KESKUSTELUFOORUMI

Muistin onneksi, että tällainen palsta on olemassa. Ahdistaa niin kauheasti, eikä ole elämässä tällä hetkellä ketään kenelle purkaa pahaa oloa, joten saatte olla nyt sylkykuppinani, sorry vaan . En ole tänne paljon kirjoitellut ja elämänkertanikin on jäänyt kesken, mutta nyt on tilanne, jossa kaipaan kipeästi jotain voimanlähdettä ja tukea. Oli hyvä työkaveri, jolle saatoin toukokuuhun saakka melken päivittäin kertoa tapahtumista, mutta nyt olen ollut monta kuukautta kotona ja seinät alkavat kaatua päälle... en jaksa kohta enää!

Elämässäni on ulkoisesti tapahtunut viimeisen vuoden aikana paljon hyviä asioita, kun pääsimme mm. muuttamaan Suomeen, sain olla puoli vuotta ihanassa työpaikassa, lapset ovat hyvissä kouluissa ja koti on kiva. Asioita, joista ei muutama vuosi sitten olisi voinut uneksiakaan! Olisin niin niin onnellinen, ellei olisi sitä ongelmaa, että mies muutti mukana Suomeen (aiemmin oli vuosia työn takia eri maassa kuin minä ja lapset; minä hänen kotimaassaan "vankina" ja hän Keski-Euroopassa), ja nyt hän makaa vuorokaudet ympäriinsä kotona tekemättä yhtään mitään. Hän ei tee siis kerta kaikkiaan yhtään mitään, ei käy töissä, ei missään kurssilla, ei harrastuksissa, ei tee kotitöitä, ei juuri edes niitä niinsanottuja miesten töitä (ei siis esim. ole vaihtanut kesärenkaita, vaan nastoilla yhä ajellaan... ). Ikeasta tilattuja hyllyjä on ollut jo kohta kuukauden päivät paketissaan nojailemassa olohuoneen seinään, eikä hän niitäkään ole saanut kasattua. Varsinkin kun olin töissä, oli todella raastavaa, kun ei toinen kotona tehnyt mitään muuta kuin keitti itselleen kahvit, kun olin poissa. Muutaman kerran hän oli mun töissä ollessa tyhjentänyt astianpesukoneen, mikä tietenkin ilahdutti mua tosi paljon, mutta kun hän sitten kysyi mitä mieltä siitä olen ja kun sanoin, että hän tekee aivan oikein, niin siihen loppui tyhjääminen, se ainoa pikkuapu minkä hän oli mulle suonut...

Ensimmäiset 5kk hän ei saanut penniäkään rahaa mistään, mutta sitten alkoi samaan noin 600€ työmarkkinatukea. Eipä sillä 5-henkinen perhe elä! Kuitenkaan ei halua mitään töitä tehdä, vaan aina on joku selitys miksi ei käy. Meidän välimme ovat äärimmäisen huonot (olemme olleet 21v yhdessä ja lasten takia sinnitellään yhä) ja mieheni on hyvin vaarallinen, mutta olen oppinut elämään hänen kanssaan ja tiedän miten pitää olla, niin olemme pystyneet olemaan tämän vuoden lähes ilman riitoja - mikä on siis meidän tapauksessamme aivan ennenkuulumatonta! Ukko on äärimmäisen vaikea persoona, joka vie kaiken hengitysilman lähellä olevilta ihmisiltä ja suuttuu varsinkin minulle ihan kaikesta, mutta minulla on sellainen strategia nykyään, että olen koko ajan poissa hänen näköpiiristään. Olen siis kirjaimellisesti koko päivän yläkerrassa lasten huoneissa, kun hän on alakerrassa olohuoneessa ja makuuhuoneessa. Kuulostelen, kun hän menee vaikka vessaan, niin silloin hipsin alas ja teen keittiössä jotain. Ruoan yritän tehdä aina niin, että joko lapset ovat kanssani tai kun mies vaikka puhuu pitkää puhelua. Voitteko uskoa, kuinka sellainen elämä omassa kodissa käy pidemmän päälle raskaaksi? Se on minulle kuitenkinainoa keino selvitä vielä vähän eteenpäin ja pitää samalla lasten koti riidattomana.

Ei nyt enempää, mutta jatkoa seuraa vielä varmasti! Tätä möykkyä rinnan alla ja kurkussa on pakko saada pienemmäksi ennenkuin kilahdan!

Se tunne, kun ei vain voi tehdä tilanteelleen mitään, on niin lannistava. Päätin meidän ison kriisin jälkeen monta vuotta sitten, etten ikinä enää anna itseni masentua ja se lupaus on pitänyt. En ole masentunut enkä surullinen, vaan olen täynnä raivoa ja vihaa! Joka ikinen päivä, melkein jokainen valveilla olon hetki, kuvittelen mielessäni kuinka vain lähden pois, ihan vain yksinkertaisesti lähden pois ja jatkan elämääni yksin onnellisena jossain muualla mahdollisimman kaukana pahantekijästäni. Kunpa vain voisin... voi kunpa...

Meillähän on siis tilanne sellainen, että ukko on eri maasta ja kulttuurista. Lapset ovat hänen omaisuuttaan, ja hän on aivan fanaattinen heidän suhteensa. Mikään laki ja valta maailmassa ei voi minua tässä tilanteessa auttaa. Vain aika auttaa. Lasten aikuiseksi kasvaminen. Vanhin on jo täysi-ikäinen ja poika, joten hän on jo suhteellisen vapaa, ja minulla onkin iso kivi tippunut sydämeltä hänen vuokseen, koska tiedän, että ainakin yksi lapsistani on turvassa, aikuinen ja kaikin puolin kunnossa. Pienemmät ovatkin sitten tyttöjä ja vielä kovin nuoria sellaisia. Nuorimman täysi-ikäisyyteen on vielä yli kahdeksan pitkää vuotta. Kuinka jaksan vielä kahdeksan vuotta? En varmasti jaksa. Hyvä kun kahdeksan kuukautta tai edes kahdeksan päivää vielä jaksan.... kun joka ikinen päivä ajattelen vain eroa! Vihaan tätä pakkoavioliittoa koko sydämestäni.

Välillä mietin ihan hulluja ratkaisuja. Eniten olen viime aikoina pyörittänyt sitä ajatusta, että annan tytöt suosiolla hänelle ja käyn vain joskus tapaamassa heitä siellä jossain missä sitten asuvatkin. Voinhan ylläpitää suhdetta Whatsappin kautta. Innostun aina hetkeksi, kun näen mahdollisuuden vain elää vihdoin rauhassa ja onnellisena, mutta sitten iskee se karmea totuus, että enhän olisi sittenkään päivääkään onnellinen, kun eläisin kaukana lapsistani ja olisi ainainen huoli sydämellä heidän vuokseen ja tuska siitä, että he kokevat minun hylänneen heidät. Mutta mitä muutakaan voin tehdä? Tällä hetkellä heillä on näennäisen tavallinen ja suht rauhallinen koti, koska pystyn omiin oloihini käpertymällä estämään riitelyt, mutta tämä tila ei voi olla pysyvä, vaan ennemmin tai myöhemmin se riitakin jostain syttyy, ja itse olen kuin kasa rutikuivia heiniä, jotka tarvitsevat vain pienen kipinän roihahtaakseen liekkiin, joten tuskin kestän riitaa ja kimppuunkäymistä enää kertaakaan ilman, että teen mielen mustana hetkenä jotain peruuttamattoman kamalaa, kuten vaikka hälytän viranomaiset paikalle.

Keskityn tässä positiiviseen. Olet Suomessa. Täällä oikeusjärjestelmä, lastensuojelu ja kaikki muu toimii kohtalaisen hyvin ja he ovat puolellasi. Ymmärrän ja uskon että miehesi on vaarallinen, mutta sellaisiinkin tapauksiin täällä on olemassa järjestelmät. Näkisin että sinulla on hyvinkin mahdollisuus saada kaikkien lastesi yksinhuoltajuus ja mahdollisesti jopa valvotut tapaamiset. Et kertonut tarkemmin onko miehesi kenties ollut fyysisesti väkivaltainen tai onko ollut pettämistä tai muuta.

Ymmärrän pelon ja tässä tapauksessa kannattaakin valmistella lähtöä huolellisesti ja sitten toteuttaa se yllättäen ja nopeasti. Sillä tavoin ettei sinun ei parhaassa tapauksessa tarvitse nähdä miestäsi enää ikinä. Ota yhteyttä johonkin paikkakuntasi perheasioista vastaavaan tahoon, he ottavat kyllä sinut vastaan yksin ilman miestäsi ja neuvovat eteenpäin.

Itselläni on ollut samankaltainen tilanne, mutta paljon lievemmässä muodossa. Minulla ei ollut mahdollisuutta nopeaan lähtöön vaan mörkö piti kohdata silmästä silmään. Nyt ollaan keskellä eroprosessia sitten ja tilanne muuttuu joka päivä toisen osapuolen ollessa täysin arvaamaton.

Sinun tarinasi perusteella saatat olla jopa hengenvaarassa, joten ainoa tapa on valmistella ja kadota kerralla pysyvästi mutta kuitenkin tietysti lakipykälien puitteissa. Turvakoti voisi olla yksi mahdollisuus myös.

Kiitos vastauksestasi ja neuvoistasi! Tarinani ei tosiaan ole tällä palstalla vielä tuttu (aiemmalla palstalla kirjoitin vuosia sitten paljonkin), joten selvitän sen verran, että turvakodin kautta on kertaalleen pyritty parempaan elämään, mutta se oli ihan täysi fiasko. Tai siinä mielessä ei ollut, että elämässämme kyllä tapahtui sen jälkeen muutos, joka ensi järkytyksen jälkeen kuitenkin oli meille lopulta hyväksi, enkä kadu silloista ratkaisuani yhtään.

Lyhyesti sanottuna tarinamme on sellainen, että mies on ollut kauhea riitelijä suhteemme alusta asti, mutta vuosien varrella siihen tuli mukaan koko ajan enenevässä määrin henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Elin koko ajan suppenevassa piirissä, kun piti yrittää välttää kaikkea mikä voisi aiheuttaa ongelmia. Lopetin esimerkiksi television katselun jo noin kymmenen vuotta sitten (sen jälkeen kun mieheni oli heittänyt telkkarini lattialle, koska olisin halunnut laittaa jännän sarjan nauhoitukseen ennenkuin keskityn hänen juttuunsa) ja puhelimeni on aina äänettömällä, koska en ikinä puhu puhelimessa, en edes yhden lääkärin ajanvarauksen verran, kun mies on läsnä. Hän kun vaatii mm. että minun on keskitettävä kaikki huomioni häneen, kun hän puhuu, vaikka siis langan toisessa päässä olisi samaan aika joku muu! Valtavista varotoimista huolimatta mieheni keksi aina raivota jostain ja kiihtyi nollasta sataan, kun vaikka en silmänräpäyksessä osannut vastata johonkin hänen yllättävään kysymykseensä. Jatkuvasti uhkaili nöyryyttävästi, että kutittaako ihoani (arabialainen sanonta lapsille, jotka "kerjäävät selkäsaunaa") ja joskus löikin tai potki sitten.

Kestin sitä lapsen takia, mutta kun meille tuli lisää lapsia ja he olivat pieniä, niin mieheni käytös minua kohtaan muuttui niin kauheaksi, että aloin oikeasti masentua. Pelkäsin miestä aivan kauheasti, kun en ikinä tiennyt kuinka olla oikein. Vaikka olimme olleet kymmenen vuotta naimisissa ja minä suurimman osan aikaa kotirouvana, niin en vieläkään tiennyt kuinka hänelle pitäisi kahvi oikein tarjota! Voi kuinka pelkäsin joka päivä hänen heräämistään, kun piti kuulostella milloin hän on vessasta valmis, jotta osaisin juuri oikeaan aikaan viedä hänelle sen kahvikupin. En nähnyt kauheasta elämästäni mitään ulospääsyä, koska mies uhkasi viedä lapset, jos eroaisin, ja tappaa, jos yrittäisin häntä estää. Lopulta hain omalta lääkäriltä itku kurkussa lähetteen psykoterapeutille, joka vain yhdellä käyntikerralla totesi minun elävän erittäin häiriintyneen ihmisen kanssa ja antoi minulle jotain kotiläksyjä, joilla aloittaisin itsetunnon kohottamisen. Läksynä oli siis olla kertomatta miehelleni mistä olimme puhuneet ja pysyä siinä kannassa, että keskusteluni terapeutin kanssa on yksityinen. Yritin, mutta neljän tunnin jankkaamisen jälkeen luovutin ja valehtelin miehelleni puhuneeni terapeutin kanssa lähinnä yksinäisyydestä. Kerroin tämän seuraavalla kerralla terapeutille ja samalla ihmettelin miehen touhuja, kun hän ajeli siitä ikkunan ohi etsien missä olen, niin käynnin päätteeksi terapeutti katkaisi hoitosuhteen, sanoi ettei voi auttaa ja käski hakea apua jostain muualta... nyyh .

Se oli mulle ihan kauhea järkytys, ja masennuin lisää, mutta samalla miehen käytös minua kohtaan paheni pahenemistaan ja hän tuli sängyn laidallekin mua sättimään ja uhkailemaan, vaikka makasin siinä siis ihan sekoamispisteessä ja pienten lasten äitinä vielä, kun olisi pitänyt niitäkin jaksaa hoitaa... En kuulemma tarvinnut terapeuttia, kun hän minut parantaisi, jos minä tyhmä vain antaisin. Yhden pahoinpitelyn päätteeksi sitten pakenin kirjaimellisesti itkusta täristen kotoa, mua ei otettu turvakotiin, mutta pääsin sairaalaan yöksi. Siellä valvoin yön miettien, että tilanteemme on kärjistynyt siihen pisteeseen, että kohta toinen meistä makaa haudassa ja toinen istuu elinkautista. Viimeisimpien pahoinpitelyjen aikana kun mulla alkoi vintti pimetä ja ainoa asia mihin keskityin oli hokea itselleni "älä tee sitä, älä tee sitä" eli estää itseäni tarttumasta johonkin esineeseen, jolla kalauttaa ukkoa. Poikaparkammekin kertoi myöhemmin pelänneensä aina, että jonain päivänä koulusta tullessaan hän löytäisi mut kotoa verilammikosta... Hän tuli kerran väliin, kun painimme keittiössä lattialle heitetyn ruoan ja lasinsirpaleiden päällä. Kun tajusin, että ero ja lasten menettäminen isälleen olisi heidän kannaltaan parempi kuin se toinen vaihtoehto, niin siitä alkoi prosessi, jonka päätteeksi muutin lasten kanssa turvakodin kautta omaan asuntoon, mutta mieskin muutti sinne juonillaan suurin piirtein samalla ovenavauksella kuin mekin . Se kaikki oli aivan kauheaa. Mukana oli lastensuojelu ja poliisi, ja oikeuteenkin jouduimme, koska mieheni ei suostunut terapiaan. He olivat toki kaikki hyvällä asialla, mutta kauheaa oli se millaiseen mankeliin itse henkisesti jouduin, kun lopulta jouduin huolehtimaan ja ottamaan kaikessa huomioon ensi sijassa mieheni mielenterveyden ja hyvinvoinnin. Kerron yksityiskohtia joskus toiste.

Eroyritykseni jälkeen mies varoi lyömästä minua, mutta tiesin ettei hän ollut muuttunut miksikään, ja henkisesti ahdistava ilmapiiri kotona jatkui, vaikka se oli muuttanut jonkin verran muotoaan. Sitten hän vei pienet tyttömme 3- ja 5-vuotiaat kotimaahansa ja minä järkyttyneenä menin perässä poikamme kanssa. Siellä lusittiin vaikeissa oloissa viisi vuotta, kunnes nyt sitten pääsimme Suomeen. Kuten sanoin, en ikinä, ikinä enää anna itseni masentua. Se on aivan elinehto. Pää kylmänä, kestäen, itseä vahvistaen, odottaen... kyllä se siitä ajan myötä. Viranomaisten puoleen en voi kääntyä, koska se olisi sitten se viimeinen niitti, josta ei olisi enää paluuta, ja lasteni elämä olisi lopullisesti pilalla, kävi kuinka kävi. Koska väkivaltaa ei nyt ole, niin ei tarvitakaan nyt sellaista ulkopuolista apua; eniten tarvitsen henkistä tukea, jonkun jolle kertoa näistä asioista. Olen ollut koko kesän kotona lukien syksyn tenttiin, mutta ensi kuussa alkavat aikuisopinnot ja toivottavasti pää taas kestää vähän paremmin, kun pääsen edes ulos monta kertaa viikossa.

Tuosta yllä kirjoittamastani on aikaa jo kuutisen vuotta ja tilanteeni on tällä hetkellä erilainen kuin silloin. Ei ole sellaista väkivaltaa eikä rankkaa alistamista, vaan hieman toisenlaisia ongelmia. Olen huomattavan paljon vahvempi ihminen nyt kuin silloin, ja miehenikin tuntuu sen käsittävän ja kohtelee mua eri tavalla. Peruspersoona hänessä ei ole miksikään muuttunut (vaan päinvastoin ne ikävät luonteenpiirteet tuntuvat vain kärjistyvän mitä vanhemmaksi hän tulee), mutta uskoisin, että hän tietää nyt, ettei voi enää kohdella mua miten tahansa, vaan että olen tarvittaessa valmis kovaan taisteluun, ja sitten varmasti suurin hillitsevä tekijä on aikuinen kotona asuva poikamme, joka on isäänsä kookkaampi ja puolustaisi mua välittömästi, jos olisi tarpeen, ja olen aivan varma, että isänsä välttää tarkoin, ettei sellaista tilannetta pääse syntymään. Se olisi hänelle liian raju kasvojen menetys ja pyhän isyyden arvovallan loppu.

Oma ongelmani ei tällä hetkellä ole riitely tai muut yhteenotot, koska olen saanut ne pidettyä loitolla pian vuoden verran vetäytymällä lähes kokonaan kaikesta kanssakäymisestä mieheni kanssa, kuten aiemmin kerroin. Siksi meillä on rauhallista, mutta jokainen varmasti ymmärtää, että raskasta se on tällainenkin elämä. En oikein tunne eläväni ja kaikki yksinkertaisetkin asiat tuntuvat niin vaikeilta. En voisi edes kuvitella tutustuvani uusiin ihmisiin ja meneväni jonkun luo tai ylipäätään mihinkään esim. johonkin tapahtumaan. Ei se ole niin, etten saisi mennä, ei hän ole koskaan kieltänyt suoraan, etten saisi mennä mihinkään (tosin vaikka joku bändikeikka nyt on kyllä ihan kirjaimellisesti kielletty, mutta tarkoitan vaikka mennä jonkun tutun naisen kanssa kahville). Mä vain olen kaikkien kokemusten myötä niin lukkiutunut itse, etten ikinä halua ottaa sitä riskiä, että joku tällainen asia aiheuttaisi riitoja. Jos aion mennä jonnekin, ainoa keino lähteä turvallisesti ilman riitaa, on ilmoittaa meneväni "kauppaan". Siellä voin nykyisin viipyä pidempäänkin (joskus ennen en voinut sitäkään) ja kotiin palattuani, siis jälkikäteen, voin hyvin ilmoittaa käyneeni samalla vaikka kahvilla tai torilla tai missä vain, eikä se yleensä ole ongelma. Osaan hyvin nuuskia ilmapiiriä ja voin spontaanisti toimimalla tehdä kivojakin asioita, kuten käydä lasten kanssa ulkona tms, mutta etukäteissopimuksia en voi tuttavien kanssa tehdä. Sellaiset menot pitäisi ilmoittaa miehelle ("menen huomenna ystävän kanssa kaupungille" tai "menen lauantaina auttamaan ystävää muutossa") ja siinä on aina riski. Siksi kieltäydyn lähes kaikista kutsuista ja menoista, ja teen vain spontaaneja retkiä, kun fiilis kotona on sellainen, että nyt voi mennä. Helpointa on lähteä ulos, kun mies vielä nukkuu.

Mulla on paljon aineistoa opiskeltavana tällä hetkellä, mutta on vaikea keskittyä, kun ajatukset lähtevät niin helposti pyörimään näissä asioissa, niin vanhoissa kuin tuoreissakin ongelmissa. En pysty hyvin nukkumaankaan, kun ainoa keino on nukahtaa jonkun ajatukset muualle vievän jutun ääreen, siis vaikka lukien kunnes silmät painuvat kiinni. Jos vain menen sänkyyn makaamaan, kuten normaalit ihmiset, on aivan varma, ettei uni tule, vaikka olisin ollut kuinka väsynyt sänkyyn mennessä. Juuri öisin ajatukset hiipivät niihin kaikkein pahimpiin kokemuksiin ja saan aivan fyysisiä oireita, kun sydän alkaa pamppailemaan ja kädet hikoamaan. Joskus mietin, pystyykö tällaisesta olotilasta enää koskaan palautumaan, vai onko näistä oireista ja toimintatavoista jo tullut niin osa minua, että ne kummittelevat vielä sittenkin, kun suhteestamme joskus aika jättää. Mitä mieltä olette?

On tämä palsta kyllä aivan surkea tehtävässään eli vertaistuen antamisessa, mutta pelkästä kirjoittamisesta on itselle niin paljon apua, että turvaudunpa taas tähän. Meillä on taas uusi käänne tapahtumissa.

Noissa aikaisemmissa kirjoituksissani olen jo kuvaillut tämänhetkistä tilannettamme eli lyhyesti sitä, että olen viimeisen vuoden ajan onnistunut välttämään suurempia riitoja vetäytymällä kirjaimellisesti pois miehen näköpiiristä. Koko yhteiselämämme ajan eli jo yli 20 vuoden ajan mies on kiusannut minua ja olisin tullut hulluksi, ellei minulla olisi aivan poikkeuksellisen vahva tahto selvitä ja kestää lasteni takia. Mies ei ole ongelmallinen ainoastaan suhteessa minuun, vaan hän on kaikkiaan aivan katastrofaalinen persoona, joka ei näe maailmaa samoin kuin me muut ja aiheuttaa jatkuvaa murhetta kaikille lähellä olevilleen ja myös itselleen. Siihen päälle tulee vielä patriarkaalinen uskonto ja kulttuuri, jotka antavat hänen teoilleen usein "oikeutuksen", ja vielä tämänkin päälle hän on äärimmäisen omistushaluinen ja pitää varsinkin lapsiaan omaisuutenaan. Niin ja vielä kaiken tämän päälle hän on ehdottoman kovapäinen eikä koskaan eikä ikinä anna periksi missään asiassa. Vaikeasti narsistiseen persoonaan yhdistettynä näistä ominaisuuksista muodostuu käsittämättömän kauhea yhdistelmä, jonka kanssa on oltava äärimmäisen varovainen, koska mitkään normaalit luonnonlait eivät siihen enää päde...

No joo, mutta nyt siis ajankohtaiseen käänteeseen. Minun säästöni loppuivat viime kuussa ja eletään nyt pelkkien Kelan korvausten varassa niin että meidän 5-henkisen perheen elämään jää vuokran ja sähkön jälkeen vähän alle tonni ja se on aivan liian vähän. Miehen kulttuurissa miehen velvollisuus on elättää perheensä, ja kun ei äijä kotonakaan tikkua ristiin pane (auttaakseen mua), niin katsoin hänen kulttuurinsa suomaksi oikeudekseni sanoa hänelle, että hänen pitää nyt mennä töihin ja hankkia meille rahaa. Hän kielsi mua viime talvena, etten ikinä saa sanoa hänelle, että hänen pitäisi mennä töihin, joten tein vakavan rikkomuksen sanoessani hänelle niin. Hän tietenkin raivostui ja sylki suustaan kaikkea sellaista tyypillistä, että kaikki on mun vikaa, hän ei kohta enää kestä tätä ja että tämä on mun viimeinen mahdollisuuteni eikä hän kohta enää pelkästään puhu, vaan ryhtyy toimimaan (sen kun näkis... ). Tiukkana sitten kysyin (uskalsin kun lapset oli lähellä), että kerro nyt tarkemmin miten on mun viimeinen mahdollisuuteni ja millä hän mua oikein uhkailee. Ei tietenkään kertonut, mutta tiedänhän minä muutenkin.

Töihin meno ei ollut ainoa aihe tuossa, vaan myös akuutti tilanne, kun tilillä ei ollut enää rahaa ja seuraavaan korvaukseen oli yli viikko. Tiedän, että miehellä on ulkomaisella tilillä vähän rahaa ja meinasin, että hänen pitäisi niitä nostaa ja käyttää meidän perheemme hyväksi (niinhän minäkin olen koko ajan joutunut tekemään omille säästöilleni). Tämähän se oli mikä sai miehen raivon ja kauhun valtaan... hänellä kun on rahoilleen aivan muita suunnitelmia kuin meidän elättämisemme. On aina ollut. Hänen reaktionsa ei ollut mulle tietenkään mikään yllätys, mutta tilanteemme on nyt sellainen, että mun vain oli pakko jo sanoa jotain. Ei me riidelty, kun lähdin sitten äkkiä tilanteesta pois, mutta syntynyt kriisi on nyt vakava.

Tuona samana iltana mies kävi haukkumassa poikamme tavalla, jota hän ei ole koskaan ennen tehnyt. Aikoi hylätä pojankin ja viedä vain tytöt mennessään ensi kesänä. Poika on nolla siksi, kun pitää äitinsä puolta (vaikka ei edes sano suoraan niin isälleen). Minua kohtaan mies on nyt siitä asti eli viikon päivät pitänyt julmaa mykkäkoulua. Se on ihan normaalia häneltä, mutta nyt siihen on tullut uutena lisänä se, ettei hän suostu tulemaan ruokapöytään eikä suostunut istumaan autossa, kun mua oltiin hakemassa, vaan hänet piti ensin tuoda kotiin. Nämä ovat siis uusia piirteitä, mikä tarkoittaa sitä, että tilanne on taas asteen vakavampi kuin edellisillä mykkäkoulukerroilla. Hän suorastaan pursuaa silmitöntä viha mua kohtaan, vaikka EN MITÄÄN OLE TEHNYT.

Pitäisi lukea niihin pirun tentteihin, mutta viime viikolla meni suurin osa energiasta tästä tilanteesta selviämiseen. Aloitin joitain itsesuojelutoimenpiteitä, mutta tämä tilanne on niin toivoton, kun ei ole mitään hyviä vaihtoehtoja. On vain toinen toistaan huonompia, niin valitse nyt niistä! Jatkan tästä toisessa kirjoituksessa.

Yksi hyvä keino ratkaista vaikeita ongelmia on kirjoittaa ne ja mahdolliset ratkaisukeinot plussineen ja miinuksineen paperille. Mä tein nyt vihdoin niin ja kirjaan sen tännekin, kun en voi tuota lappua kotonakaan säilytellä. Lopputulos on järkyttävä, mutta olkoon tämä opetuksena niille, jotka ulkoapäin yrittävät arvostella toisten päätöksiä. Asiat eivät yleensä ole niin yksioikoisia kuin päältäpäin näyttää.

Vaihtoehtoja on siis lähtökohtaisesti kaksi: 1. Mies uhkaa viedä kouluikäiset tyttömme kotimaahansa tai Dubaihin joko ensi kesänä tai mahdollisesti jo joululomalla ja sallin sen tai 2. en salli sitä ja ryhdyn toimiin sen estämiseksi. Jälkimmäinen on tietenkin se, mitä jokainen taho kehoittaa tekemään, ja mitä jokainen solu itsessäkin huutaa tekemään. Me vain emme nyt ole tekemisissä normaalin ihmisen kanssa ja vain pienikin yritys estää häntä jotenkin laittaisi sellaisen hirmumyrskyn liikkeelle, että siinä jäisi Harveykin toiseksi. Minun ei ole mitenkään mahdollista yrittää estää miestä ilman, että eroaisin hänestä, koska pelkkä yritys vaikka piilottaa lasten passit saisi hänet ilman muuta käymään päälleni, jolloin joutuisin joka tapauksessa pakenemaan kotoa ja hakemaan ulkopuolista apua, ja se johtaisi aivan varmasti lopulta eroon. Estämis- ja eroamisvaihtoehdon plussat ja miinukset:

Miinukset:
- Välitön hengenvaara -> paettava, piilouduttava
- Vakava kaappausvaara -> lapset piilotettava
- Elinikäinen pako ja piiloutuminen (mies ei koskaan lopettaisi etsimistä)
- Tytöt menettäisivät isänsä
- Tytöt menettäisivät mumminsa ja muut isän puolen sukulaiset, läheiset serkkunsa
- Tytöt manipuloitava pelkäämään, jotta eivät itse ota yhteyttä isäänsä tai sukulaisiinsa -> vahingollista heidän psyykeelleen
- Jatkuvana vaarana lapsikaappaus tai tappoyritys (loppuiän vilkuilu olan yli, ja entä jos hän onnistuu?)
- Ei mahdollisuutta palata entiseen (sillat poltettu takana)
- Minä olisin "syypää", se joka kaappasi ja tuhosi perheen (myös tyttöjen silmissä)
- Tytöt ahdistuisivat
- Äitini ja muut sukulaiseni/ystäväni vaarassa
- Opiskelu jäisi, työtä ja rahaa ei olisi, nimenmuutos ja jatkuva muutto, elämä ns. pilalla
- viranomaiset eivät varmaankaan ymmärtäisi vaaraa, vaan määräisivät tapaamisoikeuden (mikä olisi fataalista)
Plussat:
+ Tytöt asuisivat Suomessa minun kanssani

AIka kova hinta siis siitä, että saisin elää lasteni kanssa Suomessa muka "normaalia" elämää. Tosiasiassa tuollaisesta elämästä olisi normaalius kaukana! Toinen vaihtoehto sitten olisi vain nyt olla ja odottaa, kunnes mies lähtee tyttöjen kanssa, ja sen plussat ja miinukset:

Plussat:
+ Rauha ja turva omassa kodissa
+ Minä ja poika saataisiin hengittää
+ Minä en "syypää", vaan isä, joka kaappasi ja tuhosi perheen
+ Mahdollisuus paluuseen (ei takana poltettuja siltoja)
+ Minulla mahdollisuus muuttaa tyttöjen kanssa samaan maahan
Miinukset:
- Tytöt ahdistuisivat
- Tytöillä naisia alistava kasvuympäristö ilman minun vaikutusmahdollisuutta

Kävi siis niin tai näin, tyttöparat ovat ne, jotka kärsivät! Toinen tänään juuri kysyi minulta iloisesti kuinka pitkä on joululoma, kun silloin ehkä menevät isän kanssa mummin luo, ja itse vain nielaisin ja lapsen poistuttua purskahdin itkuun. Periaatteessa en enää sen p---n takia suostu itkemään, mutta nyt oli poikkeus, kun tuli niin paha mieli tytön puolesta, kun ei hän ollenkaan tiedä eikä ymmärrä mistä tässä on kyse. Isä on kyllä heillekin puhunut ja jo viime vuonna samainen tyttö sanoi mulle, että jos isä vie heidät sinne kotimaahansa ilman minua, niin hän pyytää pikkusiskoa kaivamaan hänelle haudan ja iskemään häntä puukolla kaulaan ja sitten hän menee sinne hautaan, koska ei halua elää ilman äitiä. Minä en voi nyt tyttöjä varoittaa, koska sitten he alkaisivat vain pelkäämään ja ahdistuisivat, mutta tuntuu toisaalta niin väärältä heitä kohtaan, etten voi sanoa, että isä uhkaa viedä heidät äidiltä pois, ja he vain iloisesti odottavat matkaa ja samalla ruokkivat siinä isänsäkin intoa viedät pois, kun he itsekin muka niin haluavat... voi apua tätä tilannetta!!!

Yleensä on muitakin vaihtoehtoja kuin kaksi ääripäätä ja niin olisi tässäkin kultainen keskitie. Mies voisi nimittäin tehdä niinkuin alunperin sovittiin eli mennä nyt yksin sinne Dubaihin, josta niin haaveilee, ja hankkia sieltä sen hyvätuloisen työpaikan, jonka uskoo tuosta vain saavansa, ja sitten sopivan tilaisuuden tullen me loput muuttaisimme sinne hänen perässään. Hyvin yksinkertaista ja tuskatonta! Se ei vain ole enää mahdollista, vaikka tosiaan näin oli jo ennen Suomeen tuloa sovittu, että kahden vuoden päästä, kun minun opiskeluni päättyvät, muutamme Dubaihin JOS mies ensin saa sieltä pysyvän työpaikan. Se JOS oli hyvin vahvasti suunnitelmissa mukana, mutta eihän mies sitä enää muista, vaan hän on täyttä häkää viemässä sinne koko perhettä tai ainakin lapsia ILMAN rahaa, työtä ja asuntoa. Minun opiskeluni kestävät vielä noin 1,5 vuotta enkä todellakaan voi lähteä mihinkään ennenkuin ne loppuvat.

Yhden jutun halusin vielä lisätä tänne "muistioon". Viikko sitten juuri ennen sitä kriisin alkamista mies sanoi mulle, että hänen huoneensa lattialla on iso kasa pyykkiä. Alakerran kylppärissä on pyykkikori, johon hän on aina tähän asti pyykkinsä pannut ja sieltä sitten olen ne pessyt, niin en yhtäkkiä osannut sanoa kuin "aha" ja siirryin puhumaan siitä, että hän voisi nostaa meille vähän ruokarahaa. Sen koommin ei olla oltu puheyhteydessä eikä siis olla niistä pyykeistäkään puhuttu, mutta olen huomannut, että se kasa vain kasvaa siellä makuuhuoneen nurkassa. Mehän ei nukuta samassa huoneessa ja olohuone/makuuhuone ovat mulle aivan no-go-zone paitsi joskus harvoin käyn siellä siivoamassa, kun mies on riittävän kauan jossain ulkona. Nyt kuitenkin päätin, että minä EN niitä pyykkejä sieltä lattialta poimi, vaan mies saa ne kyllä itse pyykkikoriin laittaa niin kuin on tähän asti laittanut. Tiedän, että kyseessä on tahallinen provosointi ja hän yrittää saada nyt pyykkien takia isomman kriisin aikaan. Uskomatonta, kuinka aikuinen mies voi olla niin lapsellinen! Hän varmasti kuvaa jossain vaiheessa sen kasan ja lähettää äidilleen todisteeksi, että minä en hoida vaimon velvollisuuksiani. En ole orja. Siinä on minulle jo aivan tarpeeksi nöyryytystä, että pesen pyykit, silitän, viikkaan ja teen aivan kaikki muutkin kotityöt AINA yksin, vaikka olisin kipeä, väsynyt, töissä tai vaikka mitä SAMALLA kun äijä vain makaa ja räplää puhelintaan eikä edes laskuista huolehdi. Hän käyttää mua jo niin armotta hyväkseen, että tässä pyykkikasassa menee nyt se mun punainen rajani, jonka eteen olen valmis kuolemaan!

On sulla henkisesti kova tilanne sielä.. Varmasti tuntuu aivan toivottomalta kaikki.. Kova luu, kun olet näin kauan sinnitelly tollasta elämää eteenpäin. Auttaisko, kun menisit luottamuksella puhumaan poliisille tilanteen ja ne antais ohjeita miten toimia? Puhumalla viranomaisten kanssa ja avustuksella.. eipä tollasesta muuten voi selvitä. Joka tapauksessa lapset kärsii tuollasesta... teki mitä tahansa.. Kumpiko vanhempi on tilanteessa lasten etu, vaikka välit toiseen katkeaisivat? Pakostakin ymmärtävät myöhemmässä vaiheessa, mitä on ollut.. Pitäisi vaan löytää ne oikeat ammattilaiset avuksi, että pääset lasten kanssa pois kokonaan? Kyllä tollanen ilmapiiri vaikuttaa lapsiin joka tapauksessa.. niillä on tuntosarvet. Tsemppiä paljon ja toivon, että mahdoton tilanne muuttuu joskus aurinkoisemmaksi. . vaikkei nyt siltä näytäkkää. Itseäsi ja lapsiasi suojellaksesi myrkyttäjältä.. nosta kytkintä. Vaikka se olis miten vaikea muutos tahansa. Tämmösiä ajatuksia herätti tämä minussa..

Olen Milla lukenut näitä sinun kirjoituksia tässä nyt useampaan kertaan ja minusta tuntuu että oma mieheni on ajatusmaailmaltaan jokseenkin samanmoinen... menisit poliisin luo ja pyytäisit apua. Elämällä voi olla sulle ja sun lapsille vielä paljon annettavaa. Lämpimiä ajatuksia teille sinne.