3 vuoden helvetti

[Gitte1975]

Hei, olen Gitte, n viisikymppinen nainen ja käynyt läpi helvetin, vankilan omassa kodissani.

Tässä tarinani;

matchattiin Tinderissa maaliskuussa v-22 ja siitä viikko niin olimme tavanneet ensimmäisen kerran. Ihastus oli valtava ja tapaaminen oli sellainen täydelliset treffit, ensin hyvät kahvit kivassa kahvilassa sitten leffa poppareineen ja herkkuineen, sen jälkeen lasilliset pienessä ravintolassa. Tarkoituksella treffit loppuivat ennen viimeistä junaa, koska koirani oli yksin kotona. Ja siitä alkoi seurustelu, joka johti toiseen tapaamiseen viikon päästä ja siitä eteenpäin emme olleetkaan erossa. Kaikki oli niin ihanaa kuin vain voi olla mutta kertaakaan en ajatellut että tämä on liian hvyää ollakseen totta. Vaikka järkevänä naisena näin olisi pitänyt ajatella. Mitä teet rakkauden huumassa kun järki ei enää tottele.

Kosinta kihloihin tuli 2 kk sisällä ja tietysti vastaisin myöntävästi. Muutin hänen luokseen 3 kk kuluttua tapaamisesta ja sovimme miten osallistun asumiskustannuksiin yksimielisesti. Kesä oli hurlumhei kesä, ihana ja lämmin.. ei huolta huomisesta. Sain huomiota ja lahjoja, sain kaikkea mitä olin vain uneksinut. Sain olla maailman keskipiste. Elokuussa sovimme hääpäiväksi joulukuulle ja maistraatissa, ja ensi kesänä kesäjuhlat lähipiirille. Voi kuinka elämäni hymyili.

Sitten yksi kaunis tiistai päivä, kun olin työmatkalla ja hän soittaa minulle, vastaan iloisesti rakas.. hän tivaa minulta ketä miehiä minulla on facessa. Yritin selittää, ettei ketään muita kuin kavereita.. kuulin, että hän on humalassa ja kertoi soittaneensa kahdelle exalleni puhelimella kysyäkseni mitä minussa on vialla. Tästä alkoi minun helvettini, joka paheni vuosi vuodelta saaden yhä enemmän mitä ihmeellisiä tapahtumia. Tästä alkoi minun pienentymiseni ja elinympäristöni kaventumisen, niin että viime vuoden loppu puolella olin vain varjo niin henkisesti kuin fyysisesti itsestäni.

Jatkan illalla...

[Gitte1975]

..jatkuu..
Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli muutaman päivän tiellä tietämättömissä. Tiesin, että voimakas halua juoda ajoi hänet tälläiseen ja olin ymmälläni. En ollut nähnyt alkoholiongelmaa, jonka hän hyvin pystyi muutaman kuukauden pitämään aisoissa. Näinä päivinä hän ilmoitti ykskantaan, että peruu maistraatin ja se oli tässä. Murruin ja en ymmärtänyt mitä väärää olin tehnyt. Etsin lohtua ystävistäni ja onneksi he tukivat minua ja olivat yhtä ymmällään hekin.

Mutta sitten päivää ennen maistraattiin menoa, tuli kotiin katuvainen mies, anelen anteeksiantoa, tarjoten lahjoja ja matkaa. Ja tietysti annoin anteeksi. Tänään mietin, että olisi silloin pitänyt lähteä, mutta en lähtenyt vaan uskoin katuvaan mieheen. Silloin minussa oli vielä tahtoa sanoa takaisin napakasti ja sanoin, että tämä oli viimeinen kerta hävitä noin vain. Ja minä kun uskon aina hyvään, uskoin senkin että se oli viimeinen kerta. Arvaatte varmaan, ettei se sitä ollut.

Naimisiin menimme joulukuun kauniina aamupäivänä ja taas elämä hymyili.
Sitten alkoi tulla ihmeellisiä mustasukkaisuuskohtauksia siitä, kun tein työmatkoja n kertaa kuussa entiseen kotikaupunkiini, joka kuului edelleen työssäolo alueeseeni. Useita soittoja päivän aikana ja jos olin palaverissa enkä vastannut heti, alkoi kiukuttelu ja kuulin äänestä että hän oli juonut. Joka kerta, kun olin työmatkalla entisessä kotikaupungissa, kotona odotti humalainen kiukkuinen mies. Vasta useiden vakuuttelujen jälkeen, että olen ollut töissä ja minun anteeksi pyynnöilläni (mitä edes pyysin anteeksi, en tiedä) hän leppyi. Mutta osasin jo odottaa ja pelätä seuraavaa sinne suuntautuvaa työmatkaa.

Kerran työmatkani oli yön yli matka, joita minulla oli n 2 kertaa vuodessa. Koska sinne lähtö edelsi riita ja minun puolelta vakuuttelut, että se on puhdas työmatka (juu ohjelma piti näyttää ja kaikki mahdollinen tieto), niin tilanne eskaloitui siihen, että nukuin teamsin ollessa auki ja videoasetuksella, että hän näkee että olen huoneessani yksin koko yön. Minä suostuin tähän, koska sillä rauhoittelin hänet ja ajattelin, ettei kotona tule kolmannen asteen kuulustelua työmatkastani.

Jännä juttu, miten tulee sellaisia flash backeja tapahtumista mitä olen unohtanut, nyt kun kirjoitan asioista. Niitä seuraa tässä vielä myöhemmin.

Sitten oli yksi sellainen aika, kun oma autoni oli kuukauden pajalla, olin hänen autonsa varassa. Olimme sopineet työt niin, että pystyin ajamaan hänen autollaan, koska hän teki enimmäkseen töitä etänä. Tuli taas se työmatka sinne entiseen kotikaupunkiini ja jo päivällä kuulin kiukun alkuhumalan keskeltä. Hän soitti minulle, että minun täytyy ladata auto. Ruokatunnilla vein sitten auton lataukseen lähimarkettiin ja kuinka ollakaan lataus ei vain lähde käyntiin. Syytin siinäkin itseäni, olen näin huono, etten osaa itse ladata tätä autoa. Vaihdoin latausasemaa ja sama juttu. Kysyin viereiseltä samanlaisen auton kuskilta apuja ja hän otti puhelimeni ja seisoi auton vieressä hetken ja sanoi; tätä autoa hallitaan etänä ja se sammutetaan muulta käsin. Onko joku jolla on etäyhteys autoon hän kysyi. Ja tajusin, mieheni katkaisee latauksen. Se matka kotiin (130 m) kesti yhteensä 5 tuntia, kun latasin pikku pätkiä matkan varrella. Todennäköisesti oli silloin sammunut kun sain sähköä autoon. Kun tulin kotiin n kl 21, hän väitti minun olleen pettämässä. SIlloin olin ensimmäisen kerran huora ja luuseri. Myöhemmin hän ylensi minut superhuoraksi.

Muistan itkeneeni joka näiden riitojen ja haukkumisien aikana. Ja soitin luottoystävälleni, joka jo silloin sanoi minulle; Gitte, tuo ei ole normaalia käytöstä, tuo ei ole normaalia tervettä mustasukkaisuutta. Mutta minä en uskonut, tai siis en halunnut uskoa.

Aina kaikki toisti samaa kaavaa; 3-5 päivää juomista, sitten katumus ja muutama viikko taas ihanaa. Sain huomiota ja lahjoja, olin taas se maailman upein nainen ja ainoa rakkaus hänen elämässään. En muista missä vaiheessa, mutta salakavalasti ne juomiset pitenivät 5-6 päivään ja selvät viikot lyhenivät.
Mutta sitten jysähti pommi taivaalta kesällä 2023, kun työssäni oli valtavat muutosneuvottelut enkä ollut ollenkaan varma oman osastoni jatkumisesta.

..jatkuu..

[Olenvielaelossa]

Jäin oikein odottamaan jatkoa, uskomatonta. Minä juuri sain huudot kun olen liian vaativa. Uskallan vaatia kylppäriin lämmitystä päälle, on kuin jääkaappi. Hän ei kuulemma tarvitse, valitan aina turhaan vaan kaikesta. Onneksi lähden huomenna kotiin.

[Gitte1975]

Olen pahoillani olenvieläelossa, se olisi voinut olla minunkin nimimerkkini ihan sanan kirjaimellisesti ilmaistuna. Onneksi pääset kotiin! Ja onneksi olemme molemmat elossa. Lähetän Sinulle voima-ajatukset!

Jatkan tarinaani...

Kesän alku v 2023 ja tosiaan muutosneuvottelut tulivat päätökseen työssäni ja olin jo aavistellut, että osastoni lakkautetaan, mutta uskoin, että minulle löytyy kuitenkin työssäni töitä. Mieheni osasi minua kannustaa ja oli niinä hetkinä tukena. Sitten se irtisanomislappu napsahti minun kohdalleni ja tietysti olin siitä surullinen ja kuitenkin shokissa vaikka osasin sitä jollain lailla odottaa. Mieheni kannusti minua ja irtisanomispäivien muutaman päivän jälkeen todella oli tukenani. Kunnes tuli vielä se viimeinen työmatka sinne edelliseen kotikaupunkiini. Työmatka oli välttämätön, avaimien palautus ym tavaroiden ja tietysti kolleegojen hyvästely. Ja kuinka ollakkaan, jo päivän aikana huomasin että mieheni oli juonut ja kettuili alkoi jo päivällä puhelimessa. Tiesin mitä oli vastassa kotona. Illalla kun tulin kotiin, mieheni ilmoitti minulle hakevansa eroa, koska olen epäluotettava.
Voin vakuuttaa, etten ole ollut uskoton, en teoissa enkä sanoissa enkä edes ajatuksissa. Toki minulla oli entisessä elämässäni entinen, 7 vuoden aikainen avomieheni, jonka kanssa en ole ollut tekemisissä sen jälkeen kun hänestä erosin. Mutta minä olin epäluotettava. Kun kysyin vielä tarkennusta, en sitä saanut, olet vain niin epäluotettava luuseri ja huora, oli hänen sanansa. Taas muutama päivä itkun sekaista ja minä olen aina se joka pyyteli anteeksi. Jälkeen päin ajatellen, mitä edes pyysin anteeksi..?
Kun ajattelen sitä viikkoa ja päiviä, totesin, että saan kenkää ja mieheni hakee avioeroa saman viikon aikana. Lähdin muutamaksi päiväksi ystävättäreni luo, koska en vain kestä sitä perässä kävelyä ja hänen lauseitaan; mitä huora, oliko hyvä pano, mitä luuseri, oletko mykkä, kun et puhu... ja koska kärsin noina aikoina unettomuudesta, oli hänestä hauskaa keskellä yötä laittaa täysi valaistus makuuhuoneeseen tai vierashuoneeseen, jos nukuin siellä. Valaistus päälle ja herää huora...

Jätin keittiöön lapun, kun lähdin perjantaina iltapäivästä (hän oli sammunut), että lähden muutamaksi päiväksi Ystävän luo, olen puhelimen päässä jos haluat jutella. Vaimosi..

Vietin muutaman päivän Ystäväni luona, syöden, nukkuen ja jutellen, itkin monta päivää mutta sain tukea ja rauhaa Ystäväni luota. Ja aloin oikeasti miettimään, että minun on muutettava pois. Sitten muistin, miten saan asunnon jos minulla ole ole työpaikkaa, miten ihmeessä selviän.

Kun sitten neljän päivän jälkeen tuli katumusviestejä lähdin kotiin, ja annoin taas kaiken anteeksi. Itse asiassa kun nyt mietin, sen muutaman kuukauden aikana kun etsin töitä ja olin kotona koko ajan, oli aika rauhallista. Tietysti, koska olin hänen valvovan silmän alla. Tänä muutamana päivänä hän oli selvinpäin, koska olin vaatinut juomattomuutta.

Heinäkuussa menimme pohjoiseen viikoksi jossa oli tarkoitus vaeltaa, urheilla ja kuntoilla upeassa pikku mökissä. Sinne siis lähdimme odottaen viikkoa. Elokuussa oli ne meidän kesäjuhlat, joihin oli jo kutsut lähetetty n 25 henkilölle ja odotin niitä myös. Kesäjuhlat, jossa juhlistimme naimisiin menoamme läheisten kesken ja olin myös varannut sinne papin, joka siunaisi liittomme.

Matka pohjoiseen kesti 8 tuntia ja saavuimme perille. Menimme syömään ja vessassa käydessäni näin kuinka tuoppi olutta oli hänen kurkustaan valahtanut jo alas, ja toista tilaamassa. Sitten ilman mitään ennakkovaroitusta, hän sanoo, että on soittanut omat sukulaisensa läpi, ettei tule mitään kesäjuhlia...muistan kuinka aloin tärisemään ja kysyin syytä. Syytä ei tullut, sanoi vain että on ne perunut...ja lisää olutta kurkusta alas.

[Gitte1975]

Olen pahoillani olenvieläelossa, se olisi voinut olla minunkin nimimerkkini ihan sanan kirjaimellisesti ilmaistuna. Onneksi pääset kotiin! Ja onneksi olemme molemmat elossa. Lähetän Sinulle voima-ajatukset!

Jatkan tarinaani...

Kesän alku v 2023 ja tosiaan muutosneuvottelut tulivat päätökseen työssäni ja olin jo aavistellut, että osastoni lakkautetaan, mutta uskoin, että minulle löytyy kuitenkin työssäni töitä. Mieheni osasi minua kannustaa ja oli niinä hetkinä tukena. Sitten se irtisanomislappu napsahti minun kohdalleni ja tietysti olin siitä surullinen ja kuitenkin shokissa vaikka osasin sitä jollain lailla odottaa. Mieheni kannusti minua ja irtisanomispäivien muutaman päivän jälkeen todella oli tukenani. Kunnes tuli vielä se viimeinen työmatka sinne edelliseen kotikaupunkiini. Työmatka oli välttämätön, avaimien palautus ym tavaroiden ja tietysti kolleegojen hyvästely. Ja kuinka ollakkaan, jo päivän aikana huomasin että mieheni oli juonut ja kettuili alkoi jo päivällä puhelimessa. Tiesin mitä oli vastassa kotona. Illalla kun tulin kotiin, mieheni ilmoitti minulle hakevansa eroa, koska olen epäluotettava.
Voin vakuuttaa, etten ole ollut uskoton, en teoissa enkä sanoissa enkä edes ajatuksissa. Toki minulla oli entisessä elämässäni entinen, 7 vuoden aikainen avomieheni, jonka kanssa en ole ollut tekemisissä sen jälkeen kun hänestä erosin. Mutta minä olin epäluotettava. Kun kysyin vielä tarkennusta, en sitä saanut, olet vain niin epäluotettava luuseri ja huora, oli hänen sanansa. Taas muutama päivä itkun sekaista ja minä olen aina se joka pyyteli anteeksi. Jälkeen päin ajatellen, mitä edes pyysin anteeksi..?
Kun ajattelen sitä viikkoa ja päiviä, totesin, että saan kenkää ja mieheni hakee avioeroa saman viikon aikana. Lähdin muutamaksi päiväksi ystävättäreni luo, koska en vain kestä sitä perässä kävelyä ja hänen lauseitaan; mitä huora, oliko hyvä pano, mitä luuseri, oletko mykkä, kun et puhu... ja koska kärsin noina aikoina unettomuudesta, oli hänestä hauskaa keskellä yötä laittaa täysi valaistus makuuhuoneeseen tai vierashuoneeseen, jos nukuin siellä. Valaistus päälle ja herää huora...

Jätin keittiöön lapun, kun lähdin perjantaina iltapäivästä (hän oli sammunut), että lähden muutamaksi päiväksi Ystävän luo, olen puhelimen päässä jos haluat jutella. Vaimosi..

Vietin muutaman päivän Ystäväni luona, syöden, nukkuen ja jutellen, itkin monta päivää mutta sain tukea ja rauhaa Ystäväni luota. Ja aloin oikeasti miettimään, että minun on muutettava pois. Sitten muistin, miten saan asunnon jos minulla ole ole työpaikkaa, miten ihmeessä selviän.

Kun sitten neljän päivän jälkeen tuli katumusviestejä lähdin kotiin, ja annoin taas kaiken anteeksi. Itse asiassa kun nyt mietin, sen muutaman kuukauden aikana kun etsin töitä ja olin kotona koko ajan, oli aika rauhallista. Tietysti, koska olin hänen valvovan silmän alla. Tänä muutamana päivänä hän oli selvinpäin, koska olin vaatinut juomattomuutta.

Heinäkuussa menimme pohjoiseen viikoksi jossa oli tarkoitus vaeltaa, urheilla ja kuntoilla upeassa pikku mökissä. Sinne siis lähdimme odottaen viikkoa. Elokuussa oli ne meidän kesäjuhlat, joihin oli jo kutsut lähetetty n 25 henkilölle ja odotin niitä myös. Kesäjuhlat, jossa juhlistimme naimisiin menoamme läheisten kesken ja olin myös varannut sinne papin, joka siunaisi liittomme.

Matka pohjoiseen kesti 8 tuntia ja saavuimme perille. Menimme syömään ja vessassa käydessäni näin kuinka tuoppi olutta oli hänen kurkustaan valahtanut jo alas, ja toista tilaamassa. Sitten ilman mitään ennakkovaroitusta, hän sanoo, että on soittanut omat sukulaisensa läpi, ettei tule mitään kesäjuhlia...muistan kuinka aloin tärisemään ja kysyin syytä. Syytä ei tullut, sanoi vain että on ne perunut...ja lisää olutta kurkusta alas.

[Gitte1975]

..jatkuu..

Ilta ja yö oli taas sitä samaan, haukkumista luuseriksi ja hän sanoi, että oli ollut yhteydessä entiseen esimieheeni ja oli saanut kuulla minusta asioita.. vaikka tiesin tämän valheeksi, silti epäilen itseänikin voisiko olla totta, sainhan kenkää muutosneuvotteluissa, mutta jotenkin menin vain sekaisin ajatuksissani tällaisista puheista. Koska en taaskaan saanut nukkua, kun koko yön herätellään ja haukutaan ja kysytään milloin lähden täältä pois, päätin, että jos saan edes tunninkin nukkua, lähden aamulla ajamaan pois. Mietin, että juuri kun päästiin yhdestä kriisistä alkaa toinen.

Toivon, että kirjoituksista en anna kuvaa, että olen täydellinen, enkeli, mutta sitä en ole. Mutta elämäni arvoihin kuuluu ystävällisyys, kohteliaisuus niin pitkälle kuin vain mahdollista. Sanon napakasi takaisin, mutta huomaan, että olen nykyään mieluummin hiljaa, koska se on pehmentänyt riitoja. Siten olen antanut mennä pikku hiljaa siihen, etten enää sano takaisin.

Kun aamulla lähdin ajamaan monen sadan kilometrin matkaa takasin kotiin etelään, olin ihan turta. Mietin miten olen päästänyt itseni tähän pisteeseen.
En juuri muista matkasta mitään, mutta sen muistan kuinka kaunis oli iltapäivä kun saavuin yksin kotiin. Naapurissa ilakoitiin, siellä oli selvästi juhlat menossa ja minä olen vajonneena alas, terassin lankkujen välistä maahan, sinne missä on hiekkaa ja soraa, vielä alemmas missä on vain multaa... tuona päivänä aloin kirjoittamaan koneelleni päiväkirjaa, koska luulin että sekoan...
kirjoitin ajatuksiani ihan mitä sattuu, kunhan kirjoitin. Ja soitin kahdelle Ystävälleni kertoakseni tapahtumat. He eivät enää voi kuin ihmetelle, ja sanoa, etkö Gitte jo usko, lähde siitä liitosta..

En muista näistä muutamasta päivästä mitään, mutta kun olen lukenut päiväkirjaani, olen ollut todella maassa, täynnä itseinhoa, surua, lyötynä maahan, särjetty... kirjoitin päiväkirjaani, että olen liian väsynyt kuulemaan linnun laulua, liian surullinen etsimään uutta elämää, liian rikottu uskomaan itseeni.

Menee 2 päivää ja mieheni soittaa, yrittää jutella niitä näitä ja kysyy että voinko tulla takaisin lomapaikkaamme? Kaiken tämän jälkeen ajaisin taas monta sataa kilometriä ottaakseni vastaa haukkuja. Vastaan, etten pysty juuri nyt väsymyksestä ja hän vain inttää, tulisit, antaisit anteeksi, ollaan hyviä toisillemme. Lupaan harkita ja tiedän sen itsekin, että lähden sinne takasin. Seuraavana päivänä, kun olen saanut nukuttua, katson aamulla facen ja huomaan hänen laittanee itsensä sinkuksi statukseen. Kuinka paljon voi loukata, ettei enää tuntisi loukkausta. Kaikki yhteiset kuvat on poistettu. Ja taas tunnen kuinka vajoan läpi lattialankkujen raosta alas maahan... miten voin kestää tätä kaikkea...?

Haluan sanoa teille, jotka luette tarinaani, että olen selvinnyt tästä kaikesta, mutta siihen on vielä pitkä matka tästä kesän -23 hetkestä tähän vuoden 2025 hetkeen, kun olen vapaa helveistä, vapaa vankilasta, joka piti olla kotini, turvasatamani.. ja kerron senkin, että tilanne vain paheni vaikka teistä voi kuulostaa siltä, että voiko enää tästä pahentua. Kyllä voi, ja niin se teki..

..jatkuu...

[Gitte1975]

..jatkuu..

Loppuloma sujui jotenkin omissa ajatuksissani ja tiesin ja päätin, että nyt oman elämäni prioriteetti on löytää töitä. Sorruin sitku-ajatteluun eli sitten, kun minulla on työ, minä lähden, sitten kun olen päässyt kiinni uuteen tulevaan työhöni, minä lähden..

Se aika, noin kolme kuukautta, kun olin kotona ja aktiivisesti hain töitä oli rauhallista aikaa. Tietysti, koska olin kotona enkä työmatkoilla.

Sitten aktiivisuuteni tuotti tulosta ja sain lokakuussa uuden työ, josta olin tietysti innoissani. Yksikkö aika lähellä kotiani ja ala tuttua. Mutta sitten uusi esimieheni kertoi, että neljän viikon perehdytysjaksoni on 350 km päässä toisessa yksikössä. Tästä alkoi neljän viikon syvähelvetti. Mieheni mielestä minä olin kannustanut viettämään perehdytysjakson kaukana kotoani, vaikka olin kauhuissani tästä esimiehen kertomasta. Pelkäsin kertoa asian miehelleni, koska tiesin mitä tuleman pitää. Minulla ei ollut pokkaa kyseenalaistaa heti uutta työtäni, ajattelin, että neljä viikkoa menee nopeasti.

Ensimmäisellä viikolla oli mahdollisuus jo siirtyä sunnuntaina kohti perehdytyskaupunkia, koska työpäivän aloitus oli kl 9. Mutta lähdin ajamaan sinne maanantai aamuna kello neljä aamulla ja sain siitäkin syytteet, että häiritsen hänen yöunta.

Jokaisena päivänä saan useita soittoja työpäiväni aikana ja on vain tilanteita, jossa en voi vastata ja nämä kun en ole tuntiin tavoitettavissa saivat aikaan mustasukkaisuuskohtauksia. Perehdyttäjänikin ihmetteli, että kotoa soitetaan kyllä aika useasti. Illat menikin sitten hotellihuoneessa live puheluita pidellen, että hän näkee, että olen yksin. Kun kävin lenkillä, silloinkin puhelin oli livetilassa. Tein kaikkeni, että tuleva viikonloppu ei mene syyttäessä.

Viikonloput olivat ahdistavia, pelkäsin tulevaa viikkoa ja ajattelin, ettei ole enää kuin kolme jäljellä. Seison sen vaikka päälläni. Totta kai kaikki nämä asiat vaikuttivat keskittymiseeni uudessa työssäni.

Toisella viikolla torstaina hän on humalassa kerto (tämä oli siis ennen keskipäivää), ettei hänen jalkansa kanna ja hän ei näe oikein mitään. Yritän puhua hänen kanssaan ja kysyä soitanko ambulanssin, koska minun tuloni kestää 5 tuntia. Siinä meni minulla monta tuntia hermoillessa ja olin aika paniikissa, että onko hän saanut kohtauksen.

Soitin naapurillemme ja kysyin voisiko käydä katsomassa onko tilanne vakava? Ja näin ystävällinen naapuri tekikin. Soitti sitten minulle, että miehesi on vaan niin kännissä, ettei jalat kanna ja jäi nukkumaan sänkyyn. Eihän tästä ollut milläskään, koska tilanne toistui seuraavana päivänä ja enkä minä sitä enää itsekään osannut laittaa kuin alkoholin piikkiin. Kun sitten illalla ajoin kotiin, tuli kotitiellä ambulanssi vastaan. Koska meitä asuu vain 2 samalla kadulla, tiesin ettei voi olla kuin mieheni asialla. Pysäytin ambulanssin, esittelin itseni ja kysyin onko kyseessä mieheni. Ja kyllä oli, hän oli itse soittanut itselleen apua ja verenpaineet olivat olleet yllättävän alhaalla. Ei ihme viikon juomaputkesta. Totuuden nimissä olin onnellinen, että sain tulla rauhalliseen kotiin ja että hän on turvallisessa paikassa. Eipä se ilo kauaa kestänyt..

Jatkuu..

[Gitte1975]

..jatkuu..

Ajattelin tyhmästi, että jospa tuo oma huoli terveydestä säikäyttäisi häntä ja tilanne rauhoittuisi alkoholin suhteen. Mutta ei se rauhoittanut.

Vielä loput 2 viikkoa samaa rataa perehdyttämisviikkojeni aikana livepuheluita, lukuisia soittoja pitkin päivää, mutta vihdoinkin koittaa aika ja pääsin omaan yksikkööni töihin.
Koska minulla oli liukuva työaika kl 7-18, tykkäsin tehdä töitä kl 7-15 ja siitä kuulin mieheltäni, kuinka aikainen herätykseni häiritsevät hänen aamujaan. Tässäkin annoin taas periksi, vain sen takia että säilyisi jonkinlainen rauha.

Näihin aikoihin alkoi tulla mukaan tavaroitteni piilottelua, eli meikkilaukkuni ja hiustenlaittovälineeni piilotettiin, jotta en voisi laittaa itseäni. Aina ne sitten löytyi kun niitä etsin koko koti läpikäyden. Eikä siitä hän ollut mitenkään pahoillaan. Sitten tuli yksi kaunis torstai iltapäivä ja entinen miespuolinen työkaverini soitti minulle työasioissa. Tämä työkaveri oli mieheni tiedossa ja hän oli myös tavannutkin tämän. Tämä puhelinsoitto sai aikaan sen, että mieheni lähti sanomatta mitään autollaan. Soittelin perään, mutta en saa vastausta...enkä saanut koko iltana. Tuntuu, että mitä teenkin, teen väärin. Mutta sitten ymmärrän myös senkin, että aina löytyy syy lähteä, aina löytyy syy alkaa juomaan ja syy on aina muissa. Alan myös ymmärtämään myös, että en olekaan syypää kaikkeen.

Kaksi päivää olen tietämättömänä missä hän menee ja en tiedä olenko loukkaantunut, surullinen vai mitä tunteita minulla on.
Sitten tulee katuva mies kotiin ja lupaa taas kaikkensa, ostaa minulle lahjoja pitkin viikkoa vaikka yritän kertoa, etten tarvitse materiaalia, tarvitsen lupausten lunastuksia.

Sitten tulee itsenäisyyspäivän aatto ja saan ensimmäistä kertaa turpiini. Sinä iltana minäkin olin ottanut viiniä ja meillä oli mukavaa. Mutta jossain vaiheessa sanon jotain väärää, se voi olla väärä sanamuoto, väärä sanapaino ja riita alkaa. Olen oppinut, että sillin kannattaa olla hiljaa ja olla puhumatta mitään. Mutta sekin on väärin. Hän kävelee perässäni ja tönii minua, menen käppyrään polvilleni ja hän kaataa minut lattialle mahalleni ja silloin tulee ensimmäinen isku ohimoon. Hetken kipu ja jää makaamaan lattialle. Meillä on pieni varasto pihalla ja menen sinne piiloon... soitan ystävälleni ja hän soittaa poliisit paikalle. Poliisit tulee paikalle ja hän selittää, kuinka kaaduin kaappia kohden. Mutta poliisit näki totuuden ja veivät hänet pois.
Luulin saavani nukkua rauhassa yön, mutta hän oli saanut puhuttua itsensä hotelliin ja tulikin takaisin kotiin noin kello 5 aamulla ja ihan raivoissaan.
Taas piiloon varastoon, jossa vietän muutaman tunnin kylmissäni ja siirryin sisälle kun ajattelin, että on sammunut.

Aamu meni hänellä anteeksi pyydellen ja tiedän, että silmääni tuli musta silmä ja toinen poski myös mustelmilla. Miten menen töihin, miten saan tämän kaiken pois näkyvistä? Häpeä ja paniikki... ja paniikissa valehtelen esimiehelleni, että minulla on raju silmätulehdus ja saan muutamia päiviä oma ilmoituksella sairaslomaa.

..jatkuu..

[Gitte1975]

..jatkuu..

näin jälkikäteen, kun ajattelen, niin pelkäsin eniten työpaikkani puolesta. Vaikka sitä mustelmaa ja mustaa silmää kuinka yrittää meikata, niin näkyyhän se. Ja minusta tehtiin kahteen otteeseen nimetön huoli-ilmoitus töissä, ihan aiheesta, mutta minusta ei ollut totuutta sanomaan esimiehelleni ja tiedän, että puhuttiinhan minusta. Tästä alkoi aika, kun aloin puhumaan miehelleni, kuinka ahdistavaa on asua täällä, jossa kipeitä muistoja. Oli ollut ambulanssia, poliiseja ja tämä ahdistus tätä kotia kohtaan. Puhuin, että jos löytäisin uuden työn voisimme muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa siellä uuden elämän. Kuinka absurdi ajatus olikaan, mutta yritin puhua yhteistä vuokra-asuntoa, johon saisin minäkin nimeni eikä minua voitaisi kännipäissään ajaa pois ja kysyä se ainainen kysymys; milloin muutat täältä pois..?

Meni joulu ja uusi vuosi ja riitoja oli yhä enemmän, milloin mistäkin. Kerran yksi kaunis päivä poliisi oli hänelle soittanut ja kertonut, että asia menee syyttäjälle pahoinpitelynä. Siinä hän riemastui niin, että veti kännit ja syytti minua kaikesta. Istutti keittiön pöydän ääressä ja tivasi tunteja olinko minä se joka olin soittanut poliisit kun sain iskun kasvoihini. En se minä ollut vaan ystäväni ja pidin kiinni enkä kertonut, kuka oli oikeasti kyseessä.

Viimeiset viikko työssäni oli vaikeita ja kotona yhtä lailla. Silti sain voimia hakeakseni uutta työtä ja mieheni haki meille uutta kotia. Löysin työn, jossa saisin aloittaa maaliskuun alussa ja olin onneni kukkuloilla uuden työn johdosta. Aika pian mieheni löysi meille 2 vaihtoehtoa kodiksi läheltä työpaikkaani. Vaikka kuinka yritin sanoa, että minun palkallani ei ole varaa ylläpitää tämän tasoisia asuntoja, se ei auttanut. Mieheni on pitänyt näyttää ulkopuolelle, kuinka lujaa menee ja tässä vaiheessa en tiennyt hänen todellista tilannetta taloudellisista asioista. Ne olivat pahasti menossa väärään suuntaan.

Alkukevät ja kesä näyttivät jo vähän paremmalta, mutta aika ajoin kuulin taas ne samat jutut, elät täällä siivellä, milloin muutat pois. Maksoin miehelleni joka kuukausi tietyn summan ja summa oli yli tuhat euroa. Ostin lisäksi myös ruokaa. Miehelläni oli tuplasti omaani palkkaa parempi ja ystäväni sanoivat tuosta summasta, että on kyllä liikaa. Maksatko lainoja vaikka asunnossa ei ole nimeäsi, ja niin, kyllä maksoin. Yritin moneen kertaan kysyä, pyytää, vaatia, että voisimme tehdä kirjallisen sopimuksen näistä asioista ja aina tuli jotain muuta. Kesällä hänen juomispäivänsä pitenivät 7-9 päivään ja selvät päivät lyhenivät 1-3 päivään. Yleensä kolmantena päivänä hän oli todella kiukkuinen ja siitä tiesin, että kohta napsahtaa olut. Yleensä se alkoi sillä, että pitäähän sitä kaksi grillausolutta saada ja sen jälkeen kauppaan hakemaan lisää..ja lisää... aika monta kertaa hän sammui sohvalle ja mukaan tulivat alleen laskemiset. Teidän, että olin ilkeä mutta se oli asia mistä sain sanoa...pesin housusi, kun olit kussut allesi...tiesin, että se nolotti häntä ja minä sain pienen, ihan pienen hyvän olon hetkeni..

Näihin aikoihin tuli useammin hänen tekonsa, repiä vaatteeni ja kenkäni kaapeista lattialle myttyyn. Mukaan tuli myös se, että hän piilotti lompakkoni kahdeksi viikoksi. Jouduin pyytämään ystävääni nostamaa minulle käteistä, kun onneksi puhelimessani oli mobile pay. Mutta koko se prosessi, korttien uusiminen ja kaikki. En tehnyt sitä heti, koska tiesin että hän on sen piilottanut, vaikka kielsi. Sanoi, ettei muista. Mutta tunne, kun sinulla ei ole lompakkoa, olet jotenkin puilla paljailla ja muiden armoilla. Kunnes sitten yksi yö hän tuli kännissä repimään minut sängystä ja veti patjatkin alas, niin sieltähän se minun lompakkonikin löytyi, patjojen välistä... ja tietysti hän syytti, että olin itse sen sinne piilottanut. Tästä edespäin pidin lompakkoni piilossa, ja löysin hyvän piilon. Jos ei ollut autossa niin se oli yhden koristetyynyn sisällä. Auton avaimia aloin pitämään omassa tallessa... se, että joudut piilottelemaan omia tärkeitä asioista, tuottaa stressiä... ja stressissä minä elinkin..

..jatkuu..

[Gitte1975]

..jatkuu..

Tästä eteenpäin alkaa sellainen musta jakso, mieheni pahemmat vainoharhaisuudet ja kaikkea synkkää, mitä osin olen unohtanut, mutta mitkä nousee mieleen päiväkirjaani lukiessani.

Kutsuttakoon tätä vaihetta loppuluisuksi. Niin meidän liiton, kuin mieheni alkoholinkäytön.

Olin aina varuillani, mutta sen pienen hetken, kun olin oma itseni, sanoin tai tein taas jotain väärin. Yhden kerran itselleni normaalina tiistai iltapäivänä, kun tulin töistä kotiin, tiesin että mieheni oli juonut. Mutta yritin touhuta kodin askareita, laittaa pyykkiä ja vähän siivota, kunhan tein jotain. Yhtäkkiä ovikello soi ja menin avaamaan. Ovella on kaksi poliisia, jotka kertoivat että täältä on tullut soitto, että pahoinpitelen miestäni. Jotenkin pysyin rauhallisena ja minua jututti naiskonstaapeli ja miestäni miespoliisi.

Kerroin mitä olen puuhastellut ja sanoin, että tämä on julma tapa häneltä viedä jonkun oikeasti apua kaipaavan apua ja tämä on täysin aiheeton. Pikkasen siinä avasin asioita. Pyysin myös, että minut puhallutettaisiin, mutta naispoliisi sanoi ettei ole tarvetta. Vaadin sitä kuitenkin ja puhalsin nollat. MIeheni ei. Se ilta päättyi siihen, että sanoin meneväni naapuriin ja minua hävetti. Koska mieheni on äärimmäisen hyvä puhumaan, niin koko ajan uskon, ettei minua uskota.

Yöllä siirryin kotiini ja siellä mies sammuneena sohvalla.

Tästä eteenpäin pidin puhelinlinjan auki, kun tulin töistä kotiin. Ja yhden kerran ystäväni linjan päässä todisti kuulleensa, kuinka saavun eteiseen ja mieheni sanoo ensimmäisenä, että soittaa poliisit taas, koska olen niin vastenmielinen.
Pidin myös tallennusta monta tuntia päällä, että voin todistaa jos uudemman kerran soittaa poliisit niin voin näyttää mitä olen tehnyt illan aikana. Ihan sairasta, tiedän...

Ihmettelen jälkikäteen miten olen pysynyt järjissäni. Yhden kerran sain videolle, kuinka hän repii minut sängystä lattialle ja ajattelin, että hienoa, nyt on todisteita.
Senkin sain videolle kuinka hän solvaa minua ja minä vastaan asiallisesti.

Seuraavana iltana minulla oli etäpäivä ja iltapäivällä teams kokous esimieheni ja kollegani kanssa. Havahdun siihen, kun hän tulee huoneeseen ja repii tietokoneeni käsistäni. Jouduin valehtelemaan esimiehelleni, että yhteys vain katkesi. Ja taas minua hävetti.

Sitä en saanut videolle, kun hän tönäisi minut alas rappusista. Kun siellä alakerran lattialla makasin kokeillen kävikö mitenkään, ajattelin että pitääkö minun todella vammautua ennen kuin uskon ja lähden.

Olin muutamia päiviä sitten ystäväni luona, koska tarvitsin unta. Ja aloimme suunnittelemaan minun muuttoani pois. Siitä alkoi oman elämän suunnittelu.

..jatkuu..