Se en ollutkaan minä...
Lähetetty: 15 Loka 2013, 11:38
Minulle on vasta nyt viisi vuotta eron jälkeen valjennut millaisesssa liitossa olen elänyt lähes kaksikymmentä vuotta. Tämä ei ole katkera tilitys, enemmänkin synninpäästö ja helpotus, kun tajuaa, ettei kaikki ollutkaan minun puutteellisuudesta johtuvaa.
Koko yhdessäolon aikana puolisoni ei koskaan sanonut edes tykkäävänsä minusta puhumattakaan, että olisi sanonut rakastavansa. Avoimesti lämpimiä tunteita ei ollut sovelias näyttää missään. Hän oli tarkka omista ystävistään. Olimme asuneet useamman vuoden yhdessä ennen kuin tapasin yhtäkään heistä. Enkä myöhemminkään ollut tervetullut mukaan mihinkään yhteiseen näiden ystävien kanssa. Voin yhden käden sormin laskea ne kerrat, kun hän kutsui näitä ystäviään kotiimme. Tämä tapahtui vasta viimeisinä vuosina ja enemmänkin mökille saunomaan ja haravoimaan ystäväporukassa. Minun työnkuvaan kuului olla kuski ja ruuanlaittaja. Puolisoni ei pitänyt siitä, että puhuin tai nauroin hänen ystävien kanssa, sain kuulla aina nälvimistä siitä, joten lopetin yrittämästä, enemmänkin varoin avaamasta suutani muusta kuin hyvin yleisluontoisesta asiasta.
Yhteisen elomme aikana puolisoni vietti yhden joulun kanssani. Muuten hän meni aina äitinsä luokse viettämään joulua veljiensä ja näiden puolisoiden kanssa. Minua ei kutsuttu mukaan. Olimme asuneet yhdessä useita vuosia ennen kuin hänen sukulaisilleen ilmeni minun olemassaoloni. Opin myös nopeasti etten kutsunut omia sukulaisiani kotiimme tai omia ystäviäni, sillä heistä sain kuulla kuukausia erilaista nälvimistä.
Minulla oli aina sellainen olo, että olin jotenkin viallinen, vääränlainen. Etten osannut olla sellainen kuin pitäsi. Nyt jälkeen päin ymmärrän miten paljon tämä vaikutti psyykkiseen hyvinvointiini, kuinka murenin hitaasti mutta varmasti. Ja tästäkin sain kuulla puolisoltani, kuinka olin epävakaa luonteeltani.
Vasta nyt tajuan koko asian laajuuden ja kiitän "polvet ruvella" onneani, että puolisoni sitten lopulta jätti minut. Ja mitä tähän tulee, ei sekään mennyt mitenkään selkeästi, vaan hän lähti mökille ja jäi sinne. Pikku hiljaa kuljetti kaikki henkilökohtaiset tavaransa sinne, kun yritin kysyä asiaa sain vältteleviä vastauksia tai asia kääntyi jotenkin ihmeelliseksi minun viakseni.
Nyt olen onnellinen omassa kodissani, toipuminen kesti kauan. Itsesyytökset ja häpeän tunteet istuivat syvässä. Ja kyllä tämä "henkinen vankila" on muokannut minua niin paljon, etten oikein tunne itseäni luonnolliseksi ihmisten seurassa, enkä varmaan osaa enää solmia läheisiä suhteita ihmisiin. Olen kuin kultakala lasikulhossa. Kiitollinen sellainen.
Koko yhdessäolon aikana puolisoni ei koskaan sanonut edes tykkäävänsä minusta puhumattakaan, että olisi sanonut rakastavansa. Avoimesti lämpimiä tunteita ei ollut sovelias näyttää missään. Hän oli tarkka omista ystävistään. Olimme asuneet useamman vuoden yhdessä ennen kuin tapasin yhtäkään heistä. Enkä myöhemminkään ollut tervetullut mukaan mihinkään yhteiseen näiden ystävien kanssa. Voin yhden käden sormin laskea ne kerrat, kun hän kutsui näitä ystäviään kotiimme. Tämä tapahtui vasta viimeisinä vuosina ja enemmänkin mökille saunomaan ja haravoimaan ystäväporukassa. Minun työnkuvaan kuului olla kuski ja ruuanlaittaja. Puolisoni ei pitänyt siitä, että puhuin tai nauroin hänen ystävien kanssa, sain kuulla aina nälvimistä siitä, joten lopetin yrittämästä, enemmänkin varoin avaamasta suutani muusta kuin hyvin yleisluontoisesta asiasta.
Yhteisen elomme aikana puolisoni vietti yhden joulun kanssani. Muuten hän meni aina äitinsä luokse viettämään joulua veljiensä ja näiden puolisoiden kanssa. Minua ei kutsuttu mukaan. Olimme asuneet yhdessä useita vuosia ennen kuin hänen sukulaisilleen ilmeni minun olemassaoloni. Opin myös nopeasti etten kutsunut omia sukulaisiani kotiimme tai omia ystäviäni, sillä heistä sain kuulla kuukausia erilaista nälvimistä.
Minulla oli aina sellainen olo, että olin jotenkin viallinen, vääränlainen. Etten osannut olla sellainen kuin pitäsi. Nyt jälkeen päin ymmärrän miten paljon tämä vaikutti psyykkiseen hyvinvointiini, kuinka murenin hitaasti mutta varmasti. Ja tästäkin sain kuulla puolisoltani, kuinka olin epävakaa luonteeltani.
Vasta nyt tajuan koko asian laajuuden ja kiitän "polvet ruvella" onneani, että puolisoni sitten lopulta jätti minut. Ja mitä tähän tulee, ei sekään mennyt mitenkään selkeästi, vaan hän lähti mökille ja jäi sinne. Pikku hiljaa kuljetti kaikki henkilökohtaiset tavaransa sinne, kun yritin kysyä asiaa sain vältteleviä vastauksia tai asia kääntyi jotenkin ihmeelliseksi minun viakseni.
Nyt olen onnellinen omassa kodissani, toipuminen kesti kauan. Itsesyytökset ja häpeän tunteet istuivat syvässä. Ja kyllä tämä "henkinen vankila" on muokannut minua niin paljon, etten oikein tunne itseäni luonnolliseksi ihmisten seurassa, enkä varmaan osaa enää solmia läheisiä suhteita ihmisiin. Olen kuin kultakala lasikulhossa. Kiitollinen sellainen.