Elämä järkkyy--tarvitsisin vertaistukea

[Epätoivo1975]

Hei!

Olen päässyt elämässäni nyt vihdoin ( viiskymppisenä) siihen tulokseen, että äitini taitaa olla narsisti. Olen ainoa lapsi ja olen koko ikäni kärsinyt syyllisyydestä ja tunteesta, että olen paha ja huono tytär. Vaikka, kun järjellä ajattelen, en keksi, miksi olisin huono. Äitini on vaan saanut minut tuntemaan itseni aina vääränlaiseksi ja riittämättömäksi. Ahdistus äitini seurassa on siinä mittakaavassa, että olen viimeiset n 15 vuotta joutunut käyttämään rauhoittavia, kun tapaamme. Asuvat onneksi toisella puolella Suomea, eli tapaamme vain muutaman kerran vuodessa. Myös puhelut herättävät ahdistusta.

Olen kaikki nämä vuodet etsinyt syytä itsestäni ja käynyt vuosia terapiassa, mutta asia on mennyt vain huonompaan. Nyt aloitin terapian uudelleen, koska en halua koko elämääni kärsiä siitä, että äitini täyttää ajatukseni ja luikertelee päähäni puheluiden tai viestien kautta. Koen olevani täysin suojaton hänen kanssaan. Hän on itse täysin virheetön ja rajaton. Hän kontrolloi ja manipuloi. Luultavasti hänen takiaan ajauduin 17 vuotiaana suhteeseen hallitsevan ja tunteettoman miehen kanssa, jonka kanssa olin yhdessä 15 vuotta, jonka jälkeen hän jätti minut ollessani raskaana ja jäin kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Tässä tilanteessa pyysin äidiltäni apua, mutta sitä ei herunut.

Olen lukenut elämässäni paljon narsismista ja eroni aikaan olin täällä foorumillakin ja sain paljon tukea. Ex-mieheni oli väkivaltainen ja siksi aika helppo tunnistaa luonnehäiriöiseksi. Äidin kohdalla se on ollut vaikeaa, olen syytellyt itseäni, että miksi aina haukun häntä, enkä ole saanut kiinni ajatuksesta, mikä on vikana. Hän on osannut syyllistämällä ja manipuloimalla saada minut tuntemaan itseni niin huonoksi. Olen yrittänyt kirjoittaa hänelle tunteistani ja ostaa ja tehdä itse lahjoja ja etsinyt jotain suurta ymmärryksen ja sovinnon hetkeä. Nyt ymmärrän, että suhteeni häneen on traumaattinen.

Tällä hetkellä tilanne on se, että olen vihdoin ymmärtänyt, että hän ei näe itsessään mitään vikaa, eikä tule muuttumaan. Minun on pakko alkaa suojaamaan itseäni ja vetämään rajoja. Vaikealta se tuntuu, koska hänellä ei ole muuta sukua enää jäljellä, kuin minä ja lapseni. Isä toki on, onneksi. Isäni on ilmeisen syyllistetty myös ja eristetty; hänellä ei ole ketään muita, kuin äitini.

Tuntuisi todella helpottavalta ja vapauttavalta päästä eroon äidistä kokonaan. Rehellisesti sanoen olen vuosia toivonut, että hän kuolisi. Tosin olen tiennyt, että syyllisyyteni olisi silti olemassa.

Tämä oivallus on niin iso ja koko elämää ja olemassaoloani järkyttävä. Kun miettii, mihin kaikkeen tunteeton äitisuhde on vaikuttanut, niin päätä huimaa. Kaikenlaiset tunteet täyttävät mielen, joista viha ja inhotus päällimmäisenä, myös suru on suuri. Suunnittelen koko ajan, miten voisin hänestä loitontua ihan käytännössä, mutta vaikeaa se on, hän on niin arvaamaton ja tunkeutuva. Lisäksi isäni kohtalo surettaa, en haluaisi häntä jättää. Kaikki yhteydenpito isään vaan tapahtuu( tietenkin) äitini kautta.

En osaa nyt paremmin kuvailla tuntojani. Onko jollain ollut samanlaista?