Äidistään ahdistunut tytär

[Perhonen81]

Kaipaan teiltä kokemusta miten selvitä elämässä eteenpäin hankalassa äitisuhteessa. Olen jo joitain vuosia alkanut epäillä yhä enemmän sitä, onko äitini käytös normaalia, joten siksi hakeuduin tälle foorumille.

Olen nuorempi tyttäristä ja kokemukseni mukaan se epäkelvompi tapaus. Äitini mielestä olen lautarintainen ja kuten isänikin, petollinen ja huoraava ja tämän hän on useasti sanonut minulle suoraan. On minulla ollut poikaystäviä ja jokunen irrallisempikin suhde, mutta mielestäni olen elänyt silti aika kunniallista elämää ja nykyään olen perheellinen, työssäkäyvä äiti.

Äitini on silti kääntänyt selkänsä minulle aina, jos on kyse ollut parisuhteisiini liittyvistä ongelmista eikä hänestä ole tarpeen olla tyttärensä tukena. Sisartani hän on avoimesti aina ihastellut ja verrannut häntä ja siskoani ulkonäöllisesti toisiinsa. Siskoni on malliainesta, minä selkeästi en. Siskoni on yleensä uhri, tapahtui mitä tahansa ja minä syntipukki. Minä olen ollut umpimielinen ja hän on muistuttanut miten ärsyttävästi itkin jo lapsena, jos en saanut tahtoani läpi.
Samankaltaisen erottelun olen huomaavinani siskoni lapsissa, joista tytär on kuten siskoni nuorena ja niin ihana tyttö. Nuorempi, poika, on kuulemma kuin isänsä. Ja kaikessa negatiivisessa merkityksessä.

Äitini myös tavan takaa muistuttaa siitä, miten isoäitini mielestä minun maailmaantulo oli liikaa - yksikin lapsi olisi riittänyt. Eittämättä siitä puhuminen saa minut nykyään kyseenalaistamaan olinko toivottu ollenkaan vai olenko tuottanut vain harmia äitini elämään.

Lapsena pelkäsin äitini ja isäni riitoja ja jokin kumma pelko on muutenkin rajoittanut elämääni. Olen pelännyt, että äitini tappaa itsensä, sillä on puhunut siitä ollessaan raivoissaan. Etenkin jouluihin kuuluu riitely ja silloin hän saattaa räjähtää mitättömistä asioista. Hän hakeutuu riitoihin myös muiden kanssa. Lapsuudessani riiteli naapurien kanssa raivokkaasti. Nykyään hänellä ei kavereita tai ystäviä taida olla yhtäkään, jollei isäni kautta olisi tuttavapariskuntia. Äitini haukkuu ja halveksii muita estoitta ja kehuskelee omaisuudellaan. Hän tuntuu mielellään viihtyvän niiden ihmisten lähellä, jotka ovat häntä köyhempiä. Hänellä ei ole enää välejä myöskään omiin sukulaisiinsa.

Hänen tapanaan on myös esitellä itseään ja hyvää kuntoaan/vartaloaan joskus jopa vähissä vaatteissa liikkuen mieheni läsnä ollessa. Ja ääneen hän ihmettelee, että mitäköhän naapurin rouva mahtaa miettiä, kun hän taas jäi naapurin rouvan miehen kanssa pitkäksi aikaa pihalle juttelemaan. En tiedä kärsiikö hän huonosta itsetunnosta, mutta muiden kehujen kalastelu on minusta hävettävää.

Oman äitinsä kanssa äitini ei ole enää missään tekemisissä ja joudun salaa tapaamaan isoäitiäni, jottei tarvitse kuunnella äitini halveksuntaa omasta äidistään ja siitä, mitä kuvittelen hyötyväni tapaamisista, kun perintö kuulemma menee kuitenkin jollekin säätiölle. Muille äitini kertoo siitä, miten hänellä on stressiä äidistään ja miten lääkärikin oli kehoittanut välien katkaisemista, ettei äitini kokonaan uupuisi. Mielestäni äitini liioittelee eikä hän tosi asiassa kärsi yhtään välien katkeamisesta.

Seurustelin ensimmäisen kerran vasta 18-vuotiaana, sillä en saanut käydä missään muualla kuin koulussa ja valvotusti kavereiden luona. En osannut valehdella äidilleni. Mieheni ihmettelee edelleen pelkoani suhteessa äitiäni kohtaan ja sanoo, että minun pitäisi pitää puoleni. Riitatilanteessa äitiini ei saa kuitenkaan mitään otetta ja hän heittäytyy marttyyriksi ja mykkäkouluun. Nykyään vältän konflikteja, sillä välimatkan takia sovittelu on vaikeaa.

Olin itse vaikeassa elämäntilanteessa pari vuotta sitten ja yritin uskoutua äidilleni ja kertoa miten kaipaan apua. Hän vähätteli tilannettani eikä tarjoutunut mitenkään avuksi. Päinvastoin. Hän tuotti sellaisen riidan, että jouduin lähtemään pienen tyttäremme kanssa ajamaan parin tunnin matka kotiin, koska en uskaltanut jäädä. Pelkäsin tuolloinkin, että tappaa itsensä. Kun uskouduin kummitädilleni elämäntilanteessani, äitini kirjoitti mökin vieraskirjaan, että olen vaihtanut äitiä. Anteeksi hän ei pyydä. Minä pyydän anteeksi, sillä muutoin tilanteet eivät koskaan rauhoittuisi.

Pettymyksekseni olen huomannut, että äitini on ahne ja saita oman edun röyhkeä tavoittelija. Minua hänen piirteensä häiritsevät äärimmäisen paljon enkä osaa kunnioittaa häntä. Tuntemattomille hän esiintyy viehättävänä, mutta perheemme sisällä välit ovat jäätävät. Isäni on hänen puolellaan tai heittäytyy puolueettomaksi. Joskus mietin miten erilainen elämä voisi olla, jos siinä olisi mukana välittävä äiti. Sellainen, joka olisi aina tukenani ja iloitsisi ja surisi myötä. Sellainen haluan olla omalle tyttärelleni.

[Lumous]

Osa kuulostaa tutulta ja osasta tarinaasi pelkään itsestäni tulevan kuin äitisi. Olen niin katkeroitunut. Olen niin vihainen. Olen niin surullinen siitä, että minulla oli tuollainen äiti. Mulla on ollut ongelmia ja olen menettänyt läheisiä. Äiti myös vähätteli eikä tarjonnut koskaan apua. Olen ikuisesti vain pikkutyttö joka kipeästi tarvitsee äidin syliä, hoivaa ja rakkautta jota en koskaan saanut.

Mun äiti myös kulkee puolialasti niin mun exäni kuin siskoni poikaystävän edessä. Se on ällöä, sillä äitini ei oo mikään laiha. Laihtunut kyllä kymmeniä kiloja, mutta se on vielä kamalamman näköistä.

Puhun äidistä menneessä muodossa, koska mulla ei sitä enää ole. Se elää, muttei mulle. En pahemmin tunne häntä kohtaan mitään. Tuntuuko musta sitten pahalta, kun menetin/pistin välit täysin poikki äitiini. Osittain joo. Suurimmaksi osaksi ei. En tarvitse häntä lyttäämään itseäni ja painamaan minua maan rakoon, henkisesti alistamaan. Minulla on täysi työ kasvattaa itsestäni hyvä äiti.

Ei tää äidin piina lopu koskaan. Mietin pitäisikö muuttaa kauemmas. Tosin lasten isä on paikkakunnalta ja mulla ei oo varaa kuljetella lapsia sitten tänne isäänsä tapaamaan.

Mun siskolla ei vielä oo lapsia, joten en tiedä miten äiti kohtelisi niitä. Mä en haluakkaan tietää. Nehän olisivat täydellisiä ja kiiltokuvalapsia ja etenki hyväkäytöksisiä. Äiti on kääntänyt myös siskon mua vastaan. Samoin ku oikeestaan koko suvun. Tuun kylillä jotain tuttua vastaan nykyään nii ne on ku ne ois haamun nähny. En tiedä mitä pa***kaa on musta puhunut. Kai olen kamala ja ilkeä kun en anna lapsenlapsia nähdä. Aaargh....mä oon niin vihanen.

[rajallinen]

Niiiin tuttua.

Irtiottoja on itsellä tapahtunut monta kertaa mutta lopullinen irtiotto vasta palautti ihmisarvoni. Rippeistä. Pikku hiljaa.

Älkää koskaan luovuttako, älkää uskoko ettei teitä uskottaisi. Menee aikaa ennen kuin löytyy sanat, ja rohkeus, kertoa oma kokemus. Se "ihme" tapahtuu että sinua uskotaan ja tulet kuulluksi. Kirjoittakaa, yrittäkää löytää edes yksi ihminen jolle voitte puhua ja kertoa kokemuksistanne. Vaikka siihen menisi vuosikausia.

Ihan normaalia näissä olosuhteissa pelätä että itsestä "tulee samanlainen". Itsekin pelkäsin mutten enää, nyt uskon että tämän havahtumisen jälkeen ei enää kertakaikkiaan voi. Katkeroituminen ja viha ja suru on ihan normaalia!! Ja auttaa pääsemään irti!!

Se että ylipäänsä tuntee yhtään mitään, on mahtavaa! Kaiken sen syyllistämisen ja häpäisemisen jälkeen! Omat tunteet, omat rajat, omat tarpeet, itsensä kuunteleminen, siinä on haastetta ja löytämisen iloa loppuelämäksi <3

Sain hyvän vinkin tuosta ajatuksesta: minulla ei ole äitiä.

On olemassa se ihminen jonka koen narsistiksi mutta se ei ole olemassa enää minua varten. En tarvitse sitä enää.