Hemulin tarina

[hemuli79]

Haluan nyt kertoa oman tarinani narsismista ts. perhehelvetistä ja lapsen näkökulmasta. Luin Juha Ruokolan opinnäytetyön tältä foorumilta ja se oli hyvin kirjoitettu. Itse samaistuin hyvin paljon kertoja 2:n tarinaan. Itse uskon myös, että narsismia on yhtä monta lajia kuin on narsistia, mutta toisaalta voi myös löytyä yhteisiä yhdistäviä tekijoitä, jotka ovat ominaisia monelle narsistille.
Oma edesmennyt isäpuoleni oli siis alkoholiongelmainen, korkeasti koulutettu narsisti ja äitini oli uhri, alikoulutettu. Kaikkia opinnäytetyössä olevia ominaisuuksia en itse yhdistäisi isäpuoleeni. Omasta mielestäni hän ei ollut mitenkään korostuneen hurmaava tai miellyttävä. Hän oli kyllä taitava manipuloimaan, syyllistämään, kiusaamaan, väkivaltainen ja hänellä oli kyllä hyvät puhelahjat. Hän oli myös julma läheisiään kohtaan. Kertoja 2 kertoo , että” elämä narsismin kanssa oli miellyttämistä, pelkoa, syyllisyyttä, häpeää ja jatkuvaa varpaillaan kulkemista. ” Meidän perheessä oltiin myös varpaillaan ja arjessa pyrimme miellyttämään isäpuoltani. Kun hän ei ollut kotona , niin tunnelma oli vapautuneempi kuin silloin kun hän oli kotona. Ilmapiiri jännittyi heti, kun hän esimerkiksi saapui töistä kotiin, jolloin minä esimerkiksi linnoittauduin omaan huoneeseeni. Miellyttämiseen liittyi myös se, että kodissamme ei ollut aitoa tunneilmaisua kaikkine tunteineen, vaan ainoastaan tietty kiltteys oli sallittua. Jos isäpuolelleni uskalsi sanoa mielipiteensä, niin siitä seurasi usein selkäsauna. Häpeän tunne näkyi siinä, että kodin asioista ei saanut puhua ulkopuolisille. Lisäksi koetusta väkivallasta syytettiin itse uhria. Kertoja 2 kuvailee riitoja hyvin käyttämällä termiä kolmas maailmansota. Suurta räjähdystä edelsi yleensä viikon- kaksi kestävä henkinen väkivalta, johon kuului äitini ärsyttämistä, provosoimista, nimittelyä, mitätöimistä. Isäpuolellani oli taito iskeä ihmisen herkimpiin kohtiin. Lopulta äitini pinna jossain vaiheessa repesi ja hän heitti esimerkiksi jonkun tavaran lattialle ja siitä isäpuoleni provosoitui niin, että kävi äitiini käsiksi. Minusta tuntui, että isäpuoleni nautti, kun äitini menetti hermonsa ja hän pääsi käymään käsiksi. Tämä oli aika yleinen kaava, joka edelsi aina tuota maailmansotaa. Yleensä riidan päätteeksi, joka siis kesti muutaman viikon, isäpuoleni osti äidilleni jonkun lahjan, jonka hän sitten myöhemmin halusi pois, jos asiat eivät menneet hänen mieleisellään tavalla. Olin lapsena hyvin herkkä vaistomaan tuon riitailmapiirin kehittymisen ja etenemisen. Valvoin vanhempieni riitoja lastenhuoneen ovenraosta ja olin valppaana myös öisin sängyssäni. Kun riita eteni fyysiseksi ja äitini huusi meitä lapsia apuun ja isäpuoleni alkoi käymään äitiini käsiksi, niin menin väliin ja tein kaikkeni, että sain isäpuoleni irti äitini kimpusta. Joskus soitin poliisin paikalle. Olen nähnyt äitini erittäin huonossa kunnossa pahoinpitelyn jäljiltä. Minulla oli hyvin vahva käsitys siitä, että olen vastuussa tapahtumien päättymisestä. Riitelyn aikana isäpuoleni saattoi myös kehottaa äitiäni tekemään itsemurhan. Siinä kohtaa usein itkin. Joskus hänen raivostumiseensa ei tarvittu edes sen suurempaa syytä, kuin se, että satuit seisomaan väärässä asennossa, katsomaan väärällä tavalla tai ruokapöydällä oli leivänmurunen. Me muut perheessä opimme sen, miten pitää hänet rauhallisena eli pyrimme minimoimaan kaikki raivokohtausten aiheet. Minusta tuli kiltti, hajuton ja mauton lapsi ja jos joskus suutuin jostain asiasta, niin sain selkääni. Tein lapsesta asti paljon kotitöitä, jopa myöhään yöhön saakka. Lähisukulaisemme kyllä tiesivät väkivallasta, mutta äitini vanhemmat eivät koskaan todella tukeneet äitiäni eroamaan ihan konkreettisesti. Kun äitini ja isäpuoleni 15 v. avioliitto päättyi, niin sukulaiset olivat kyllä onnellisia. Ero tapahtui niin, että isäpuoleni ajoi meidät pois kotoa. Eron jälkeenkin isäpuoleni vielä vainosi äitiäni ja pyrki vaikeuttamaan hänen elämäänsä. Tätä hän teki ihan kuolemaansa saakka eli monia vuosia eron jälkeen. Äitini oli kova tekemään töitä ja joskus minusta tuntui, että hänelle työ oli pakopaikka kotoa. Isäpuoli eristi hänet ja meidätkin muista ihmisistä ja äitini oli hyvin yksinäinen. Sukulaisten luona käyminen oli hyvin vaikeaa tai ainakin sitä edelsi riitelyä. Minulla itselläni ainakin oli myös palvelijan rooli suhteessa isäpuoleeni. Isäpuoleni oli myös hyvin mustasukkainen ja jos äitini oli lenkillä hänen mielestään liian pitkään, niin siitä seurasi kauhea huuto. Isäpuoleni kontrolloi oikeastaan ihan kaikkea, kuten meidän lastenhuonetta, jonka sisutukseen ja tavaroiden paikkoihin emme saaneet missään nimessä vaikuttaa ja tavaroiden piti olla juuri millilleen oikeassa paikassa. Kaikille tavaroille oli tarkkaan määrätty paikka. Äitimme ei esimerkiksi koskaan itse spontaanisti saanut vaihtaa huonekalujen tai tavaroiden paikkaa. Aina piti kaikkeen kysyä isäpuoleltani lupa. Mitään ei saanut tehdä omatoimisesti. Elämä narsistin kanssa on hyvin ristiriitaista. Ajoittain on ihania hetkiä ja hetkessä kaikki voi taas romahtaa ja tämä aaltoilu toistuu vuodesta toiseen. Tämä ristiriitaisuus tekee mielestäni narsismin tiedostamisesta vaikeaa.
Minulla on myös vahva uskonnollinen kotitausta ja perheemme kuului suljettuun uskonyhteisöön, joka hallitsi säännöillään vähän joka elämän alueella. Opinnäytetyössä tuli hyvin esille myös uskonnon sisällä oleva narsismi, joka voi näkyä siinä, että valtaa pitävät henkilöt manipuloivat ja jatkuva maailmanlopunpelko saa seurakuntalaiset alistumaan valtaa pitävien henkilöiden tahtoon, jotka siis edustavat Jumalaa. Koin niin, että olimme perheenä riippuvaisia seurakunnasta. Maailmanlopusta selviäminen edellytti sen, että pysyy Jumalalla uskollisena palvelijana. Uskovaisen tuli olla nöyrä ja vaatimaton ja halukas alistumaan Kristuksen ja Jumalan tahtoon. Oma ajattelu ja kaikenlainen kapinointi oli kiellettyä. Nainen ja mies eivät ole tasa- arvoisessa asemassa ja nainen on miestä alemmassa asemassa. Tällainen lisää mielestäni juuri tuota narsistisen vallankäytön mahdollisuutta. Omat tunteet ja tarpeet eivät ole keskeisessä asemassa vaan se, että toteuttaa Jumalan tahdon. Olen itse eronnut tuosta lahkosta aikuisena ja minun on ollut hyvin vaikeaa muodostaa omaa mielipidettä asioista ja uskonnossa kasvaneena tietynlainen auktoriteettiajattelu on tuttua. Kävin läpi pitkän psykoterapian ja se lisäsi itsetuntemustani. Aloin paremmin arvostamaan itseäni ja kuuntelemaan tunteitani. Tämä ei kuitenkaan ole ollut helppoa. En hae vastauksia elämääni itseni ulkopuolisilta ” Jumalilta” vaan sydämeni ja järkeni yhteistyöllä omasta itsestäni. Väkivaltainen lapsuus teki sen, että en oppinut arvostamaan itseäni vaan tietynlainen alistumisen malli tuli kotoa. Sen kanssa olen joutunut kamppailemaan paljon. Tajusin jossain vaiheessa , että alistuminen aiheutti minulle pahoinvointia ja siksi se tulisi muuttaa. Olen myös aikuisena opetellut pitämään puoliani. Itse olen sitä mieltä, että lapsuuden käytösmallit ovat hyvin syvällä persoonassa ja niiden muuttaminen on hyvin vaikeaa. Vaikka ongelmakohtia tiedostaisikin niin taipumus mennä vanhan kaavan mukaan on hyvin helppoa, jopa automaattista. Muutos on kuitenkin mahdollista. Ajattelen niin, että molemmilla vanhemmillani on ehkä ollut väkivaltainen lapsuus. Aggressiiviseen käytökseen liittyy mielestäni myös rajattomuutta. Terveellä itsetunnolla varustettu ihminen ei mielestäni myöskään alista eikä alistu. Toki on myös olemassa tervettä vihaa.