Epäloogisuudet ja takinkäännöt

[Surutar]

Olen miettinyt narsun epäloogisuuksia.

Esimerkkinä mikäpäs muu kuin oma narsuäitini, joka valitti koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan omasta äidistään. Äidinäiti oli narsun mukaan ihan kamala (tästä olen kyllä samaa mieltä, eihän se pershäiriö tyhjästä synny). Minä kuuntelin hänen valituksiaan ja tuin ja ymmärsin ja varoin, etten vain omalla käytökselläni toisi äidin mieleen tämän omaa äitiä. (Jos käytökseni vähääkään muistutti äidin äidin käytöstä, esim. pienikin arvostelu, seuraukset olivat minun kannaltani tosi ikävät, esim. monen päivän mykkäkoulu, kun äidin piti "eheytyä" tästä kamalasta kokemuksesta.) Jossain vaiheessa äiti laittoi omaan äitiinsä välitkin poikki moneksi vuodeksi. Äidinäidin hautajaisissa äiti piti kunnia-asianaan, että ei itke. Todella vaikea ja traumaattinen äiti-lapsisuhde, sanoisin.

Tämä siis taustaa.

Yhtenä päivänä tässä kuluneen vuoden aikana äiti yhtäkkiä totesi, että minä taidan suhtautua häneen samalla lailla kuin hän suhtautui omaan äitiinsä. Harvinaisen selkeä havainto, olin ihan vaikuttunut. Mutta jatko tähän oli seuraava: "Mutta se johtuu vain siitä, että minä ja sinä olemme sellaisia ihmisiä, että kiinnitämme huomiomme niin helposti negatiivisiin asioihin."

Okei. VuosiKYMMENTEN rikki oleminen ja mt-oireilu ja kuitattiin yhtäkkiä vain, että kiinnittää huomiota negatiivisiin asioihin.

[orjapoika]

Totuus puskee väkisin läpi. Jollakin tasolla äitisi tajuaa, että pieleen on mennyt raskaamman jäljeen, mutta kuittaa sen, sinun "negatiivisuudella"

Minun äidilläni on ollut heikkona hetkenä tunnustus, joka on sukua äitisi puheille. "me kaikki olimme R.... (isäni) kuoleman jäljiltä tunnevammaisia" Äitini myös jollain tasolla tajuaa, että päin mäntyä on mennyt, mutta laventaa vastuun koko perheelle.

[Shortlie]

varoin, etten vain omalla käytökselläni toisi äidin mieleen tämän omaa äitiä. (Jos käytökseni vähääkään muistutti äidin äidin käytöstä, esim. pienikin arvostelu, seuraukset olivat minun kannaltani tosi ikävät, esim. monen päivän mykkäkoulu, kun äidin piti "eheytyä" tästä kamalasta kokemuksesta.

Mun äitini käyttäytyi yhtä arvaamattomasti, jos muistutin isästäni: "poikamainen pullistelu" otettiin henkilökohtaisesti ja seuraukset oli vakavat. Piti oppia olemaan kuin tytöt...nöyryyttävää muistaa.

[Surutar]

Totuus varmaankin kajastaa narsulla jossakin tajunnan syvissä kerrostumissa, ja siksi se pitää niin kiivaasti painaa näkymättömiin ja selittää pois.

Luin vähän aikaa sitten artikkelin, jossa sanottiin, että narsisti ihan oikeasti kuvittelee olleensa todella hyvä vanhempi, vaikka tosiasiat ja lasten oireilu kertoisivat toista tarinaa.

Kuinkakohan monen vanhemmalla muuten on joku diagnoosi? Minulla on sellainen käsitys, että äitini on saanut aikoinaan rajatilaisen diagnoosin. Silloin ei tunnettu käsitettä narsistinen persoonallisuushäiriö.

Rajatilakin on kuitenkin aika rankka diagnoosi. Ihmettelen, että ulkopuolelta ei ole puututtu meidän perheen tilanteeseen, jossa tosiaan oli diagnoosin mukaan rajatilainen yksinhuoltaja kahden pienen lapsen kanssa. Kuulemma seurakunnassa oli esirukoiltu, että äiti ei tappaisi meitä lapsia sänkyihimme, kun tällaisia pakkoajatuksia oli äidin päässä ja oli niistä uskovaiselle miesystävälleen kertonut. Olisiko ollut rukoilun lisäksi syytä ottaa yhteyttä vaikkapa lastensuojeluun?

Sitä en myöskään ymmärrä, että oma isäni, joka tiesi äidin ja sen, millaista helvettiä tämän kanssa oli elää, jätti kaksi pientä lastaan sen kaiken keskelle. Myöhemmin hän kertoi, että olimme kalpeita ja säpsähteleviä aina kun hän meitä tapasi. Eikä silloinkaan tullut mieleen puuttua, tehdä jotain.

[Shortlie]

Luin vähän aikaa sitten artikkelin, jossa sanottiin, että narsisti ihan oikeasti kuvittelee olleensa todella hyvä vanhempi, vaikka tosiasiat ja lasten oireilu kertoisivat toista tarinaa.

Muistan äidistäni nuorempana, että hän kerjäsi jatkuvasti kehuja siitä, miten hyvä on vanhempana. Hän suorastaan ylpeili sillä, että on loistava vanhempi. Ahdistaa tuo ajatus, koska mun velvollisuus oli pitää yllä tuota illuusioa, jotta sain edes vähän jonkinlaista vanhemmuutta. Tämä sen jälkeen kun isä oli ajettu kokonaan pois mun elämästäni.

Kuinkakohan monen vanhemmalla muuten on joku diagnoosi? Minulla on sellainen käsitys, että äitini on saanut aikoinaan rajatilaisen diagnoosin. Silloin ei tunnettu käsitettä narsistinen persoonallisuushäiriö.

Mun äiti on jäänyt ainakin diagnoimatta, oma epäilys on vahvasti psykopatian/piilonarsismin puolella...Isästäni olen aika varma, että hän on tavallinen narsisti. Kaikesta huolimatta isäni kanssa pystyy tulemaan toimeen, koska hän on suorapuheinen perusmulkku luonne. Äitini taas yrittää lähes heti alkaa käymään mun pään sisälle. Se on melkein kuin henkinen raiskaus, eikä mulla ole mitään toivoa suojautua häneltä. Psykopaatti on niin paljon kierompi ihminen. Puolustautuminen on täysin mahdotonta.

Sitä en myöskään ymmärrä, että oma isäni, joka tiesi äidin ja sen, millaista helvettiä tämän kanssa oli elää, jätti kaksi pientä lastaan sen kaiken keskelle. Myöhemmin hän kertoi, että olimme kalpeita ja säpsähteleviä aina kun hän meitä tapasi. Eikä silloinkaan tullut mieleen puuttua, tehdä jotain.

Mun isä on myös kertonut, että hän ihmetteli miten pelokas olin kun hän tuli viikonlopuiksi kotiin. Äitini pelotteli, kiusasi ja satutti aina viikon ja viikonloppuisin sain olla niukasti isän seurassa oma itseni, jos uskalsin. Se vaan tarkoitti yleensä lisää kiusaa tulevaksi viikoksi.

Isästäni olen aika varma, ettei olisi kyennyt olemaan ainut vanhempi, vaikka oli kahdesta pahasta vähemmän paha. Kaikesta hänen kertomastaan en mene takuuseen, mutta luulen, että hän kai yritti uskotella itselleen, että jos äiti saa vihata ja piinata häntä, niin lapset säästyisivät. Ainakin esitys äidiltä oli viikonloppuisin sellaista, että isä ei muka välittäisi meistä ja että äitini(marttyyri) huolehtisi siksi kaikesta(minusta tää oli vain esitystä, jolla oli tarkoitus hallita isää).

Isä tuntui kasvattavan paksua nahkaa todella pitkään. Pyrki myös pysymään poissa tieltä, ettei tulisi kokoajan riitoja. Hän kun oli luonteeltaan aika taipumaton, niin kaiken taivuttava psykoäitini oli aikamoinen vastakohta. Tuota taipumattomuutta arvostan isässäni yhä eniten, mutta psykopaatin kanssa se tuo karmeita ja hulluja riitoja, missä ei ole mitään järkeä.

Sen sanon, että jos tuo luonnehäiriö menee psykopatiaan asti, niin ainakaan mun ei ole mahdollista olla yhteydessä sen ihmisen kanssa..Ei niiltä voi suojautua!

[Surutar]

Isästäni olen aika varma, että hän on tavallinen narsisti. Kaikesta huolimatta isäni kanssa pystyy tulemaan toimeen, koska hän on suorapuheinen perusmulkku luonne. Äitini taas yrittää lähes heti alkaa käymään mun pään sisälle. Se on melkein kuin henkinen raiskaus, eikä mulla ole mitään toivoa suojautua häneltä. Psykopaatti on niin paljon kierompi ihminen. Puolustautuminen on täysin mahdotonta.

Piti tämä vielä nostaa esille, koska samaan aikaan nauratti ja suretti. Tavallinen narsisti ja suorapuheinen perusmulkku luonne ei ole kyllä mikään ideaali vanhempana , mutta tosiaan verrattuna siihen, millainen äitinarsu voi olla, niin joo. Jaan todellakin tuon tunteesi, mitä koet äitisi kanssa. Henkinen raiskaus, menee pään sisälle, ei voi suojautua....todella tuttua.

Kun äitini joskus reilu 10 vuotta sitten raiskasi minut todella pahasti (oli oikein kirjoittanut paperille mitä aikoo sanoa, voi elämän kevät), niin reaktioni oli valtava halu ottaa veitsi ja paloitella itseni kappaleiksi. Kerroin tapahtuneesta joillekin kavereille ja että sen jälkeen halusin vain viillellä, tuhota ja tappaa itseni. He eivät voineet ymmärtää tätä reaktiota. Heidän mielestään äitini oli käyttäytynyt tosi paskasti, mutta heistä olisi ollut loogisempaa, jos olisin halunnut tappaa HÄNET.

Jos ei ole itse joutunut tuollaisen henkisen raiskauksen kohteeksi, ei voi tajuta millaista itsetuhovimmaa se synnyttää. Kun tekijänä on vielä oma äiti.

[Shortlie]

Piti tämä vielä nostaa esille, koska samaan aikaan nauratti ja suretti. Tavallinen narsisti ja suorapuheinen perusmulkku luonne ei ole kyllä mikään eideaali vanhempana

Tuntuu kummalliselta, että joku pystyy samaistumaan tähän..Onneksi/toivottavasti moni ei pysty. Kun mietin asiaa uudestaan, niin onhan se aika surkuhupaisaa, että tuota pitää vielä ihan mukavana tilanteena.

Kerroin tapahtuneesta joillekin kavereille ja että sen jälkeen halusin vain viillellä, tuhota ja tappaa itseni. He eivät voineet ymmärtää tätä reaktiota. Heidän mielestään äitini oli käyttäytynyt tosi paskasti, mutta heistä olisi ollut loogisempaa, jos olisin halunnut tappaa HÄNET.

Jos ei ole itse joutunut tuollaisen henkisen raiskauksen kohteeksi, ei voi tajuta millaista itsetuhovimmaa se synnyttää. Kun tekijänä on vielä oma äiti.

Mä oon ainostaan tukiryhmässä uskaltanut puhua enää nykyään ääneen äidistäni, muutoin varon kertomasta liikaa, ettei mua pidetä hulluna. Tavallinen ihminen pitää luultavasti mielummin melkein mua aivan hulluna kuin uskoo mua ja mitä olen kokenut. Itsekkin olisin kai skeptinen, jos en olisi joutunut kokemaan koko karmeutta.

Mullakin oli tosi voimakkaita itsetuhosia ajatuksia, kun nyt tein virheen ja pidin "vielä kerran" yhteyttä varomatta ollenkaan. Järki kerto jälkeenpäin, että pitäisi pystyä syyttämään häntä ja taas mieli on niin voimakkaassa pelossa, että yritin melkein automaattisesti uskoa mielummin häntä. Mä voin samaistua aivan täysillä tähän itsetuhoisuuteen ja miten se viha kääntyy sisäänpäin.

Pitää toivoa, että kirjoittamisen ja puhumisen kautta tuo "ohjelmointi" aikanaan hellittää vielä lisää. Välillä tulee kuunneltua Musen Stocholm Syndrome biisiä, kun ahistaa liikaa ja pitää yrittää purkaa sitä. Ikäänkuin muistuttamalla väkisin alitajuntaan, että tästä nyt on taas kyse.

[rajallinen]

Surutar! Todella hyvä että kirjoitit tuosta! Kiitos!

Mietin nimittäin juuri tänään yhtä tapahtumaa jota on ollut vaikea sulattaa ja ymmärtää. Lyhyesti kerrottuna juurikin niin rankkaa henkistä väkivaltaa kertarysäyksenä, valtaansa väärinkäyttävältä johon olin alisteisessa asemassa ja kävi juuri noin: ensimmäistä kertaa elossa halusin kuolla. Tajusin että oli sana sanaa vastaan tilanne, kukaan ei usko minua koska vastapuoli valtaapitävä, tapahtuma oli erittäin traumaattinen ja seuraukset myös.

Mutta se mysteeri oli ja on juurikin tuo: halusin tappaa itseni enkä sitä henkilöä. Ja on se on helv traumaattinen kokemus. Enkä tiennyt aiemmin että joku muukin kokenut vastaavaa! Ja yks kaks kun luin tuon sinun viestin, tajusin että sehän on ihan loogista itse asiassa! Kun olet -alisteisessa asemassa- johonkuhun joka käyttää sinua hyväkseen, viha kohdistuu itseen, yrität "leikata" kokemuksen pois itsestäsi koska se on niin traumaattinen!

Todellisuudessa tajusin samalla olevani tietenkin hädässä ja hakevani siihen apua mutta se ei poistanut sitä tunnetta että olen tapahtuneen kanssa yksin eikä minua uskota. Tai niin luulin. Myöhemmin kyllä uskottiin kun sain tapahtuneen oksennettua ulos ja laitettua eteenpäin. Mutta edelleen, se kokemus ei katoa, se ei muuksi muutu ja se oli helv traumaattinen kokemus.

[Shortlie]

Kuulemma seurakunnassa oli esirukoiltu, että äiti ei tappaisi meitä lapsia sänkyihimme, kun tällaisia pakkoajatuksia oli äidin päässä ja oli niistä uskovaiselle miesystävälleen kertonut. Olisiko ollut rukoilun lisäksi syytä ottaa yhteyttä vaikkapa lastensuojeluun?

Surutar: Nyt kun olen miettinyt kunnolla, mitä sä kirjoitit, niin pystyn vasta aukaisemaan suutani siitä, mitä mä luin. Tuo teidän äidin pakkoajatus tappaa lapset sänkyyn karmi aivan liikaa. Tiedän liian hyvin, miltä se tuntuu kun niin tapahtuu. Tuo tosiaan muistutti mua itteänkin kokemastani ja sen vuoksi menin vähän lukkoon.

Jäin miettimään ulkopuolisen näkökulmasta tilannetta, missä on tiedossa äitinne pakkoajatukset. Tilanne on aivan karmea ja aika vaikeaa on ymmärtää, miten ihmiset eivät ole muuta tehneet kuin rukoilleet. Tilanne teillä on ollut oikeasti avoimesti tiedossa ja todella vakava.

Sitä en myöskään ymmärrä, että oma isäni, joka tiesi äidin ja sen, millaista helvettiä tämän kanssa oli elää, jätti kaksi pientä lastaan sen kaiken keskelle. Myöhemmin hän kertoi, että olimme kalpeita ja säpsähteleviä aina kun hän meitä tapasi. Eikä silloinkaan tullut mieleen puuttua, tehdä jotain.

Lisäksi jäin miettimään tota teidän säpsähtelyä, se kuulostaa todella tutulta. Harmittelen, ettei omakaan isäni puuttunut asiaan enempää. Myös hän oli ollut ihmeissään siitä, miten pelokas olin viikonloppuisin.

Meillä mun siskoon asiat ei vaikuttanut näennäisesti niin paljon. Hän teki aina just niinkuin sanottiin aikuisten edessä. En osaa kuvitella edes, miten vähän olisin ihminen, jos olisin tehnyt samoin lapsena. Toisaalta en tiedä olisiko se edes ollut mahdollista meidän perheessä, koska sukupuoleni oli poika ja se oli luultavasti ongelman ydin kohdallani.

Kokemukset meillä sisareni kanssa on luultavasti niin erilaiset, että mulla ei ole kykyä arvioida, millätavalla luvallinen väkivaltaisuus toista kohtaan vuosia tekee toisen ja vanhemman lapsen psyykelle. Mun sisareni oli äidin "oikea käsi" lapsuudessa ja hän tuntui ihan oikeasti nauttivan siitä, että mua vahingoitettiin. En koskaan oppinut ymmärtämään, miten joku voi nauttia nuorempaa veljeään kohtaan tapahtuvasta väkivallasta.

Tiedän, että tämä voi kuulostaa mustavalkealta, mutta mulle se oli "tavallista" elämää.

[Surutar]

Mutta se mysteeri oli ja on juurikin tuo: halusin tappaa itseni enkä sitä henkilöä. Ja on se on helv traumaattinen kokemus. Enkä tiennyt aiemmin että joku muukin kokenut vastaavaa! Ja yks kaks kun luin tuon sinun viestin, tajusin että sehän on ihan loogista itse asiassa! Kun olet -alisteisessa asemassa- johonkuhun joka käyttää sinua hyväkseen, viha kohdistuu itseen, yrität "leikata" kokemuksen pois itsestäsi koska se on niin traumaattinen.

Kiitos tästä näkökulmasta! Jotain tällaista siinä on varmasti. Itse ajattelin aikoinaan sen jotenkin niin että suuni ja muu ilmaisuni on narsun kohdalla täysin ommeltu ja muurattu umpeen, eikä mikään mene perille eikä narsu välitä yhtään vaikka kuinka itkisin ja ulvoisin pahaa oloani ja kertoisin miltä hänen käytöksensä tuntuu, mitä se tekee. Joten ainoa keino jolla uskoin saavani ilmaistua pahan oloni ja sen mitä narsu tekee minulle, on kuolla todella väkivaltaisesti oman käden kautta. Eli ikään kuin tehdä näkyväksi se paha, jota minulle tehdään.

Toinen selitykseni "epäloogisille" reaktioille oli juuri se viha jota tunsin narsua kohtaan mutta olin kääntänyt sen itseeni.

Tuo traumaattisen kokemuksen leikkaaminen itsestä pois on tuttua toisistakin yhteyksistä. Usein kun menen jonnekin traumatilaan niin koen asiat hirveän symbolisina, esim. että keho on täynnä jotain mustia matelijoita jotka pitää leikata siitä pois. Kuulostaa ihan psykoottiselta mutta olen koko ajan tietoinen siitä että tämä ei ole totta, vaikka mielikuviin liittyvät tunteet ovat tosi vahvoja.