsisti? Taannoin tapahtui aika klassinen kohtaaminen hänen kanssaan. Menin noutamaan bonuksia S-pankista, mutta korttini takaa paljastuukin, että tili on äitini nimissä eikä suurimman osan elämästäni keräämiäni bonuksia voi saada. Kortti olikin ns. Liitännäiskortti. En tiedä miksi ihmeessä minulle on hankittu sellainen alunperin, sillä enhän hyödy siitä mitään. Kohdatessani äidin asian suhteen hän ei ensinnäkään vastannut kysymykseeni ja toisekseen alkoi kiristää sillä, että hän on minulle muka kaikkea jo hankkinut. Sanoin etten halua hänen rahojaan tai hankintoja vaan omani - enkä koskaan pyydä rahaa juurikin tästä syystä, sillä esimerkiksi syyllistetään myöhemmin enkä koe koskaan voivani täysin luottaa äitiin kun Matti vedetään alta. Kortti on ollut minulla iät ja ajat ja en tiedä oliko alkuperäinen ajatus, että hän halusi etten tuhlaisi bonus rahoja mihinkään "turhaan" ja niitä voisi tarvita myöhemmin kun itse hän on aika varovainen ja siksi kortti piti liittää häneen. Vai ajatteliko hän, etten vaan jotenkin muka osaa pitää sellaista tiliä tms. Äiti siis ei ole edelleenkään kertonut miksi kortti oli vain osa hänen tiliään. En edes tiedä onko se hänen virallinen bonustilinsä, vai vain hänen nimissään. Joka tapauksessa yli kymmenen vuoden bonukset ovat menneet menojaan ja äiti on saattanut niitä käytelläkin, kun ei itse sinällään pidä omaa toimintaansa minään tai ajattele tässä on toinen, elävä yksilö kysymyksesä. Äiti tarjoutui maksamaan uuden tilin avausmaksun, mutta kieltäydyin - sattuneesta syystä. En halua olla hänen "almuistaan" riippuvainen varsinkin kun se ei tunnu, että taustalla olisi koskaan mikään oikea tunne ja kun sitä sitten käytetään hyväksi. Koen syvää ahdistusta, en vain tästä vaan yleensäkin. Jospa olenkin kokenut jotain vakavampaa kuin luulen? Äiti on yleisesti ottaen hieman säälittävä ihminen, valittaa usein, haukkuu (teininä ulkonäköäni) ja yleensä suoltaa ongelmansa läheisiinsä tuntematta minkäänlaista katumusta ja on sikäli itseoikeutettu. Kieltää päin naamaa tehneensä tai loukanneensa koskaan, mikäli sellaista yrittää sanoa.
En vihaa häntä, mutta jokin ahdistaa. Koen turvattomuutta ja jotenkin on vaikea saada kiinni elämästä. En ole hirveästi hänen kasvatustyylissään saanut tehdä mitään itse, onko minun siksi hankala tarttua mihinkään? Lapsena äiti toisaalta painoi päälle, toisaalta saattoi ilkkua sitten kun en jotakin osannut tehdä, vaikka hän itse alunperin ei anna, asia saattoi olla vaikka niinkin yksinkertainen kuin pesukoneen tyhjennys. Välillä vanhemmat keksivät jonkun asian mitä minun olisi pitänyt mukamas tehdä, vaikka meillä ei ollut sellaista systeemiä ja pelkäsin, sillä tilanne oli uhkaava.
Isällä on muistisairaus ja ymmärrän etteivät sen oireet ole miellyttäviä, mutta äiti saattaa silti toisista isälle, että "mitä tölläät" jolloin isä häpeää, säikähtää ja vetäytyy. Se asenne ei ensinnäkään auta tai ratkaise mitään ja epäilen vahvasti että vaikka äiti saisi apua omaishoitajana toimimiseen ja siihen elämän muutokseen mitä sairauden kanssa on, niin hän silti pitäisi mieluummin tuon tuhoavan asenteen ja nälvisi ettei isä osaa mitään - sillä kyllä äiti nauttii siitä mitä tekee. Isän sairaus on tullut kuvioihin jo joskus 1995-2000 välillä joten uusi asia se ei ole. Äiti myös laittaa tavaroiden katoamisen isän syyksi, kun voi vedota siihen ettei isä muista, vaikka olisi ne heittänyt pois itsekkin ja ainainen riita tuntuu olevan.
Näitä jokapäiväisiä esimerkkejä on niin monia, enkä täysin kaikkea varmaan tiedostakkaan. Tilanne on kaoottinen. En tiedä kuinka vanhempieni yksityiselämä sujuu, mutta aina kun tulen kylään niin äiti hätyyttää isää, yrittääkö sitten päteä tai jotakin siinä. Äiti kerran väitti minulle isää narsistiksi, kun oli johonkin käytökseen tälle suuttunut, mutta miksiköhän asiat ovat niin tulessa sitten...
Nyt tuli taas liikaa tekstiä, kiitos jos jaksoit lukea.
