Parisuhteessa narsistin kanssa?

[sadme]

Hei, eksyin tälle foorumille etsiessäni tietoa netistä. Tästä on ollut suuresti apua, joten ajattelin jakaa oman tarinani, jospa saisin apua ja vinkkejä.

Kaikki alkoi pari vuotta sitten, kun tapasin miehen, joka oli silmissäni täydellinen. Päällisin puolin hän oli kohtelias, huomaavainen ja hauska. Etenimme nopeasti, ja muutimmekin pian yhteen.
Meillä meni puoli vuotta oikeastaan vain riidellessä. Suhteen alkuaikana ongelmana oli se, että syyllistin häntä riidellessä (mielestäni kerroin vain oman kantani). No, lopetin tämän ”syyllistämisen” enkä enää painottanut omaa näkökulmaani riidoissa. Jälkeenpäin ajatellen tämä oli virhe.
Mies muuttui vuoden kuluessa täysin vastakohdakseen. Olen lopen kyllästynyt jatkuviin riitoihin ja siihen, että joudun tekemään kaiken yksin. Emme riitele oikeastaan muusta kuin kotitöistä.
Olen huomannut miehessä seuraavia:
- aggressiivisuus (huuto, tavaroiden heittely, lyöminen seinään/jalkaani, kerran kuristanut, kaahailu liikenteessä)
- ylimielisyys
- mustasukkaisuus (rajoittaa minne saan mennä)
- manipulointi (sekoittaa riitatilannetta, tuntuu että olen tulussa hulluksi kun muistan asioita väärin)
- syyllistäminen (kaikki meidän riidat ovat minun syytäni)
- alistaminen
- uhkailu ja kiristys (kiristää erilaisilla asioilla, joskus erolla)
- ei tee mitään asioita, olen hänen palvelijansa

Itsetuntoni on laskenut huimasti, en osaa enää laittaa vastaan kuten ennen. Varmasti ihmettelette miksi olen tällaisessa suhteessa, niin minäkin ihmettelen. En tiedä mitä teen. Onko kenelläkään ollut vastaavia kokemuksia?

[Kohtivaloa]

Mä osaan vaan sanoa sen, että luota vaistoaisi ja lähde. Kun näiden narsistien kanssa sitä uskoo ja toivoo, mutta aina pettyy vain pahemmin. Ja joka hetki se lähteminen on vaikeampaa, ja riippuvuussuhde entistä syvempi.

[sätkynukke100]

Jep...riippuvuussuhde syvenee vain ja pää sekoittuu pahemmin ja pahemmin... Lähde niin äkkiä kun vain pystyt, selviät vähemmillä vaurioilla. Ei hyvältä kuulosta.

[Kohtivaloa]

Tälle foorumillle kun löytää, on varmaan jokaisella jo aika pitkä tie kuljettu. Joskus on käynyt mielessä että voi kun olisi aiemmin tämä löytynyt.. Olisi säästynyt monelta murheelta.. Takaisin elämään pääsemisessä ja itsensä löytämisessä taas menee pitkä aika..

[Hapuli18]

Olet aivan samassa asemassa kuin minä. Mun puoliskolla on vielä kakssuuntainen mielialahäiriö (tämä tosin on aika lailla hallinnassa). Luettelemasi asiat ovat juuri narskun tyypillisiä juttuja ja meillä on juuri nuo samat asiat paitsi vielä ei ole ollut fyysistä väkivaltaa mutta henkistä sitäkin enemmän. Olen vakavasti pohtinut kyllä suhteen lopettamista. Eihän narskun takia kannata omaa terveyttään riskeerata. Minäkin olin iloinen, vapautunut itsetunnon omaava nainen mutta pikkuhiljaa narsku saa kaikki päälaelleen. Itsetuntoni on murentunut, iloisuus hävinnyt ja aina vähän pelkää että mitähän nyt tapahtuu???? Tsemppiä sinulle:::)))

[KatariinaM70]

Olen ollut jo puoli vuotta irti narsistista. Ja yhä ihmettelen mitä minulle on tapahtunut. Tunnepuoleni on omituisesti lukossa. Vastakkainen sukupuoli on epäilyttävä. Tunnun jopa viihtyvän jonkinlaisessa tunnetyhjiössä. Yhä edelleen ja onneksi, tunteita löytyy ystäviä ja perhettä kohtaan. Pitäisi olla tyytyväinen, että en ole täysin kuollut.
Ajatus suhteesta tuntuu hirvittävältä riskiltä, kavahdan mielikuvaa parisuhteesta, sillä heti ajattelen, että mikä höykytys, miten kuluttavaa, miten turhaa työtä se kuitenkin kohta on. Tuntuu siltä, että resurssit suhteen rakentamiseen ovat käytetyt. Annan ajan kulua, toivon että tokenen pikku hiljaa, mutta silti kyllä pelkään että jään tällaiseksi.
Surullisena muistelen niitä elämänvaiheita, jolloin suuteli intohimoisesti, koki rakastumisen "pää pilvissä"-vaiheen, niitä kiintymyksen tuomia seesteisiä onnentunteita, ja yritän lohduttautua sillä, että olen sentään joskus saanut kokea näitä asioita. Palauttelen mieleeni nuoruuden romansseja, joissa vastapuoli oli mieleltään terve. Ne suhteet päättyivät persoonien keskeneräisyyteen, kokemattomuuteen, elämänvaiheiden kiharoihin - normaalilla tavalla. Tietysti jälkiviisaana mietin, olisiko niissä pitänyt toimia toisin. Ehkä minulla olisikin ollut perusparisuhde, enkä koskaan olisi joutunut ryökäleen kynsiin.
Vaikka olen onnistunut varjelemaan ydintäni, eikä narsisti koskaan saanut muokattua maailmankuvaani, ihmiskäsitystäni, arvojani (vaikka yrittikin sinnikkäästi), olen siitä huolimatta niellyt tunnepuolta halvaannuttavaa myrkkyä paljon seitsemän vuoden aikana. Oletan että tiedostamattomassa on vielä enemmän vahinkoa ja taakkaa, kuin mitä olen pystynyt käsittelemään, järkeilemään ja miten kuten teoriassa ymmärtämään.
Tämä puhe oli varoitus siitä, mitä vahinkoa teille suhteessa sinnitteleville tulee. Jokainen vuosi, viikko, jonka kulutatte sekapäisessä suhteessa, vie teiltä jotain lisää. Voimia kuluu aina vain vähän enemmän, narsistin muokkaustyö etenee vähän pidemmälle, toipumiseen käytettävä aika lisääntyy.

[sätkynukke100]

Katariina... toi "kuplassa eläminen" on jossain vaiheessa ihan normaalia eron jälkeen.. Muistan, kun yhden jutun jälkeen mulla meni neljä vuotta, ennnenkun pystyin ajattelemaan jotain kirosanalta kuulostavaa parisuhdetta yms asiaan liittyviä ees sanoina... Pää tarvii sen oman aikansa. Puoli vuotta on erosta kuin erosta lyhyt aika...

[KatariinaM70]

Aivan varmasti puoli vuotta on lyhyt aika, enkä toivokaan mitään uutta suhdetta nyt tähän, enkä pitkään aikaan. Elämää on ollut ennenkin ja suhteet ovat loppuneet ennenkin, mutta olo ei ole ollut tällainen. Vaikea kuvailla täsmälleen, miltä nyt tuntuu. Ehkä jotenkin hontoksi kaiverrettu olo. Pelkään että voisin jäädä tällaiseksi ikuisiksi ajoiksi.

Kai tämä tästä.

[sätkynukke100]

Et sä jää

[Feenix]

Etsin vastauksia kysymyksiini? Seitsemän vuoden jälkeen olen herännyt kysymään "Onko mieheni narsisti?" Sadmine kun luin kirjoituksesi, se olisi voinut olla minun kirjoittama...
Olen kaikkien näiden vuosien jälkeen tosi uupunut ja se kysymys "olenko minä itse syypää todellakin tähän kaikkeen?" Siihen haluan vastauksen ja tehdä ratkaisuja että pääsen vapaaksi tästä vuoristoradasta jossa seitsemän vuotta olen ollut.
Mieheni ei enää käytä fyysistä väkivaltaa, se on muuttunut hänen täydelliseksi passiivisuudeksi ja vastuuttomuudeksi. Olemme eläkkeellä ja nyt hoidan ja hoivaan häntä 24/7.
Koen että saan nyt rangaistuksen häneltä koska olen pakottanut hänet mielenterveystoimistoon ja rauhoittavaan lääkitykseen...jossa keskusteluissa hän on pyörittänyt terapeutin valheillaan niin että tämä luulee että avioliitossa menee nyt tosi hyvin, joskin vaimo on niin "riitaa haastava".
Taidan olla oikealla foorumilla etsimässä vastauksia kysymyksiini?