KESKUSTELUFOORUMI

Hei!
Olen uusi tällä foorumilla (Moi kaikille!), ja minut sai tänne se, että silmäni ovat alkaneet hitaasti avautua muutama kuukausi sitten ja aukeavat koko ajan enemmän. On aika järkyttävää todeta tässä iässä (lähes 50), että olen ollut läheisriippuvainen ja narsistien uhri useamman kerran. Tiesin aivan satavarmasti, että ex-mieheni on narsisti, mutta olen alkanut kerätä kirjallisuutta ja lukea ja huomata tiettyjä asioita ja niiden toistuvuutta. Näin on kai käynyt useille, mutta tämä lienee melkein kuin jotain uskoon tulemista, kun yhtäkkiä huomaa eläneensä valheessa Lähinnä valheessa siitä, että itse on täysin kelvoton ja paha, eikä ansaitse parempia miehiä kun kukaan ei kuitenkaan huolisi...
Eli tuon ex-mieheni tiesin. Sitten eräät ammattiauttajat alkoivat pyöritellä silmiään kun kerroin heille mitä olen touhunnut lähiaikoina. Kun he kysyivät jatkuvasti, että "no mitäs olet tehnyt itsesi eteen/suhteen?" niin aloin ymmärtää, että olen elänyt täysin toisten tarpeiden täyttäjänä jättäen omat tarpeeni viimeiseksi. En ole pitänyt itseäni tarpeeksi tärkeänä esimerkiksi pyytämään oikeudenmukaista palkkaa, minusta saattaa tuntua, että "saanko maksaa, että teen tämän työn, ja potentiaalisesti mokaan koko homman?"
Niinpä aloin katsoa syytä ja lapsuuttani. Isäni kuoli neljä vuotta sitten äkillisesti hoitovirheeseen. Näen äitäni jatkuvasti pari kertaa viikossa. Rakastan ja rakastin molempia aivan älyttömästi, kai side oli vähän turhankin vahva, enkä ole ikinä kunnolla itsenäistynyt Sitten aloin huomata, että äitissäni - ja myös isässäni, vaikka olikin itse läheisriippuvainen - on ja oli tiettyjä piirteitä, jotka ovat saattaneet jättää jälkensä. Olen alkanut lukea ja pohtia onko äidissäni mahdollisesti narsistisia piirteitä... ja voi sitä syyllisyyttä, minkä siitä kannan! Minähän rakastan äitiäni.... mutta ei voi olla normaalia, että tulen aina hänen luotaan silmät kyynelissä, tai että tunnen olevani kelvoton ja luuseri ja vaikka mitä, ja kävelen kuin lasinsiruilla hänen ympärillään, jos hän on pahalla tuulella. Onko muut tilanteessa, jossa epäilevät moista ja tuntevat siitä hirveää syyllisyyttä? Ja siitä, että kirjoitan vielä asiasta julkisesti, vaikken nimiä mainitsekaan.
Minulla on ollut ex-mieheni lisäksi selvästi narsistisia piirteitä omaavia ihmissuhteita jatkuvasti. Olen ollut kolme kertaa kihloissa (joista yhden kanssa naimisissa) ja heistä yksi on täysi narsisti, enkä sitä epäile, ja kaksi muutakin aika todennäköisesti sellaisia ovat, tai ainakin lähellä sellaista, tosin molemmilla oli myös alkoholiongelma, josta minä tyhmä luulin voivani heidät "pelastaa". Toisen kanssa olen edelleen säälistä ystävä Facebookissa, mutta olen miettinyt pitäisikö hänet poistaa kavereista, koska hänen kommenttinsa onnistuvat aina ärsyttäämään minua ihan älyttömyyksiin asti, koska hän kääntää joka ikisen statuksen niin, että saa kirjoitettua jotain itsestään. Myös mieletöntä omakehua sivuillaan, joka ei edes pidä paikkaansa, ja se raivostuttaa...
Taidan siis olla oikein kunnollinen "idioottimagneetti", minulla on ollut myös "paras ystävä", joka jäi silloin, kun isäni sairastui ja joutui teholle. Hän oli minulle vihainen siitä, etten lähtenyt juhlimaan hänen kanssaan. Parempi, että on pois elämästäni. Hänen kohdallaan kyllä punainen vaate heilui silmieni edessä jo silloin, kun hän kertoi ystävästään, joka oli todella seksikäs viisikymppinen, todella hauska jne. Kysin mikseivät he pidä enää yhteyttä. Tuo "ystäväni" sanoi, että tämä kaveri sai aivokasvaimen ja mietti enää sairauttansa, joten kävi vähän tylsäksi eikä ollut enää sellainen kuin ennen. Leukani loksahti auki, mutta enhän minä tyhmä tajunnut ennen kuin parin tapahtuman jälkeen, jolloin näin, ettei minunkaan tunteeni mitään merkitse, ja kaikki kulminoitui isäni kuolemaan, jolloin olisin toivonut "ystävältä" olkapäätä, mutta kai minäkin olin sitten tylsä, kun itkin kotona, enkä lähtenyt bailaamaan!
Huh, juttuja näistä ihmisistä, etenkin exästäni olisi vaikka kuinka. Haluaisin tietää, mitä olette tehneet jos ja kun olette epäilleet vanhempienne olleen emotionaalisesti kylmiä/julmia? En voi ottaa asiaa puheille äitini kanssa, koska hän raivostuisi. Saisin kuulla kuinka inhottava "kakara" minä olen ja mitä kaikkea hän on joutunut minulta kestämään, ja sen jälkeen tuon "hyvä on, olen sitten maailman huonoin äiti, voi sua raukkaa.." Kuitenkin meillä oli juuri äsken iso riita, ja tiesin, että vältän enemmät tappelut käyttäytymällä kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja juttelimme ihan iloisesti äsken puhelimessa, ja äiti oli hyvällä tuulella, jolloin hän on maailman ihanin äiti. En voi käsittää, että hän voisi olla "narsisiti", vaikka hänessä noita piirteitä onkin, koska hän on aina isosta sisarusparvestaan se, joka auttaa ja välittää toisista, ja varsinkin eläinten hyvinvoinnista äiti on (ehkä jonkun mielestä) aivan epänormaalinkin herkkä ja empaattinen. Hän laittoi jopa sokeripalan pökertyneelle kärpäselle ikkunan väliin, jotta se jaksaisi lentää pois! Silti tämä askarruttaa.. koska tuntuu, että hän on empaattinen - kaikkia muita kuin minua kohtaan. Miten tämä oikein voi olla mahdollista?
Lisäksi kiinnostaa se, onko täällä muita, jotka ovat vasta näin vanhempana tajunneet, että mitä hullunmyllyä elämä onkaan ollut, eikä olekaan itse ollut paha paskiainen, vaan että narsistit ovat jotenkin "vainunneet" teidät ja tunkeneet seuraanne. Koska minä koen ainakin, että näin on käynyt. Ja nyt alan vihdoinkin olla valmis toipumisprosessiin. Minulla on ihmisiä, jotka lupasivat auttaa minua pääsemään psykoterapiaan, ja tiedän, että se on rankkaa kun kaikki revitään auki. Onko täällä sellaisen läpikäyneitä? Olen oikeasti vähän kuin lapsi, koska vasta nyt olen alkanut nähdä, tiedostaa ja tajuta. Ainoastaan exäni tajusin, kuten olen monesti sanonut, koska hän oli aivan räikeästi narsisti. Mutta en ole tajunnut tai sallinut itseni tajuta, että kyseessä ei ole pelkästään hän, vaan oikein kunnon syöksykierre tai noidankehä, josta on nyt päästävä irti. Minulla tämä "valkeneminen" tapahtui oikeastaan samaan aikaan, kun sain 30 vuotta kestäneeseen syvään depressioon VIHDOINKIN lääkityksen, jonka avulla alan tuntea itseni lähes normaaliksi, ja se on kuulkaa ihmeellinen tunne! Nyt kun vielä saisin menneisyyden kierteen katkaistua ja osaisin vaatia jotain itsellenikin, niin elämä näyttää "vanhallekin" ehkä vielä valoisan puolensa
Kiitos, jos jaksoitte lukea tänne asti. Toivottelen jaksamisia kaikille muillekin täällä oleville, ja "morjes, kiva tutustua teihin!" Nytpä alan lukemaan teidän muiden tarinoita... miten minulla on tunne, että sieltä saattaa kummuta asoita, jotka kuulostavat oudon tutuilta...

Hei sinulle! Terveisiä psykoterapia matkalta:)Saman asian ajaisi myös käsittääkseni joku muu terapia joka olisi tarpeeksi intensiivistä. Terapian pitää olla tiheää jotta ns. prosessi säilyy aktiivisena, on toisinaan tosi rankkaa. Koen että oli lottovoitto päästä terapiaan. Kohta oon 45v. ja motto on että koskaan ei ole liian myöhäistä!

Kiitos vastauksesta! Minua on onneksi luvattu tukea tuon psykoterapian kanssa rahallisesti. Olen YH ja joutunut turvautumaan apuun kaikenlaisten ongelmien kanssa... mutta voin todeta sen, että ainakin minun kohdalleni on osunut todella hienoja sosiaalityöntekijöitä, jotka kunnioittavat minua ja auttavat kaikin mahdollisin tavoin... Olen kyllä ajatellut, että parempi myöhään kun ei milloinkaan, ja on aika huikeaa kun alkaa nähdä kaikki asiat eri kantilta. Esimerkiksi juuri äsken en voinut mennä puhelimeen HETI kun äitini soitti, poikani vastasi, ja äiti sanoi, ettei "se nyt niin tärkeää ole, ei tarvitse soittaa takaisin"... ja kun yritin soittaa, oli tapahtunut se, minkä arvelin, eli äidin puhelin on kiinni. On se kumma, että minun puoleltani kaiken pitää tapahtua heti tai ei koskaan - jos itse vaatisin moista, saisin kyllä kuulla siitäkin...

On täällä muitakin, ikäisiäsi, jotka käyvät läpi sitä prosessia mikä seuraa väistämättä siitä lähtien -kun on hyväksynyt- että se narsisti ei muutu. Sinä voit muuttua. Koskaan ei ole myöhäistä. Usko pois.

Se että äiti on narsisti, tai narsistipiirteinen, on tietenkin kova pala hyväksyttäväksi mutta sen sijaan että miettisit onko hän narsisti vai ei, keskity siihen miltä sinusta itsestäsi tuntuu ja miten voit. Keskity omaan hyvinvointiisi, omaan muutokseesi. Ymmärrät varmaan järjellä ajatellen että ei ole normaalia että poistuu aina pahoinvoivana ihmisen luota ja pitää sitä ihan normaalina. Tiedän sen tunteen oikein hyvin, itsekin viiskymppisenä näitä sulattelen. Aina tuntui siltä että riisun äidin eteisessä takkini lisäksi itseni ja tilalle astui joku rooli ja kun sieltä lähti niin aina tuli jälkeenpäin kumma olo: kaikki ei ole "oikein", jotain on pielessä jne. Kun siinä tunnelmassa on kasvanut, on vaikea opetella aikuisena uskomaan ja kuuntelemaan itseään kun ei ole lapsena tullut rakastetuksi ja kuulluksi omana itsenään.

Mutta ei se mahdotonta ole, se on niin ihanan sitkeä tuo sisäinen ääni, omat tunteet ja tarpeet, ei ne mihinkään katoa vaikka niille olisi sitkeästi selkäänsä kääntänyt tai ainakin yrittänyt

Itse olen lopullisen hyväksymisen tehnyt tuossa viime keväänä vaikka parikymmentä vuotta siihen meni kaikkinensa: tajusin matkan varrella monta kertaa että ei tämä ole normaalia mutten tiennyt miten pääsen irti. Omat voimat petti uudelleen ja uudelleen. Unohdin aina koko narsismin, välillä oli välit poikki useita kertoa useita vuosiakin äitiini mutta jokin sai aina palaamaan. Alun kuherruskuukauksien jälkeen taas samat toistuvat kuviot ja järjettömän paha olo, arvoton, mitätön, syyllisyyden ja häpeän viitan alle piiloutuneena. Järkyttävää.

Kaikki tuntuu enemmän tai vähemmän järkyttältä valheelta, kuplalta, joka on puhjennut. Olen onneksi päässyt juttelemaan säännöllisesti ammattilaisen kanssa, terapiaa joudun odottelemaan vielä. Sen minkä tiedän nyt, mikä on fakta, on se että takaisin ei enää ole paluuta. Sen verran isoja harppauksia on tapahtunut (mm. niiden kuuluisien rajojen veto..) että enää ei valheen verkkoihin ole mitään asiaa. Olen silti keskellä herkkää uuvuttavaa prosessia jossa itseäni suojellakseni en kykene olemaan tekemisissä äitini tai sisarusten kanssa. Pitkä tarina mutta jos tiedät mikä on kultalapsi ja musta lammas niin olen ollut vuosia nyt siinä mustan lampaan roolissa ja siitä irti riuhtautuminen vaati samaa kuin mistä tahansa roolista. Päättäväisyyttä, uskoa itseen, valmiutta käsitellä asioita, kohdata se mikä on totta. Saada puhua ja käsitellä asioita jonkun/joidenkin kanssa jne. Antaa itselleen -lupa- omiin tunteisiin ja tarpeisiin, antaa niiden tulla.

Vertaistukipuhelin, tämä palsta, mahdolliset vertaisryhmät omalla asuinalueella, siinä alkuun evästä. Onnea silmien avautumisesta! Eihän tämä herkkua ole mutta on tämä aina parempaa kuin sokeana pahoin voiden hapuilla sumussa. Kun tietää mitä käy läpi, kestää mitä vaan: tietää että tästä ei voi kuin seurata hyvää.

Itse uskon että tästä myllystä kun selviää ja toipuu niin ei ihan heti ole hetkautettavissa. Ota muutos myönteisenä haasteena: elämä antaa tarjottimella loistohaasteen ja ainahan voit ajatella äidistäsi aikanaan vaikka että hän on ollut paras opettajasi Löysit omat rajasi, omat tunteesi ja tarpeesi ja -tiedät- mitä helvettiä se elämä on kun rajoja ei kunnioiteta. Olen nyt jo huomannut että suhtaudun muihin, vieraisiin ihmisiinkin, kummallisen eri tavalla kuin aiemmin. Tästä -ei voi- seurata kuin hyvää <3

VOimia ja onnea matkaan GreatPretender Niin ja tervetuloa joukkoon

Hei!
Kiitos vastauksestasi, rajallinen. (Hupsua käyttää näitä nimimerkkejä ) Tiedän tuon mustan lampaan ja kultaisen lapsen, olen lukenut hirveästi kirjallisuutta englanniksi nyt lähiaikoina. Ensimmäinen suomenkielinen kirja tupsahti äskettäin tilattuna postista, mutten ole vielä lukenut sitä: Sata tapaa tappaa sielu. Hirvittävästi voimia myös sinne, ja mukava kuulla, että on muitakin itseni ikäisiä, jotka vastaa nyt tajuavat asioita. On se outoa, että tiesin seurustelleeni/ollut avioliitossa ja kihloissa narsistien kanssa, ja että eräs ystävänikin oli sellainen--- mutten ole koskaan miettinyt, että olisiko äiti sitä, tai että mistä johtuu tuo, että löydän itseni aina jostain narsistirysästä :/
Minulla on ongelmana vielä tuo, että silmät ovat tavallaan auki, mutta hirveä häpeä ja syyllisyys päällä. Ja koko ajan mietin, että jos olen vaan erehtynyt, ja jos minä olen kohdellut äitiä väärin, ja siksi pillitän (just niin teen.. .) aika usein äidiltä lähteissäni. Joskus kun yritin ottaa asiaa puheeksi, äiti sanoi, että häntä(kin) kohdeltiin tosi väärin ja ei hän silti ole "tällainen". Eipä niin, mene siinä sitten ja selitä, että koska sinä otit sen tien, että aloit matkia äitisi toimintaa, minä taas sen tien, että uskoin ja imin itseeni kaiken, mitä minusta sanottiin.
Nyt on tilanne sellainen, että äiti tahtoo, että olisimme aina lauantaisin hänen luonaan katsomassa Haluatko miljonääriksi -ohjelman, kun on kivaa katsoa sitä yhdessä. Olen yh, ja minulle se on ihan ok. Mutta... ensinnäkään emme saa puhua ohjelman aikana, muuten hän ei kuule... toisekseen kun viimeksi menimme sinne, niin jätin poikani äidin pihaan ja sanoin, että käyn itse vielä asioilla. Koska viivyin tunnin verran, (ohjelman alkuun oli vielä kaksi tuntia..) niin äiti soitti. Kun vastasin, hän huusi - siis raivosi - monta minuuttia siitä, että voisin minä nyt jonain muunakin päivänä hoitaa asioitani (ei se ollut kiireinen juttu, mutta en pitänyt niin pahana, että tulen sinne myöhemmin, koska näen äitiä muutenkin jatkuvasti, hän näkee poikaani harvemmin, ja ajattelin, että he viihtyvät hetken keskenään). Kun tulin sinne, huuto jatkui.. kuinka minä olen epäempaattinen ja törkeä enkä ajattele kuin itseäni. Sieltä sitten lähdettiin kiukuspäissä, eli en puhunut mitään. Äiti soitti seuraavana päivänä kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska hän halusi kuulla mitä eräässä kokouksessa oli tapahtunut. Minun puhelimestani alkoi akku loppua, joten lopetin puhelun aika pian. Sitten hän soitti poikani puhelimeen, oli kuulemma vielä jotain asiaa, ja poika sanoi, että äiti soittaa omasta puhelimestaan. Koska puhelimeni yhä latasi, ja sen johtoa ei saa liikuttaa, muuten se kilahtaa kokonaan, niin soitin noin puoli tuntia sen jälkeen kun poika oli sanonut noin. Kuten arvasin, äidin puhelin oli kiinni. Se on nyt tai ei koskaan hänen kanssaan...
Seuraavana päivänä ei soiteltu. Sitten taas seuraavana päivänä äiti soitti, että tarvitsee minun apuani, koska hän kiukuspäissään vaihtoi matkapuhelinoperaattoria. Nyt minun pitäisi mennä hoitamaan jotain sähköpostiasioita, kun hän ei niistä ymmärrä. Taas oltiin, kun mitään ei olisi tapahtunut. Sanoin, että soitan hänelle kuudelta, koska olin yhä päiväunilla. Otin kerrankin tietoisen riskin enkä pistänyt kelloani soimaan TASAN kuudelta, vaan ajattelin, että on ihan normaalia soittaa kun ehtii, eikä aina juuri minuutilleen kun äiti odottaa/käskee. Itse hän on usein sanonut soittavansa ja unohtanut kokonaan, ja kun olen soittanut takaisin, on hänellä jo puhelin kiinni yötä vasten. Enkä ole koskaan huutanut ja raivonnut siitä... mutta äiti soitti sitten minulle 17 yli kuusi, ja heräsin siihen. Sanoin, että niin, mun piti soittaa kuudelta... ja siitäkös huuto alkoi. Mun piti sanoa, että oisin soittanut kun herään, ja että tulen käymään kahdeksan maissa. Mutta äiti ehti ensin ja syvästi loukkaantuneena karjui, että ei ole pakko tulla ja kuinka ajattelematon taas olen. Minulla paloi (taas) hermo, ja sanoin, että nyt on kyllä aika, että alat kohdella mua kuin aikuista, et sä kenellekään muullakaan huuda noin järjettömästi... Äiti sanoi, että kyllä huutaa, jos eivät lupauksiaan pidä. En todellakaan osaa edes kuvitella, että äiti raivoaisi samalla tapaa jollekin vähän vieraammalle. Mutta mulla ei ole väliä. Ja sitten kun sanoin, että kohtelis mua kuin aikusta, niin hän sanoi, että "voi helvetti sun kanssas!" ja löi luurin kiinni. En mennyt äidille, enkä ole soittanut. Hän ihan varmasti odottaa, että soitan ja pyydän anteeksi käytöstäni. Mutta en soita. Tämä tapahtui siis perjantaina. Nyt on äiti ollut viikonlopun yksin, ja tietty mulla on ihan mielettömän syyllinen olo, mutta yritän pitää kiinni kerrankin omasta päätöksestäni. Mutta haluaisin kuulla teidän mielipiteenne: kuulostaako tämä siltä, että minä olen tehnyt jotain väärin? Olenko itsekäs, kun en soita vanhalle äidilleni? Olenko ajattelematon, kun annan hänen odottaa? Minä en tiedä enää
Minä en tiedä onko vika äidissä vai minussa, vaikka olenkin noita kirjoja lukenut, ja niissäkin sanotaan, että tällainen epäilys voi tulla.

Minulla on vielä sellainen syyllisyys, että en voi todellakaan vähentää äidin tapaamista, en yhtään. Isäni kuoli neljä vuotta sitten hoitovirheeseen. Hän oli täysin kunnossa, sporttinen ja mieleltään ja keholtaan kuin kolmekymppinen. Ei polttanut, ei juonut, urheili joka päivä, ja oli vielä kasvissyöjä. Koska olen ainoa lapsi, niin äidillä ei ole muita kuin minä. Ja itse olen 14-vuotiaan pojan yh. (Jonka isä on ... ylläripylläri...aivan täysin oppikirjan mukainen narsisti, ja sitä asiaa en edes epäile! Ei ole nähnyt poikaansa nyt neljään vuoteen kun ei onnistunut viemään häntä kokonaan. Joko tai siis...) Äidillä on sisaruksia, mutta ei ole hirveän lempeissä väleissä tämä porukka. Lisäksi isäni sisar muistaa äitiä. Kuitenkin hän jatkuvasti valittaa minulle yksinäisyyttään ja sitä, ettei pääse lähtemään kotoaan. Äiti on muuten terve, mutta hän tapaturmaisesti satutti jalkansa kaksi vuotta sitten ja kulkee nyt rollaattorilla. Vien siis äitiä kauppaan jne. ja käyn kylässä ainakin kerran viikossa. Äiti maksaa auton verot jne; koska sovimme, että minä sitten kuskaan häntä. Mutta enpä tajunnut, että se kuskaaminen tarkoittaa sitä, että minua saa kohdella ihan kuinka vain, ilman kiitosta. Äiti inhoaa odottamista, mutta oli unohtanut lääkärinajan, ja vein hänet sairaalaan kaksi tuntia liian aikaisin. Äiti oli tutkimuksissa toiset kaksi tuntia, joten odotin häntä neljä tuntia. En saanut tästä mitään pahoittelua tai kiitosta, mutta annas olla jos minä en soita TASAN kuudelta tai hoidan omia asioitani, kun pitäisi olla kylässä (ilmoitin kyllä, että tulen myöhemmin...).. huh. Kun äiti usein kysyy minulta, että "koska olet viimeksi tehnyt mitään hyväkseni?" Ja minä alan luetella, että ma vein sua lääkäriin, ke kävin ostamassa sulle uuden DVD-soittimen, kun omasi paukahti (äidin rahoilla: tosin äiti sanoi, että ei voi antaa minulle pankkikorttia, koska hukkaan sen. Hän antaa sen sillä ehdolla, että poikani tulee mukaan... eli oman poikani kuullen dissasi mut siihen asemaan, että muhun ei voi luottaa - hän sanoi senkin - ja hukkaan aina kaiken. Kiva juttu saada lapsikin ajattelemaan äidistään näin...) , ja torstaina pesin ikkunasi (josta hän kyllä maksoi, tietää mun olevan tyhjätasku), ja nyt olen täällä kylässä (tosin sekin päättyi huutoon, kun halusin levätä 15 minuuttia ennen kun alan ripustaa hänen verhojaan.. olin sanonut, että muakin huimaa niskojeni takia ripustella niitä, mutta kukas nyt minun huimauksistani piittaa...) Ja siihen äiti sanoi, että "se sovittiin, että sulla on auto, jotta voit auttaa mua". Mitäs siihen enää sanot? Lisäksi äiti on sanonut, että "jos jollain muulla ois tällanen kakara, joka ei tee muuta kun huutaa äidilleen, niin se olisi katkaissut välit jo aikaa sitten". Kun vaadin äitiä tästä tilille, ei hän pyytänyt anteeksi, vaan sanoi, että hän oli sanonut JOLLAIN muulla, ja ihan varmasti maailmasta JOKU ihminen löytyy, joka niin tekisi. Aika heikko selitys, vallankin kun hän on sanonut saman asian myös "kellä tahansa muulla". Eli minä olen siis kertakaikkiaan huonoin lapsi maailmassa. Kerran sanoin piruuttani äidin naapurille, että "olenkos mä sun mielestä ihan kamala tytär", ja se katsoi mua aivan haavi auki, koska tiesin hänen kertoneen äidilleni, että hänellä on kolme poikaa, jotka eivät välitä, hän ei saanut edes äitienpäiväkorttia. Mutta eipä äiti osaa ikinä arvostaa minua. Ja kun nyt puhutaan kellojen soimisesta, niin minulla on maisterintutkinto roikkunut gradua vaille valmiina masennuksen takia, ja olen päättänyt suorittaa sen nyt ja ilmoittauduin seminaariin. Hyvällä säkällä olisin valmis keväällä 2017. Sanoin äidille tämän, ja hän rupesi intoilemaan, että järjestetään mun viiskymppiset ja maisterijuhlat samaan aikaan, niin hän saa leuhkia kateelliselle suvulle... Tiedän kyllä, että hänellä on kateellisia siskoja, mutta alkoi tuntua, että ketäs varten minä maisteriksi valmistun, äitiä vai itseäni? (Ja sen suku sanois kyllä, että mitä tota juhlii, kun noin vanhana valmistuu...) Ja lisäksi - sanoin, että minä en täytä 50 ennen kun vuonna 2018, mutta ei se kuulemma haittaa, koska suku ei tule maisterijuhliin, mutta niille synttärijuhlille kyllä. Sanoin, etten halua viettää 50-vuotissynttäreitä vääränä vuonna, niin äiti sanoi, että "mikset muka halua?" Mitä tohon sanoo, eiks se nyt ole itsestään selvä, etten halua? Äiti ei ees ajatellut HALUANKO mä viettää kumpiakaan juhlia, tai haluanko viettää niitä hänen sukunsa kanssa. En meinaan halua. Voi olla, että juhlin, mutta vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat vilipittömästi iloisia minun takiani... Kandijuhlia äiti ei ees ajatellut, koska se on vain alempi korkeakoulututkinto. Suoritin sen kolme vuotta sitten. Äiti ei sanonut mitään, eipä keittänyt edes juhlakahveja Nyt näytin piruuttani kandipapereita, että muistaako ees nähneensä. Hän sanoi, että joo, on hän tämän nähnyt, ja mainitsipa sitten, että ruotsissa oli vain välttävä suullinen ja tyydyttävä kirjallinen taito. Ei mitään mainintaa siitä, että pääaine oli erinomainen ja sivuaine loistava. (5 ja 4). Tosin kun kysyin miksi siihen piti tarttua, niin äiti sanoi, että kun nuo muut on niin hyviä, niin pistää silmään...
Mä olen oikeasti tulossa hulluksi. Olenko minä jotenkin väärässä ja itsekäs, vai toimiiko äitini nyt vähän omituisesti? Hän on kuitenkin hirvittävän mukava ja ystävällinen ihminen kun on hyvällä päällä, ja esimerkiksi hänen empatiansa eläimiä kohtaan on aivan älytön. Tuntuu, että sitä empatiaa kyllä riittää... muille paitsi minulle, mun kyyneleet ei liikauta mihinkään. Olen vaan hullu ja hysteerinen. Mun masennus ei myöskään ole mitään muuta kuin jotain hemmetin laiskuutta. Mutta kuitenkin hän kertoo mulle säälien, kuinka joku toinen kärsii masennuksesta... jos mä mainitsen, että miksi hän ei ota mun masennusta lukuun, niin hermostuu ja sanoa, että kyllä hänkin on masentunut (minulla krooninen masennus ja lääkehoito, äidillä voi olla masennusta ihan vanhuuden ja leskeyden myötä, muttei suostu hakemaan apua, vaikka olen kehoittanut), ja että en saa rasittaa häntä enää omilla huolillani, koska hän on vanha, ja verenpaine korkealla... jne. Olen kuulemma kivireki, jota pitää vetää perässään. Äiti on auttanut rahallisesti minua, koska yh nyt ei vaan toimeentulotuella pärjää, ja kamala huuto joka kerta. Olen niin vanha, ettei pitäis enää joutua auttamaan, kukaan muu äiti ei varmaan auttaisi, ja antaa rahaa vain lapseni ja minun kissojeni takia, minusta ei ole väliä. Kuitenkin... kyllä se äiti jatkuvasti apuani kaipaa yhteen sun toiseenkin juttuun... Kai sitten kivireestäkin hyötyä voi olla?
Että näin. Olen siis sidottu äitiin. Koetan jotenkin päästä ainakin rahallisesti itsenäiseksi ja venyttää penniä, koska siitä on maksettava niin kova hinta. Äiti ikään kuin "ostaa luvan solvata mua". Miten tästä noidankehästä pääsee irti ja saan äitini kohtelemaan mua kuin ihmistä... VAI olenko minä se kohtuuton???

Anteeksi muuten, kun vuodatan näin pitkiä juttuja... kun padot murtuu...

Pakko vielä lisätä pari asiaa... tää on niin hemmetillistä, kun äiti ei todellakaan ole sen spektrumin toisessa päässä, eli hän ei ole mikään täysi narsisti, mutta omaa niitä piirteitä. Ja hänellä on empatiakyky, joka on tärkein juttu, joka tekee narsistista narsistin. Jälleen tänään huomasin, kun kävin äidin luona, että hän kyllä välittää minusta - hän ei osaa pyytää anteeksi, mutta näen, että hän katuu. Esimerkiksi kertoi, ettei jaksanut kävellä kaupalta takaisin... sanoin, että olisit soittanut.. siihen äiti, että "Olisitko muka tullut sinä päivänä?" Eli tiesi itse, että olin vihainen - ja lisäksi sen, että hän oli ollut väärässä. Kun lähdin, hän kaiveli minulle takkia, etten palele. Hän näki unta sisarestaan, jonka kanssa on ollut huonot välit (ei ihme, minä olen kyseiseen tätiini rikkonut välit kokonaan... mutta äidille hän on silti sisko..), koska kuuli, että tällä on ollut surua, lemmikki kuollut ja on itse sairas. Sitten äiti oli niin helpottunut ja iloinen, kun he saivat puhuttua ihan ystävällisesti toisilleen. Minä siis TIEDÄN, että äitini on pohjimmiltaan hemmetin hyvä ihminen, ja kiltti - mutta se pinta... se, että hän on oppinut lapsuudessa, että hänen pitää käyttäytyä noin, koska muuten hänet itsensä jyrätään. Tiedän, että äidille tuo on suoja- ja puolustuskeino. Hän suuttuu kun KUVITTELEE, että muut ajattelevat hänestä samoin kuin hän itse ajattelee, ja toisin kuin narsisti, hän tiedostaa tämän kaiken. Hän on pyytänyt vilpittömästi anteeksi joskus, mutta ylipäänsä ei koskaan, vaan se menee juuri näin, että on kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja tietyistä teoista tiedän, että hän katuu. Siksi en voisi kuvitellakaan tekeväni minkäänlaista pesäeroa äitiini. Koska hän on ihana ihminen, jolla on heikkouksia, ja ikävä kyllä ne heikkoudet näkyvät usein siinä kuinka hän ainoata lastaan kohtelee... koska pitää mua jotenkin osana itseään tai itsestään selvänä tai jotain. Huoh. Siksi tää on niin vaikeaa. Kai mun pitää vaan yrittää jotenkin vetää niitä rajoja. Koska ongelma ei ole se, etteikö äiti tietäisi tai tajuaisi tekevänsä väärin (on kerran jopa sanonut pyytäessään anteeksi, että tietää, että hänellä on niin vaikea luonne..) , vaan se, että hän on niin äkkipikainen, ettei tasan muutu, joten kaikki mahdolliset tilanteet, joissa voi tulla riitaa ahdistaa. Jos olen myöhässä vaikka minuutin ja puhelin soi, alkaa sydän hakkaamaan tuhatta ja sataa. Se, ettei sillä huudon määrällä ja lujuudella tahdo olla rajaa. Ja kuitenkin hän on rakas ja ihana. Ja silti tämä toinen puoli on aiheuttanut mulle ilmeisesti ihan lähtemättömiä traumoja, koska olen täysi läheisriippuvainen ja ajautunut narsistien seuraan, koska itsetunto on nolla. Hemmetti tätä oloa, on kuin tuuliviirin virkaa pitäisin

Tuli mieleen syyllistyminen. Ja sen sekoittaminen empatiaan. "Olisitko sinä muka tullut jos olisin soittanut". Ja myös tuli mieleen että yhteys narsistiin pysyy yllä kun häntä/hänen motiivejaan yrittää ymmärtää. Muttei toisinpäin... Hän ei ymmärrä, anna anteeksi, ei edes yritä ymmärtää, hyväksyä ja kunnioittaa rajoja jne. Vaan herättää syyllisyyttä.

Kuulostaa kovin tutulta.

Äitisi syyllistää sinua joka välissä, moittii ja manipuloi sekä kontrolloi. Et ole tehnyt mitään väärää, hän yrittää saada sinut takaisin talutusnuoraan ja katkaista irtautumis yritykset. Pidä pintasi ja omat rajasi, juttele avoimesti poikasi kanssa asiasta. Äitisi kohtelee sinua juuri niin kuin annat hänen kohdella. On varmasti erittäin vaikeaa sanoa vastaan ja pitää puoliaan <3 , mutta paras tapa varmasti olisi sanoa hänelle, että huono käytös johtaa välittömästi puhelun lopettamiseen ja luuri korvaan, jos hänen luonaan tulee huonoa käytöstä, niin poistu heti. Älä jää kuuntelemaan. Kenenkään ei tarvitse ottaa vastaan epäasiallista käytöstä keneltäkään!! Voimia sinulle, olet oikealla tiellä ja jos äitisi ei kesyä mukana niin.ei kestä. Sinun ja poikasi elämä jatkuu myös ilman hän.

Kiitos vastauksesta, Surusydän! En ole käynyt täällä aikoihin, tuntuu olevan aika hiljaista täällä välillä... Olen ihan ristiriitojen repimä, mutta onneksi aloitin uuden masennuslääkkeen, joka on täysin muuttanut elämääni. Olen yhä tilanteessa, jossa koetan sanoa äidille suoraan, jos hän "astuu rajojen yli", mutta se on niin vaikeata :/ Viimeksi nolotti, kun menin käymään uuden miesystäväni kanssa hänen luonaan, ja äidin puhuttua lähes yksin lähes taukoamatta puutuin asiaan, jonka koin syyllistävän minua (olin hoitanut jotakin huonosti, ja vaikkei minua suoraan syytetty, niin hän puhui käytökseni "seurauksista"...) Yritin sanoa, että tein parhaani, mutta... johon sain vastaukseksi vihaisen "sähähdyksen", että käännän AINA puheen itseeni, miksi kaiken pitää aina liittyä MINUUN (Jollei itkettäisi niin naurattaisi...) Silloin sanoinkin, että nyt on aika lähteä... mutta kyllä mieskin oli huomannut, että siinä käytiin lähellä aikamoista riitaa... Äiti pitää (yllättävää kyllä) uudesta miehestäni, mutta (ikävä kyllä) vertailee ääneen, kuinka huonoja entiset miehet olivat (kuten olivatkin, mutta miksi minun pitää loppuikäni kuulla huonoista valinnoistani? Saati sitten minun mieheni!!!) Joten olen nyt kahden vaiheilla - käynkö hänen luonaan kun mitään ei olisi tapahtunut ja lähden, jos tilanne menee siihen (koska hän haluaa vierailuja, kun on yksin...), vai sanonko, että jos hän vielä kerran korottaa minulle ääntään kuin kakaralle ja vielä miesystäväni kuullen, niin siihen jää meidän yhteiset käynnit? Enpä tiedä. Kaikki on niin vaikeaa, mutta onneksi terapia alkaa kohta, vaikkei varmaan helppo tie ole sekään. Kiitos kaikille, jotka ovat vastanneet, ja tsemppiä omilla teillänne! <3