KESKUSTELUFOORUMI

Jäin miettimään tällaista puolta omasta äidistäni. Hänellä on tapana esittää marttyyria kertomalla tarinoita, missä itse uhrautuu ja huolehtii asioista ja missä esittää toisen ihmisen täytenä hirviönä..vaikka tilanteessa olisi kysymys siitä, että hän itse on hieman ylireagoinut, eikä toinen ihminen jaksanut taas "tätä".

Mä huomasin aikanaan mun sisareni tekevän ihan samoja asioita puolisolleen. Parhaiten kuvaus tekee kärpäsestä härkäsen kuvaa näitä tilanteita. Joku pieni asia, minkä narsisti haluaa toisen tekevän, eikä toinen näe siinä mitään hätää tai järkeä(normaalia). Narsisti itse sitten alkaa väkisin vääntämään asiaa ja syyttää toista jostain, mistä toinen ihminen ei edes ole tietoinen. Esittäen, että toinen oli tunteeton, kun ei tehnyt mitä halusin.

Onko muilla kokemuksia vastaavista tilanteista? En tiedä osasinko kuvata täysin ymmärrettävästi.

Toinen, missä tulee mieleen yliteatraalisuus on tilanteet, missä esimerkiksi sisareni esittää hätää, koska haluaa jotain. Nää tilanteet on mulle ainakin vaikeita, koska nuo tunteet vaikuttavat aivan aidoilta. Kuitenkin jos kuuntelee teatterin ohi niin huomaat, että tää ihminenhän vaan yrittää ajaa omaa päämääräänsä, koska tietää mun omaavan suuren kapasiteetin empatiaan. Mua ainakin on uunotettu näin tosi pitkään toimimaan vasten omia järkiperäisiä ajatuksia, koska olin pitkään liian syvällä maailmassa, missä mulla vaan ei ollut ihmisarvoa vaan olin täysin hallittavissa.

Nykyään kun oon alkanu ymmärtää tätä sairautta, niin olen voinut pahoin, koska musta on sairasta, että joku ihminen toimisi noin. On pitänyt ymmärtää, että piilonarsistit nimenomaan osaavat hoitaa asioita ainoastaan noin. Heiltä puuttuu täysin kyky toimia rohkeasti kuten normaalit ihmiset, joten he päätyvät pelaamaan "pelejä", jotta saisivat mitä haluavat. Tätä vastaan mulla ainakin on ollu pitkään vaikeeta puolustautua. Vasta nyt pikkuhiljaa yritän ymmärtää, että näiden ihmisten maailmankuva on vaan niin erilainen. Mä oon aina tuntenut sisälläni, että jotain on pielessä, mutten ole osannut sanoa, missä on vika tarkalleen oli. Lähinnä oppinut epäilemään itteäni.

Se on todella epätodellinen tunne kun sua yritetään pahimmillaan saada kuvittelemaan olevasi narsisti ja sitten kun luet aiheesta, niin tajuat että tilannehan kuuluisi olla toisinpäin. Mulla ainakin oli pitkään ja välillä vieläkin olo, että olenko itse narsisti vain uskonko mielummin omia tulkintojani ja kokemuksiani..Pikkuhiljaa on tuntunut, että alan eheytyä ja siitä iso kiitos kuuluu kaikille vertaisille täällä ja arjessa!

Oma neuvoni on että pohdi minkälainen olet omana itsenäsi ilman tämä narsistia. Ja onko lapsuutesi ollut sellainen että narsistisuus voisi olla mahdollista

Yliteatraalisuus voi todellakin olla narsistin väline. Minulla kokemusta naisen kanssa lyhyestä parisuhteesta. Hänellä oli tai on kuulemma myös adhd. Mutta tämä henkilö oli todella rasittava ja hänen käyttäytymiseen kuului jatkuva hysteria ja kova meno oli päällä kokoajan. Sitten hän pyysi paljon palveluksia, milloin piti mennä kaupasta ostaa hänelle valmiiksi vishyä tai ruokaa, milloin piti juosta häntä auttamaan, viemään lääkäriin kun oli kroppa sekaisin kovan huumehistoriansa takia tai hakemaan hänen kaverilleen jotain kun ei itse ”ehtinyt” hoitaa tätä kaverinsa palvelusta (kuitenkin samalla hetkellä istui päiväkaljoilla baarissa kun oli niin stressaantunut). Tämän kaiken kokemuksen perusteella oon kokenu että narsisti asettaa vaatimuksensa ja pyyntönsä sellaiseksi että toinen ei pysty sanomaan vastaan. Se olisi loukkaavaa tätä ”rakasta” ihmistä kohtaan. Kysymys onkin siitä että vain narsisti tai psykopaatti voi olla niin röyhkeä että viitsi pyytää ja juoksuttaessaan muita jatkuvasti omilla asioillaan. Vedoten todellakin siihen että ”jos kerran rakastat mua”.

Marttyyriyyteen törmäsin myös hänen kohdallaan. Kaikki entisen elämän ihmiset olivat luusereita tai narsistisia kusipäitä. Hänen lapsensa isä haukkui häntä kuulemma päivittäin vaikka hän oli yrittänyt kaikkensa. Tosiasiassa tiedän hän ei itse kunnioittanut suhdetta pätkääkään. Suurihmistä hän tykkäsi esittää. Hän oli saattanut parhaan kaverinsa onnelliseen parisuhteeseen, oli selvittänyt sukulaisten jouluriidat tai hankkinut työpaikalleen oikeanlaisia työtarvikkeita ja johtaja oli sanonut tyyliin että firma on pelastettu.

Kärpäsestä härkäsestä tai erityisaseman vaatimisesta tuli mieleen: olimme hänen autolla liikkeellä asioilla menossa burger kingiin syömään. Sinne päästyämme hän sanoi että voisi ottaa yhden oluen, sanoin että niin itsekin voisin ottaa. Hän tokaisi ”mun autoa ei kukaan aja jos on ottanu tuopillisenkin”. Sanoin että itse en ajatellutkaan ajaa. Hän suuttui silmittömästi ja lähdimme burger kingistä. Hän oli suunnitellut että minä ajaisin auton takaisin mutta ei kysynyt ennakkoon olisiko se ok.

Huh tulipa taas pitkä teksti, toivottavasti nämä kokemukseni antaa jotain yhtäläisyyksiä sun kokemuksin

Löytyypä näitä muitakin kuin mun äiti! Hän on ollut todella sairas - ja arveli että "kuoleekin pian"- niin kauan kuin muistan. Vuosikymmenet. Lempi lauseitaan:"Kukaan ei ymmärrä kuinka sairas hän on", "minulla on herkät hermot"(hän meni tolaltaan eli veti kunnon draamat jos yksikin pikkuasia tuotti pettymyksen), "olen niin kärsinyt ja tehnyt toisten eteen kaiken, eikä kiitosta saa". Jos erehdyin saamaan kouluaikoina muuta kuin ehjän kympin, hän paneutui vakavuudella tehtyyn virheeseen, kasi puoli oli sitten jo valtakunnallinen katastrofi ja olin matkalla hänen mukaansa jo katuojaan.

Lisää suurta draamaa hän loihti joutumalla riitoihin silloin tällöin omien sisartensa kanssa (nämä riidat jotenkin vuodessa aina haihtuivat) mutta pääasiassa isän ystävien vaimojen ja isän sisaren ja isän äidin, anoppinsa, kanssa - nämä riidat eivät loppuneet ikinä. Syyt sotaan jäivät epäselviksi, käsittääkseni häntä oli loukattu sanoin tai vähättelevin elein. Jännää että aina naisten kanssa päädyttiin metelöimään?

Draamaa oli myös toiseen suuntaan. Jos joku mies oli sanonut hänelle kohteliaisuuden, ulkonäöstä, tanssitaidosta, tai vaikka "onpa kuohkeaa pullaa", niin tätä ylistystä makusteltiin kuukausi tolkulla ääneen. Ihan parasta mannaa oli jos kehuja vielä kehaisi vertaamalla häntä johonkin toiseen naiseen.

KatariinaM70 kirjoitti:"olen niin kärsinyt ja tehnyt toisten eteen kaiken, eikä kiitosta saa"

Tää on omalla äidilläni ihan perus elämänasenne. Jatkuva marttyyriasenne.

KatariinaM70 kirjoitti:Lisää suurta draamaa hieman än loihti joutumalla riitoihin silloin tällöin omien sisartensa kanssa (nämä riidat jotenkin vuodessa aina haihtuivat) mutta pääasiassa isän ystävien vaimojen ja isän sisaren ja isän äidin, anoppinsa, kanssa - nämä riidat eivät loppuneet ikinä. Syyt sotaan jäivät epäselviksi, käsittääkseni häntä oli loukattu sanoin tai vähättelevin elein. Jännää että aina naisten kanssa päädyttiin metelöimään?

Tää asia on mua ihmetyttänyt aina, mikä ihmeen tarve on kilpailla kokoajan muiden naisten kanssa. Äidillä on erittäin katkerat välit siskoonsa ja veljiään hän tuntuu pitävän vajaaälyisinä. Hän ei itse käy sisarustensa luona, käy ainoastaan jos sisateni päättää hänet viedä mukanaan. Tilanne on ollut sama noin 20v ajan jo, aina pitäs lasten lähteä mukaan, että hän itse lähtisi.

Uskomattominta oli kun hän jätti serkkuni häät välistä, koska lapset(minä ja sisareni) ei päässeet omien menojensa vuoksi. Kutsu häihin siis tuli ainoastaan äidillemme, joten en itse ollut osannut edes valmistautua millään tasolla. Heti kun varmistui, että mä en päässyt, niin hän pyysi itselleen töitä tuolle päivälle, mitä oli pitänyt vapaana. Mua lapsena eristettiin ja kiusattiin näiden serkkujen toimesta, joten mulla ei ole koskaan ollut välejä heihin. Ainastaan nuoremman serkun kanssa, (joka oli eri perheestä) ollaan hyvissä väleissä.

Lisänä nyt voi vielä nostaa vihan opettajiani kohtaan(naisia).

KatariinaM70 kirjoitti:Draamaa oli myös toiseen suuntaan. Jos joku mies oli sanonut hänelle kohteliaisuuden, ulkonäöstä, tanssitaidosta, tai vaikka "onpa kuohkeaa pullaa", niin tätä ylistystä makusteltiin kuukausi tolkulla ääneen. Ihan parasta mannaa oli jos kehuja vielä kehaisi vertaamalla häntä johonkin toiseen naiseen.

Tämä on kanssa omalla äidilläni joku juttu. Jää jopa vuosiksi heruttamaan jotain kommenttia, minkä toinen on kohteliaisuussyistä sanonut. Hän ei osaa mielestäni erottaa aitoa arvostusta siitä, että joku haluaa piristää häntä. Jotenkin täysin mustavalkea maailma..Harmaata ei ole olemassakaan.

Omassa perheessä tätä ei oo ollut niin hirveesti kuin ylimitoitettua ja päivittäistä räjähtelyä/syyttelyä pikkuasioista, mutta huomaan itelleni tarttuneen jonkinmoisen teatraalisuuden sen seurauksena. Enempi maskina kuin aitona, tietty jos en tullut kuulluksi asiallisella puheella niin voi nousta pintaan.

Yleensä kuvio menny silleen että:
henkilö 1: käyttäytyy toistuvasti aggressiivisesti mua kohtaan ja pyynnöistä huolimatta ei lopeta
mä: jos ollaan porukassa, otan sen kaikkien kuullen esiin
muut: valitsevat että henkilö 1:n käytös on hyväksyttävää
mä: päättelen että silloin mä saan tehdä samoin -> vastaan siitä edes henkilö 1:lle samalla tavalla ja kohtelen muita porukassa tylymmin
muut: antavat mulle kritiikkiä (joko henkilö 1:n läsnäollessa tai ilman)
mä: järkytyn koska en mukamas "saa" tehdä mitä henkilö 1:n annetaan tehdä sosiaalisesti, jos kukaan ei perustele miksi näin -> teatraalinen käytös jolla viestin että eriarvoisuus on lapsellista (koska suuttuminenhan on sosiaalisesti niin väärin ja tää oli sarkasmia)

Ja porukasta lähteminenhän ei ole ollut vaihtoehto koska en oo halunnut tulla nähdyksi että pakenen aina häntä koipien välissä. Kai oon vaan sosiaalisesti vajaa, tai sitten en oo vaan päästänyt irti niistä haavoista miten mua nöyryytettiin lapsena sillä kun en oikeasti tajunnut saati osannut vaatia oikeutta millään muotoa. Alistuin ja hyväksyin, tunsin itteni avuttomaksi tehä muuta. Pelkäsin että alan itkemään hämmennyksestä jos koetan pitää puoleni jämäkästi (tai ääritapauksessa huutaa vihasta). Kumminkin tiedän ettei omalla osalla ole ollut vallankäytön välineenä koskaan, enempi itsesuojelua. En haluu itkeä julkisesti. Haluisin kyllä osata olla aggressiivisempi. Narsistiperheen perintö; vaikka tiedostaa että aggressiivinen saa olla (tilannekohtasesti ja omalla luvalla), sitä ei kumminkaan alitajuisesti vaan sisäistä.

Harmaus, tuo mitä kirjoitit nosti mieleen paljon asioita. Upeaa, että nostit asiaa esiin ihan toisesta perspektiivistä.

Mä olen itekkin ollu tilanteessa, missä olen kokenut jonkun ihmisen olevan ikäänkuin paremmassa "status asemassa" ja näinollen itselläni tyytyminen siihen, mitä on tarjolla. Kyse oli harrastusporukasta, mistä itse poistuin lähinnä tilanteen hankaloitumisen takia(kiusaaminen), mihin mulla ei ollut oikeutta vastata samalla mitalla. Jos loukkaannuin, niin oli liian herkkä jne. Sitten jos vastareaktioni oli samalla mitalla takas, mitä yritin hillitä, niin olin "lapsellinen". Olin umpikujassa pitkän aikaa.

Tunnistin myös sen tavallisen narsistisen sättimisen ja räjähtelyn tuosta alusta. Tilanteessa on kuin kävelisi munankuorilla - > Isäni on tuonkaltainen ihminen. Hänen kohdallaan jo lapsena tiesin, että on aivan turha avata suutaan, jos hän on puhunut. Olin monesti erimieltä ja olisin hänen halunnut ymmärtävän asioita muustakin perspektiivistä..se ei vaan toimi klassisen narsun kanssa.

Mä tajusin myös, että olen itse perinyt tuon käyttäytymismoodin, missä marttyyriydellä syyllistetään toista ihmistä. En tiedä onko se enää niin voimakkaasti läsnä, mutta perheen naisväellä se on yhä käytössä. Yritän tietoisesti, etten sitä enää harrasta, koska se pilaa ihmissuhteet ja saa ystävät lähinnä voimaan pahoin. Tänäpäivänä se saa myös itseni voimaan pahoin, jos tuota meinaa tapahtua omalta puoleltani, koska se on manipuloimista.

Isältäni taas opin jollain tasolla kovuutta ja räjähdin herkästi, mikä taas oli bonus ongelma. Jos en näytä tunteitani, räjähdän herkästi ja harrastan marttyyri manipulointia, niin olen aika vaikea ihminen..tai olin. En ole ylpeä tästä kirjoittamastani kappaleesta, mutta sellaiseksi muutuin ajan kuluessa.

Harmaus kirjoitti:Kai oon vaan sosiaalisesti vajaa, tai sitten en oo vaan päästänyt irti niistä haavoista miten mua nöyryytettiin lapsena sillä kun en oikeasti tajunnut saati osannut vaatia oikeutta millään muotoa. Alistuin ja hyväksyin, tunsin itteni avuttomaksi tehä muuta. Pelkäsin että alan itkemään hämmennyksestä jos koetan pitää puoleni jämäkästi (tai ääritapauksessa huutaa vihasta).

Tuntuu, että tässä oppii itsestä aika paljon asioita, kun kuulee, miten muut on reagoinu narsismiin. Mä myös harmikseni oon tunnistanut, sitä miten itse olen käyttäytynyt ja toiminut. Ehkä lohtua tuo ajatus siitä, että jos talo on täynnä rikkinäisiä peilejä, niin on vaikeaa olla itsekkään ehjä. Olikohan surutar, joka tän nosti esiin jossain kirjoituksessa. Se laitto ajattelemaan armollisemmin.

Isäni perässä mä olen oppinut olemaan välittämättä kiusasta, vaikka normaali ihminen ilmaisisi, että ei pidä tästä, voisitko lopettaa. Kiusa kuitenkin aina sattu, mutta jäi käsittelemättä, koska en puhunut.

Isälläni lähinnä keräytyi kaikki hänen sisälleen..sen huomasin joskus itsestäni myös. Omasin lisäksi lapsena sellaisen väkivaltaisuuden, että jos kiusa meni yli, niin kävin käsiksi toiseen lapseen. Yleensä silloin sattui ja pahasti. Ongelma oli vaan siinä, ettei muut osanneet tulkita, milloin menevät liian pitkälle, koska en näyttänyt mitään tunnetta, ennenkun oli liian myöhästä. Aikuisena taas en koskaan ollut väkivaltainen, vaan lähinnä erittäin ujo/arka ja helposti kiusattava ja höynäytettävä.

Välillä mietin, että kumpi on ollut kana ja kumpi muna. Molempien vanhempien toiminta provosoi toisestaan niitä huonoja piirteitä esiin. Mä tiedän puolustavani isääni monesti noissa tilanteissa ja se tuntuu jotenkin ainoalta asialta, mitä itse osaan tehdä ja nähdä. En kuitenkaan hyväksy hänen kaikkia toimiaan siitä huolimatta.

Nää on tosi vaikeita juttuja käsitellä ainakin mulle..Mut tuntuu, että mitä enemmän saa tutkittua ja ymmärrettyä, niin sitä vähemmän asiat tulee enää tähän päivään.

Meikä ei oo mikään erityinen dr phil fani, mutta tässä on kaks videoa siitä, millaisia ihmisiä käytännössä meillä perheen naiset ovat:
1. https://youtu.be/uVPZ-V0EyyM
2. https://youtu.be/qgS4KHbK3lo

Mun mielestä molemmissa tulee selvästi esille, että nainen haluaisi hallita kuulijoitaan. Tää on niin hämäävää, mutta tohtori on hereillä. Lopulta mikroilmeet, ääni ja eleet paljastaa mun mielestä tuon tytön todellisen luonteen.

Mulla tuon tytön kuuntelu vetoaa tunteisiin liikaa, jopa vaarallisesti.

Miespuolinen esimerkki on oksettavampi, mutta todistaa sen, että jos et tiedä kuka on kyseessä, niin kaveri osaa kyllä puhua:
1. https://youtu.be/Vlk_sRU49TI

Jälkimmäistä ei paljasteta tässä videossa, mutta kaveri vetoaa tosi voimakkasti tunteisiin ja nousee melkein uhriksi lopuksi. Puhdasta teatteria hyvin todennäköisesti!

Se mikä mut saa eniten voimaan pahoin suhteessa meijän perheen naisiin on, ettei mulla ole dr.phil aivoja(kyky sulkea empatiapuoli aivoista, jos haistaa palaneenkäryä) käytössä. Jos en ole hereillä, niin tuo esitys menee liian helposti läpi ja menee varmasti monelle muullekkin..Etenkin jos ei ole tietoinen asiasta tai jos ei joudu olemaan liikaa tekemisissä henkilön/henkilöiden kanssa..täristää kun asiaa miettii.

Ps. Se miks kirjoitan asiaa auki uudestaan ja uudestaan on koska en tahdo uskoa, mitä itse koen ja mitä näen. Liian pitkään tuollaisessa maailmassa ollessa tuli hukattua itteni..Osa mua tietää, että tätä se on, mutta sitä yrittää mielummin uskoa jotain muuta, että pystyis väistämään kivun, mikä seuraa ymmärtäessä tilanteen ja sen vakavuuden. Tekis mieli lähinnä turruttaa itteni ja koittaa päästä psyykkisellä tasolla pois todellisuudesta. Ei vaan tunnu todelliselta uskoa omaavansa aavistuksen tunnekylmän isän ja omassa maailmassa elävän loppuporukan. Ei perheen pitäisi olla tätä - > kärsimystä, kipua!

Shortlie kirjoitti: ↑04 Maalis 2018, 16:57
Se mikä mut saa eniten voimaan pahoin suhteessa meijän perheen naisiin on, ettei mulla ole dr.phil aivoja(kyky sulkea empatiapuoli aivoista, jos haistaa palaneenkäryä) käytössä. Jos en ole hereillä, niin tuo esitys menee liian helposti läpi ja menee varmasti monelle muullekkin..Etenkin jos ei ole tietoinen asiasta tai jos ei joudu olemaan liikaa tekemisissä henkilön/henkilöiden kanssa..täristää kun asiaa miettii.

En tiedä lohduttaako, mutta viimmeksi lukemani kirjan kertomaa oli, että psykopaateista tutkimusta tekevät psykologitkin ovat menneet lankaan ja ihastuneet psykopaatteihin. Olemme niin aidosti näyttelevien ja voimakkaasti manipuloivien ihmisten kanssa tekemisissä, että heitä tutkivia ammattilaisiakin on saatu lankaan. Jopa Ropert Hare on tunnustanut tulleensa psykopaatin huijaamaksi.

orjapoika kirjoitti: ↑05 Maalis 2018, 11:26 En tiedä lohduttaako, mutta viimmeksi lukemani kirjan kertomaa oli, että psykopaateista tutkimusta tekevät psykologitkin ovat menneet lankaan ja ihastuneet psykopaatteihin. Olemme niin aidosti näyttelevien ja voimakkaasti manipuloivien ihmisten kanssa tekemisissä, että heitä tutkivia ammattilaisiakin on saatu lankaan. Jopa Ropert Hare on tunnustanut tulleensa psykopaatin huijaamaksi.

Kyllä tuo lohtua tuo tietyllä tasolla ja antaa ymmärrystä siihen, miksi olen ollut ajettuna nurkkaan, mistä on tuntunut lähes mahdottomalta päästä pois. Samalla myös nousee iso kunnioitus sua kohtaan, että sääkin kirjoitat asiasta..alkaa tuntua, ettei ole aivan yksin tämän asian kanssa..On muitakin jotka on käyny läpi samaa painajaista, mitä ainakin mun on ollut todella vaikeaa sanoittaa.

Lisäyksenä vielä, että tästä asiasta on tuntunu olevan tosi vaikeaa puhua vaikuttamatta itse järjettömältä. On tuntunu, ettei kovin monella auttajallakaan ole kykyä ymmärtää, miten pahaksi asiat voivat oikeasti mennä tällaisten ihmisten kanssa..tai uskoa siihen, että sun äitisi voisi oikeasti olla psykopaatti.

Oon koittanu olla puhumatta ihmisille siitä, että äitini on luultavasti psyko. Se tuntuu olevan monelle ihmiselle liikaa..mutta jos aiheeseen perehtyy ja ymmärtää todella psykopatian, niin ymmärtää sen, ettei psykopaatti ole läheskään aina murhaaja..vaan itseasiassa ihminen, joka näyttää ulospäin aivan normaalilta..Heidän toimintaa vaan eivät sotke oikeat tunteet, joita jopa narsistit tuntuvat kokevan jollain tasolla.