Kaikki tapahtui tosi nopsaan. Ja ennen kuin huomasinkaan istuin jo muuttoautossa matkalla kohti rakkaani luo. Toki alusta asti oli havaittavissa jo pienen pieniä varoitusmerkkejä ja päässä saattoi käydä soimassa vaimea hälytyskellojen ääni, olihan hänessä pahan pojan piirteitä, mutta mä en niistä piitannut. Miksi piitata? Olinhan täysin ihanasti, palavasti rakastunut. Tunsin olevani kerrankin kaunis ja onnellinen ensimmäistä kertaa elämässäni. Samalla olin myös hieman hämilläni miten joku voikaan oikeasti pitää minusta. Saati rakastaa. Tulevaisuus näytti ruusuiselta ja valoisalta ja tuntui että kaikki on mahdollista! Ja jos jotain sattuisikin menemään jotenkin pieleen. Siitä selviäisimme yhdessä.
Kunnes eräänä kauniina päivänä kaikki palapelin palaset alkoivat loksahdella pois paikoiltaan ja mun olosta tuli päivä päivältä huonompi sekä sietämättömämpi. Oli paha olla. Kuin yhtäkkiä hän oli lakannut välittämästä, kohteli kuin ilmaa. Teki mitä halusi viis mun tunteista tai tuntemuksista. Kaverit tärkeitä ja varsinkin siihen liittyvät ympyrät. Kaikki meni mun edelle. Eikä mun jutteluyrityksetkään jne. tuottaneet kaivattua tulosta. Johtivat vain riitoihin. Joten lopulta en nähnyt muuta keinoa kuin muuttaa pois hänen luotaan
Miten meille kävi. Mun lähtemiseen liittyvät seikat. Hän vieritti syyn mun niskoille. En mä ns. eron jälkeen pitkälle hänestä irtaantunut enkä tainnut halutakaan. Siihen sitten jäin lähelle, olihan mun helppoa uskoa hänen kauniisiin sanoihinsa ja lupauksiinsa. Väläytteli hän mahdollisuutta myös takaisin yhteenpaluusta. Ja mä uskoin. Sen kaiken. Olihan mun tunteet yhä vahvat häntä kohtaan ja hänkin välitti musta...Kuinka väärässä mä olinkaan. Mutta tuossa vaiheessa en totuutta vielä nähnyt. Enkä tulisi näkemäänkään vielä pitkään aikaan..
Asiat alkoi mennä vaan huonompaan suuntaan. Väkivalta voimistui. Silti olimme tekemisissä tiiviisti. Vietimme aikaa yhdessä. Viikonloppuisin varsinkin . Monesti jäin myös yöksi hänen luo. Hän pudotteli pommejaan. Yksi tälläinen pommi oli se kun hän alkoi seurustella. Aika piakkoin. Olin ihan pöllämystynyt ja jälleen mun sydän särkyi tuhanteen palaan. Hän lupaili asioita (jälleen) kuinka hän ei ikinä hylkäisi mua ja että hän välittää musta...Halusi olla mun ystävä. Todella vinksahtanut käsitys hänellä siitäkin oli. Mutta jotenkin pääsi käymään niin, että mä annoin hänen pyörittää mua siinä samalla koko sen ajan vaikka hän seurusteli. Ja siitä seurasi inhottava tapahtumavyyhti. Lopppupeleissä mä kuitenkin olin se ketä sattui. Vihasin/inhosin itseäni kun annoin hänen tehdä niin minulle. Lopulta he erosivat. Ja mä luulin että vihdoinkin. Vihdoinkin hän valitsee minut. Osoittaa että olen tärkeä ja kuinka paljon merkkaan hänelle. Toisin kävi
Yhä uudelleen ja uudelleen mä juoksin hänen syliinsä. Toisin sanoen olin kuin pässi narussa! Jota hän veteli mielin määrin sinne tänne tahtonsa mukaan. Hänen reagointi/reagoimattomuus sai mut toisinaan suunniltaan! Ja joko kihisin kiukusta tai itkin lohduttomasti. Tai molempia. Puhumattakaan hänen todella ristiriitaisista signaaleistaan. Hänen teot ja sanat harvoin kohtasivat.Tuskin koskaan. Jo lyhyen viestittelyn avulla tai pienen puhelimessa juttelun jälkeen hän sai mut itsensä luo jopa keskellä yötä! Vaikka olin kuinka vihainen hänelle ym. Niin heti kun kasvotusten tapasimme...Se kaikki unohtui. Hänen satuttavat tekonsa tai sanansa ne liukenivat kuin sokeri veteen mun pääkopassa kun tuijotin häntä. Hänen intensiivinen katseensa porautui minuun ja kun hän lähestyi kosketus etäisyydelle se oli menoa. Olin kuin viinistä humaltunut hänen lähellään. Hänen kosketuksestaan. Kuinka janosinkaan hänen suudelmiaan.. Ja kaikki oli taas hyvin. Ainakin jonkin aikaa. Olin iloinen & hymyilevä.
Kunnes sama kaava toistui toistumistaan..Ja mä koitin kertoa miksi oli paha olla, miksi mua itketti niin paljon. Koitin kertoa tuntemuksistani. Kuinka asiat, koko tilanne ei olleet ok. Eikä hänen tapansa kohdella mua. Tunsin olevani kuin tapettia. Hän teki mitä lystäsi. Räpläsi mieluummin puhelintaan tai oli koneella chattailemassa. Päihteiden käyttö maistui. Kavereita/kaveri istui kylässä melkeempä päivittäin tai hänellä oli menoja ja jos kysyin tai mainitsin jotain. Sain tylyjä vastauksia. Hänen menonsa ei kuulunut minulle. Hänen elämänsä ei kuulunut minulle. Eikä hänen tekemisensä. Ja illat/pitempiaikainen oleskelu hänen kanssaan päätyivät lähes poikkeuksetta siihen että hän hurjistui ja heitti mut ulos.Tuskin hän siihen edes mitään hyvää syytä tarvitsi. Riitti että avasin suuni..Sain kuulla kuinka aina vaan valitan tai syyttelen. Epäilen aiheettomasti. Teen väärin asioita. Kuinka mun tavat toimia on väärin. Mun sanomiset on pelkkää paskapuhetta ym. ym. Väkivallanpuuskatkin oli kuulemma itseaiheutettua eli mun syytä. Ilmeisesti sain mitä ansaitsin tai ne oli jonkinsortin rangaistuksia joita sateli kun en totellutkaan häntä tai tehnyt kuten hän halusi tai olin erimieltä asioista.
Ja ties monettako kertaa olin jälleen itkusilmässä matkalla kohti omaa kämppää. Enkä ymmärtänyt tai käsittänyt miten joku voi tehdä noin toiselle? Ja eikä kulunut aikaakaan kun ties monettako kertaa löysin jälleen itseni seisomasta hänen oven takanaan ja oven avauduttua mä päädyin olemaan aina se joka pyysi anteeksi. Kuin pahoillaan oleva koira joka korvat lusmussa matelee takaisin omistajansa tykö
Siltä musta tuntuikin, että olin vaan pelkkä esine. Jota käytetään hyväksi tavalla tai toisella. Miten joku voi olla noin kylmä, tunteeton, välinpitämätön? Siksi vahvasti uskonkin, että olen joutunut todella taitavan manipuloijan kynsiin ja jonka kynsissä olen ollut tämän koko ajan kun ollaan tunnettu. Eli muutaman vuoden, josta varsinaista seurustelua ja yhdessä asumista on ollut vain murto-osa.Silmät on avautuneet pikkuhiljaa koko karmaisevalle totuudelle, mutta aivan liian myöhään. Pahoja asioita kerennyt tapahtua. Olen kuitenkin uskaltautunut toimia eli toisin sanoen asiat on syyttäjän/oikeuden käsissä. Tämä odottaminen ja epätietoisuudessa oleminen on kyllä kamalaa. Täytyy vain jotenkin jaksaa. Vaikka en jaksakaan. Aika näyttää miten käy. Sen tiedän kuitenkin että eräs se vaan porskuttaa menemään ja jatkaa arkeansa/elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut! Niin kuin mua ei olisi edes olemassa vaikka hyvin kyllä tietää tekosensa ja tasan tarkkaan sen missä jamassa mä oikein olen. Erittäin huonossa sellaisessa. Mutta välitä ei tietenkään paskaakaan.
Voi kunpa mä voisin olla yhtä tunteeton ja kylmä jotta unohtaisin koko ihmisen ja kaikki pahat tapahtumat. Ja jatkaisin elämääni kuin tuosta noin vaan eteenpäin. Mutta ei. Ei se mene niin. Ei lähimainkaan.
Päivät on täynnä tyhjyyttä & tunnemyrskyjä. Loputonta painajaista. Tämä yksinäisyys jo yksinään on musertavaa! Eikä esim. sukulaisistakaan löydy oikein ketään kelle uskoutua huoletta tästä kaikesta. Pelkäämättä että sana alkaa kiiriä ja lopulta saisin osakseni vaan syyttelyitä ja ties mitä muuta. Oon niin loppu ja väsynyt. Elämänhalu ja elinvoima viety. Monesti olen aatellut tyyliin että kunpa en enää heräisi, niin kipeää tämä kaikki vaan tekee. Tai vahingoittavani itseäni, sattuu ehkä hetken mutta sitten sitä on poissa. Loppuun asti en ole kuitenkaan rohjennut mennä aikomuksissani. Haluan kuolla & en halua kuolla. Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan? Paljon tulee hetkiä kun toivoisi että vierellä olisi joku johon luottaa, tukeutua & turvautua. Kietoisi kädet ympärille halatakseen ja sanoisi vaikkapa että kyllä (kaikki) asiat järjestyvät vielä parhain päin, saatpa nähdä.
Pahinta tässä kaikessa on kai se, että mä luulin ja niin pitkään kyseisen ihmisen olevan juuri tuollainen ihminen. Kuinka monesti olenkaan katsonut kyynelten virtaavan poskiani pitkin toivoen, haluten & kysyen. Hänen palaavan takaisin. Missä rakkaani on? Tahdon sen kaiken takaisin. Sen onnen. Hänen rakkautensa. Kaiken. Kunnes olen havahtunut siihen tosiasiaan että ihmistä kehen rakastuin ja ketä rakastin. Kenestä välitin eniten tässä maailmassa. Sitä ihmistä ei ole tainnut koskaan olla edes olemassa. Kaikki ollut yhtä suurta illuusiota ja näytelmää hänen puoleltaan. Toisin kuin mun tunteet ja kaikki tapahtunut. Ne on olleet täysin totta ja aitoja.
Olen avannut itseni sydänjuuriani myöten hänelle. Paljastanut kaiken itsestäni. Joten ei kai ihmekään kun hän on onnistunut niin hyvin pääsemään mun ihon alle ja pään sisälle. Koska hädin tuskin menee päivääkään etteikö hän tunkeutuisi tavalla tai toisella mun ajatuksiin & mieli pyörittäisi kuvia sekä tapahtumia.
Palatakseni vielä tuohon tunnemyrskyyn. Se saa mm. paiskoon ovia, kolistelemaan astioita tiskialtaassa ja välistä huutamaan ääneen. Niin syvää kipu mun sisällä on. Ja joskus se saa mut ottamaan yhteyttä ihmiseen, jonka aiheuttamaa koko kipu on. Vaikka tiedän sisimmässäni ettei siitä mitään hyvää seuraa. Sitä kuitenkin jääräpäisesti haluaa vaan saada vastauksia. Nähdä onko olemassa mitään inhimillisiä merkkejä. Kuten katumusta, pahoillaan oloa. jotain! Nähdä välittääkö hän laisinkaan kuten on väittänyt tekevänsä jne. Totuus on karu pala nieltäväksi. Se saa voimaan huonosti. Masentumaan. Raivoamaan. Vihaamaan. Itkemään. Piiloutumaan peiton alle. Kiroamaan. Keskittymisestä tulee työlästä. Arjesta vaikeaa. Askareista pakkopullaa. Unensaanti vaikeutuu. Motivaatio katoaa. Ruokahalu saattaa kadota tai voimistua hetkellisesti. Se voi olla epäsäännöllistä ja paikka paikoin hyvinkin epäterveellistä. Makeiden syöminen lisääntyy, varsinkin jos on vähääkään taipumusta tunnesyömiseen.
Tiedän, että oman hyvinvointini kannalta on varmasti viisainta olla ottamatta enää mitään yhteyttä koko ihmiseen tai olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan, mieluiten koskaan. Se vaan on vaikeampaa kuin mitä luulisi. H*lvetin paljon vaikeampaa! Olen kuitenkin viime aikoina ihmeen hyvin pystynyt noudattamaan kyseistä mottoa. En kuitenkaan vielä täysin 100% eli muutama (vihainen) viestilipsahdus on tapahtunut, mutta kovin nopeasti tajusin että pienetkin lipsahdukset. Ne voi olla vaarallisia.. Onnekseni kuitenkin on mennyt jo hyvä tovi siitä kun olen viimeksi kasvotusten hänet nähnyt. Mutta vielä on paljon matkaa jäljellä..Toipumiseen ym. Pelkäänkin että mitä jos törmään häneen jossain joku päivä? Tai hän ottaa jollain tavoin yhteyttä muhun? Tosin sitä tuskin tarvinnee heti pelätä, koska hänen mielestään olen mm. selkäänpuukottaja joten aika varmasti olen nyt hänelle yhtä kuin kuollut. Sitäpaitsi hänellä on eräs exä, joka saapumassa jälleen satojen kilometrien päästä muutamaksi päivää tai liekö jo kohta kokonaan (Ei voi tietää) hänen leikkikalukseen. Kyseessä vieläpä se sama nainen josta mainitsin aiemmin. Koitin jopa naista varoittaa netin kautta vaikken pidä hänestä ollenkaan. Että minkälaisen ihmisen kanssa hän on oikein tekemisissä, mutta kuten arvata saattaa ei uskonut sanaakaan. Naureskeli vaan menemään ja sain aimo annoksen syytöksiä ja muuta kuraa niskaani viestitse takaisin.
Jälkikäteen oon miettinyt että olisinpa vaan pitänyt suuni supussa. Asiaan liittyy kaikenlaista. Siksi en nyt halua enempää tässä alkaa avaamaan asiaa. Mutta uskon että hän ei taatusti ole ainut nainen ketä hän "lämmittelee" tai/ja kenen korvaan kuiskitaan (valheellista) hunajaa...Mutta onhan se pelottavaa ajatella että mitä jos joku päivä törmäisin häneen. Pelkkä ajatuskin tuntuu jo pahalta. En kestäisi...Taatusti hajoaisin niille sijoilleni! Enkä uskalla edes ajatella miten reagoisin muuten tai miten hän reagoisi mun näkemiseeni. Tai tuskin edes reagoisi. Kävelisi varmasti vaan kylmästi ohi.
Toivon mukaan terapia, joka alkamassa jossain vaiheessa. Toivottavasti. Auttaisi mua käsittelemään tapahtunutta ja helpottaisi mun oloa edes vähäsen.
Kyse ei ole kenestä tahansa. Kyse on ihmisestä kenestä välittänyt syvästi. Kyse on tunteista sekä tapahtumista. Minulle se kaikki oli totta & aitoa.