KESKUSTELUFOORUMI

Hei,

Haluaisin avata keskustelua siitä, millaiset asiat menneestä parisuhteesta narsistin kanssa ovat vaikuttaneet uuteen parisuhteeseesi tai nykyiseen elämääsi ja suhteeseesi muihin ihmisiin?

Minun on ollut vaikea erotella sitä, mitkä asiat ovat osa piilossa ollutta persoonallisuuttani ja mitkä taas ovat kasautuneet henkiseen reppuuni pitkästä parisuhteesta herkkänahkaisen (covert) narsistin kanssa.

Tässä muutamia "outouksia":

Uudessa parisuhteessa ahdistuin aluksi, jos toinen teki aloitteen koskettamisessa. En pystynyt ottamaan kosketusta luontevasti vastaan, mutta pystyin kyllä pitämään toista hyvänä ja se tuntui hyvältä. Fyysistä kosketusta ahdistavampaa oli se, jos minua millään muotoa kehuttiin. Nykyään olen erittäin mielelläni rapsuteltavana, mutta edelleenkään en halua kuulla itsestäni sanottavan oikeastaan mitään. Haluaisin toki tietää sanattomasti, teenkö erinäisiä asioita oikein ja ollaanko minuun tyytyväisiä, mutta en halua että vaikkapa kehoani kommentoidaan myönteisessä mielessä. Koen olevani ihan tavallisennäköinen mies eikä minulla sinänsä ole mitään ulkonäkökomplekseja. Olen tässä päätynyt siihen, että epäilen toisen manipuloivan minua. Toisin sanoen minulle sanotaan myönteisiä asioita tarkoittamatta sitä, jotta minä sitten tekisin jonkin vastapalveluksen. Toisaalta en ole tulkinnastani varma: oloni on kehuttuna tosi kiusallinen ja saatan lapsellisesti jopa laittaa kädet korviini tai puhua toisen päälle, jotta en kuulisi häntä. Lisäksi ihan suoraan kiellän puhumasta moisia. Kyllä tuo onneksi sitten ihan huumoriksi kääntyy, mutta kokemus ei ole oikeasti minulle yhtään kiva. Tiedän olevani outo ja olemme sopineet, että kyllä hän saa harjoittaa minua kohtaan ns. siedätyshoitoa. En ole silti tottunut tuohon toisin kuin kosketuksen vastaanottamiseen.

En muista, että narsistinen ex olisi koskaan sanonut ulkonäöstäni mitään suuntaan tai toiseen. Suhteessamme ei myöskään ollut fyysistä väkivaltaa ja merkittävä osa suorasta henkisestä väkivallasta (jota voin ns. osoittaa sormella) liittyy vain viimeisiin vuosiin. Seksuaalisista tarpeistani exäni ei ollut millään muotoa kiinnostunut.

Toinen mitä pelkään ovat kaikenlaiset minuun kohdistuvat odotukset. Pelkään, että tuotan pettymyksen vaikka tekisin kaikkeni. Olen tosi kiltti ja laitan kaikki läheiseni itseni edelle. En kuitenkaan laita edelleni tuntemattomia ihmisiä ja osaan kyllä pitää puoleni. Teen paljon asioita siksi, että muutoin saatan tuntea kohtuutonta syyllisyyttä. Teen kyllä mielelläni asioita muille ja muiden puolesta, koska siten en sitten joudu miettimään olenko kamalan itsekäs ihminen. Mietin kyllä usein sitä, miten helppoa jonkun juonikkaan itsekeskeisen ihmisen olisi käyttää minua hyväkseen. Olen vähän kuin suuri luotettava vahtikoira, joka tekee kaikkensa oman laumansa eteen.

Ja mies kun olen, niin sen tietää miten aina joskus voi käydä jos toinen haluaa minua ja alitajunnassani herää pelko siitä, että tuotan hänelle pettymyksen. Minua ei siis tavallaan saisi haluta, vaan minun pitäisi "johtaa" tilannetta. Ei tuo kyllä ole kovin reilua toista ihmistä kohtaan. Onneksi voimme naisystävän kanssa jutella näistä asioista avoimesti ja tämäkin puoli ihmissuhteessamme sujuu kyllä tosi hyvin - mutta kyllä minua silti harmittaa kun toinen joutuu vuokseni varomaan "säikäyttämästä" minua. En mene suoranaiseen kipsiin kuitenkaan vaan alitajuntaan hiipii heti ajatus:"tämä menee nyt kumminkin pieleen...". Ja meneehän se, koska itseään ei ole joissakin asioissa helppoa pakottaa, vaikka haluaisi. Seksiin ei saisi esimerkiksi olla täydellistä hetkeä, koska jos odotukset omassa mielessäni kasvavat liikaa, niin...

Minulle on aika turha vakuutella, etten tuota pettymystä tai että olen sitä sun tätä positiivista. Ne eivät minua juurikaan rauhoita. Minulla on oma näkemykseni enkä vain noissa asioissa näytä luottavan toiseen. Onneksi luotan toiseen kyllä noin muutoin. En ole mustasukkainen enkä pelkää hänen pettävän minua tms., vaikka ex-vaimo minulle senkin tempun teki.

Jos meille tulee jostain pikkuasiasta riitaa ja naisystäväni vetäytyy henkisesti kauemmas, säikähdän todella paljon. Tämä on selvää, koska ex-puoliso käytti tuota aivan jatkuvasti. Ymmärrän siis sen, että pelästyn kaikista pienistäkin merkeistä, joihin olin ehdollistunut exän kanssa. Minä haluan aina puhua heti kaikki asiat auki, mutta naisystäväni ei ole niin tottunut puhumiseen ja hän tuppaa menemään lukkoon. Olen erittäin ratkaisukeskeinen ja poraudun salamana syvälle etsimään syytä toisen pahaan oloon. Minun kanssani ei ole helppoa vain surkutella pahaa mieltä, koska haluan toiselta sen pahan mielen pois. En ryhdy viihdyttämään toista, jotta toinen unohtaisi pahan mielensä, vaan luulen ilmeisesti luovani toiselle polkua syvimpiin tunteisiinsa niiden käsittelemiseksi. Mietin joskus, olenko lukenut jo liikaa narsismista ja psykologiasta, jolloin minusta on tullut jonkinlainen wannabe-psykologi. Toisaalta olen kyllä saanut positiivista palautetta, vaikkakin joskus tyylini pahentaa tilannetta hetkellisesti naisystäväni kanssa. Pidän kuitenkin siitä, että naisystäväni sanoo asioita suoraan eikä ole ns. passiivis-agressiivinen. Minulle on pahinta se, kun aistin hyvin herkästi toisesta ihmisestä jos kaikki ei ole hyvin ja jos toinen ei heti pysty jakamaan kanssani asiaa. Hypin miltei seinille. Saatan myös mennä moodiin: minua ei manipuoloida ja silloin pakotan itseni ottamaan etäisyyttä. Koen silloin hirvittävää syyllisyyttä, koska minusta velvollisuuteni olisi vain ja ainoastaan auttaa toista. Siis aikuista ihmistä, joka järkeni mukaan ei mene pirstaleiksi jos elämässä on hetken paha olla. Enhän minä ole toisten tunteista vastuussa...paitsi mitä jos olenkin se, joka on saanut toisen pahalle mielelle? Sitä minä aina epäilen ensimmäiseksi.

Ja vaikka autan ystäviäni tunteiden ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä, en minä silti osaa aina auttaa itseäni yhtä hyvin kuin kuvittelen voivani auttaa muita. Edelleen jumitan narsismiaiheisilla foorumeilla yms., vaikka tiedän esimerkiksi hyvän elokuvan katselemisen tekevän minulle hyvää. En ole silti millään muotoa masentunut, mutta aivan kuten niin monet teistäkin, tämän aiheen haluaisi jättää jo taakseen. Kun vain voisi. Perustelen toki täällä oloani myös sillä, että ehkä minulla on joillekin jotain annettavaa elämänkokemusteni kautta. Jälleen kerran...te muut - pitäisikö joskus miettiä, entä minä? Kenelle olen vielä velkaa?

Onko teillä yhtään samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia vai pitääkö tässä suosiolla suunnata psykologin vastaanotolle?

Tuntemuksesi kuullostaa tutuilta. Itselläni on myös uusi parisuhde narskun jälkeen, eikä tämä aina helppoa ole. Minulle on välillä vaikeaa tunnistaa omia tuntemuksiani. Tasainen ja hyvä parisuhde tuntuu oudolta. Kun narskun kanssa mentiin vuoristorataa, niin siinä vuorottelivat isot tunteet. Hyvät ajat oli todellista kuherruskuukautta ja huonot sitten taas tosi huonoja. Aavistin, että en oikein voi luottaa, mutta kun ei ollut ilmennyt (silloin vielä) mitään konkreettista mihin tarttua.

Luottamuksen rakentaminen vei aikaa ja huomasin olevani ehkä liiankin mukautuvainen. Liian siksi, että pelkäsin, että toinen nostaa kädet pystyyn, jos minussa ilmenee jotain "väärää". Narsku silitti sanoilla, mutta "löi" teoilla. Ei fyysisesti lyönyt, mutta kosto ja asioiden vääntäminen toiseksi kuin mitä ne oli, oli henkistä väkivaltaa. Nykyinen kehuu harkiten eikä nosta minua jalustalle. Hassua sinänsä, että minä jopa kaipaisin hiukan niitä sanoja lisää vaikka teot on tärkeämmät. Ja hyviä, minut huomioivia tekoja hän tekee.

Eli kyllä, kyllä niitä edellisen suhteen luurankoja vielä on. Osan tuntemuksistani osaan yhdistää edeltäviin ikäviin kokemuksiin, mutta osaa en. Pääasia minusta on se, että vaikuttaa siltä, että pystytte kuitenkin puhumaan mistä tietyt tuntemuksrt johtuu. Ja jopa nauramaan niille. Mä olen myös huomannut, että kun mulla on hyvä olla, niin välillä mieli kehittää draamaa kun siihen on niin tottunut? Tai sitten se on luonnekysymys, ehkä olen vain sellainen.

Mulla on sama juttu, täällä roikun ja haluan vieläkin todistella itselleni, että ex on narsisti. Tarkoittaako se sitä, että koen olevani vähemmän epäonnistunut itse, jos sen voisi todentaa? Vaikka sehän tässä juuri on se juttu kun niin monta asiaa jäi ilman vastausta. On vain oma keittiöpsykologin tulkintani siitä. Ja vastauksia en enää koskaan tule saamaan. Miten sen voisi hyväksyä ja jättää entiset taakseen?

Kiitos Kiki vastauksestasi!

Sinulta siis narsisti ei vienyt kykyä ottaa vastaan positiivista palautetta ja on aivan mahdollista, että asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että on elänyt pitkään narsistin kanssa. Voi olla, että hieman häiritsevä suhtautumiseni asiaan kumpuaa jostain persoonallisuudestani ja en vaan osaa antaa asian olla...kaikkia omia outouksiaan ei kyllä voi laittaa narsistin harteille.

Tuo mitä kirjoitat näistä foorumeilla notkumisista jne., on asia jota olen kanssa paljon miettinyt. Olen päätynyt kanssasi samaan siinä, että ainakin osalla meistä on varmasti jonkinlaista tarvetta vakuuttaa itseämme siitä, että toinen ihminen on mahdoton esimerkiksi persoonallisuushäiriön vuoksi. Tämä korostui minulla ihan alkuvaiheessa kun löysin kuvaukset haavoittuvasta narsistista. Kuitenkin jos me olisimme ainoastaan sen perässä, että saisimme vapautettua itsemme kaikesta parisuhteen kariutumiseen liittyvästä vastuusta, kai me sen olisimme tehneet nopeammin? Olisimme löytäneet aiheen narsismi ja sovittaneet sen exään ja se oli siinä. Asiaa ei enää tarvitsisi miettiä. Ex-vaimolleni ei ainakaan mennyt kauaa, kun hän lähtönsä jälkeen avasi suunsa ja teki selväksi, että olen mm. isänä täysin kelvoton. (Hän otti nämä kortit esille vasta siinä vaiheessa kun tajusi, etten jääkään varalle roikkumaan)

Vaan meidät erottaa narsistista juuri se, että me epäilemme omaa arviointikykyämme. Meille maailma ei ole mustavalkoinen ja ehdoton. Meidän alitajuntamme sisältää aina ja ikuisesti sen mahdollisuuden, että teemme virhearvioita. Me emme siis laita luonnehäiriöisen leimaa toiselle kevyesti ja vaikka aluksi laittaisimmekin, haluamme vähän väliä varmistella asiaa. Tämä taas oman arvioni mukaan johtuu sitä, että me emme halua valehdella itsellemme emmekä muille. Jos parisuhteen ratkaisevien ongelmien syy olisi ollut meissä itsessämme, me pyrkisimme korjaamaan toimintaamme jotta emme tekisi itseämme ja uutta kumppaniamme onnettomaksi tulevaisuudessa. Uskallamme arvioida omaa toimintaamme ja hyväksyä virheellisyytemme, koska tiedämme meillä olevan myös mahdollisuuksia muuttua - jos vaan keksimme, mistä kiikastaa.

Esimerkiksi minun oli aikanaan hyvin vaikeaa päästä irti siitä, että etsin virheitä vain itsestäni. Mietin pääni puhki miten minun pitäisi muuttua, kun toinen ei nostanut esille mitään konkreettista ongelmaa. Ajattelin jopa niin, että jokin tekoni on ollut "sanoinkuvaamattoman" paha ja minulla on varmaan jokin aivovamma kun en sitä muista tai tajua. Näin jälkikäteen näen lähestymistavassani myös hyviä puolia (juu, oppii tuntemaan itseään), vaikka rankkaahan se oli. Keksin kyllä itsestäni paljon erinäisiä puutteita, mutta niiden vakavuutta oli silti hirvittävän vaikea suhteuttaa siihen käytökseen, mitä sain ex-vaimoltani osakseni. Tätä kautta silmäni alkoivat hiljalleen avautua...hyvin hiljalleen. Ja kyllä siinä kavereidenkin apua tarvittiin.

Et ehkä ole enää ex-puolisosi kanssa tekemisissä ja jos et, hyvä niin. Minä taas joudun olemaan ex-puolisoni kanssa tekemisissä liikaakin, mutta siinä on juuri se hyvä puoli, että hänen narsistinen käytöksensä on edelleen hyvin räikeää. Tätä kautta en niin helposti epäile omaa arviointikykyäni ja annan hänen viestejään myös luottohenkilöiden luettavaksi. Aivan sivullinenkin pystyy viesteistä sanomaan, että hänellä on erittäin suuria vaikeuksia ottaa toista ihmistä huomioon ja viestit ovat muutoinkin täynnä ristiriitaisuuksia ja pyrkimyksiä provosoida ja hämmentää minua. Ei pelkästään niistä viesteistä kukaan diagnooseja voi tehdä, mutta täytyy vain luottaa itseensä. Heti jos hän laittaa yhdenkin asiallisen viestin, saatan huomata pohtivani onko hän menossa parempaan suuntaan. No, ei hän ole. Siitä tässä kamaluudessa nimenomaan on kyse, että toisen narsismi ei loista koko aikaa. Jos loistaisi ja sitä kautta kaikki sen näkisivät, meillä ei varmaan edes olisi tätä foorumia. On siis ihan OK olla narsistisen käytöksen äärellä aivan pihalla.

Tottakai monet ovat myös sitä mieltä, että onko diagnoosilla loppujen lopuksi mitään ratkaisevaa merkitystä? Jos vaan kaksi ihmistä ei tullut toimeen, niin ei tullut toimeen. Tämä on taas sellainen näkökulma, joka ei ainakaan minun oloani olisi helpottanut. Syynä on juuri se mitä sanoin aiemmin, eli miettisin ikuisesti mikä minussa oli niin kamalaa. Toisekseen miettisin sitä, miten keneenkään voi enää luottaa, jos ihminen vain muuttuu parisuhteessa sellaiseksi, että häneen ei voi luottaa ja ihminen silminnähden nautti kun kärsin. Pakko käytökselle oli saada järjelliset perusteet. Ja tässä tulee sitten se toinen ongelmakohta: järjelliset perusteet.

Ihmisen, joka ei ole narsisti, on äärimmäisen vaikeaa nähdä maailma narsistin silmien läpi. (Enkä väitä, että narsisti tunnistaa toisen narsistin) Me luonnostamme katsomme toisten ihmisten sanoja ja toimintaa oman persoonallisuutemme kautta. Saatamme ihmetellä, "miten se voi tehdä tuollaista", kun toinen tekee jotain minkä me koemme äärettömän vääräksi. Saatamme jopa pelästyä, kun emme löydä toisen käytöksestä logiikkaa. Eikä logiikkaa toki löydykään, koska me emme pääse narsistiseen mieleen kiinni sen enempää kuin narsisti ei pääse kiinni terveeseen mieleen. Välissä on täysin ylittämätön muuri. Meitä ei myöskään ole kasvatettu siihen, etteikö joihinkin näennäisen normaalisti käyttäytyviin ihmisiin voisi luoda yhteyttä. Usein he ovat hyvissä ammateissa ja korkeasti koulutettuja. Heidän on pakko olla älykkäitäkin. Meihin on iskostettu ajatus siitä, että pitää yrittää enemmän, pitää käyttää erilaisia keinoja, pitää ottaa vastuuta - ja me otamme kommunikaatiosta kaiken vastuun ja epäonnistumme silti. Se lyö itsetuntomme maahan. Saatamme hakea ulkopulista apua ja meille kerrotaan, miten "puhumalla kaikki selviää" ja "parisuhde on kahden kauppa". Ja me sitten uskomme ja lyömme päätämme seinään näiden yleistason heittojen vuoksi. Vähemmästäkin ihmiset traumatisoituvat. Huh, ihan kiihdyn...

Jossain vaiheessa hyvälltä tuurilla tajuamme, että narsistit ja narsismi on kuitenkin todellisuutta, joka on usein piilossa ja josta harvoin käydään ihan asiallista keskustelua. Kukaan ei opeta meille, että kanssamme elää arjessa ihmisiä, jotka tunne-elämältään eroavat meistä merkittävästi, vaikka näyttävät aivan meiltä.

Väitän, että kaikissa ihmissuhteissamme uskomme siihen, että toiset ovat kanssamme enemmän tai vähemmän samanlaisia. Anakin jos kulttuuritausta on samalainen. Kun asia ei oikeasti olekaan niin, koemme valtavan järkytyksen. Ei ole minusta liioiteltua sanoa, että koko maailmankuva menee sekaisin. Minun olisi ollut helpompi hyväksyä se, jos NASA olisi todistanut Marsissa olevan pikku-ukkoja kuin se, mitä minä itse sain selville ex-vaimostani, narsismista ja sitä kautta tästä todellisuudesta missä elämme.

Suhtautumiseni narsismista puhumiseen on siinä mielessä ristiriitainen, että vaikka haluaisin ilmiölle lisää julkisuutta, toisaalta en haluaisi lietsoa ihmisissä tarpeetonta pelkoa. Siis sitä, että jokainen ryhtyy etsimään narsismia puolisostaan. Toisaalta taas huoli on siinä mielessä aiheetonta, ettei ymmärrys tästä aihealueesta jää väistämättä hyvin pinnalliseksi, jos ei ole omakohtaista kokemusta. Poikkeuksen muodostavat ehkä koulutetut terapeutit.

Mutta siis...täydellistä varmuutta emme varmaankaan saa koskaan. Täydellinen varmuus kun on enempi tai vähempi tunnepuolen asia. Sen sijaan jos pystyt, käännä epävarmuutesi tässä asiassa positiiviseksi. Sinä et selvästikään ole mustavalkoinen jäykkä yhden totuuden julistaja, vaan avarasti erilaisia mahdollisuuksia tarkasteleva ihminen - kehittyvä ihminen. Vaikka et olisi parisuhteessasi narsistin kanssa ollut itsekään kaikin puolin täydellinen, ei se tee sinusta silti pahaa ihmistä tai kyvytöntä löytämään onnea jonkun toisen ihmisen kanssa. Meillä on mahdollisuuksia kasvaa ihmisinä, jakaa ajatuksiamme ja tunteitamme toistemme kanssa ja saamme toisiimme aidon yhteyden. Se vaan vie aikaa, kun koko maailmankuvamme muuttuu.

GrayRock kirjoitti: ↑15 Helmi 2018, 20:07

Tottakai monet ovat myös sitä mieltä, että onko diagnoosilla loppujen lopuksi mitään ratkaisevaa merkitystä? Jos vaan kaksi ihmistä ei tullut toimeen, niin ei tullut toimeen. Tämä on taas sellainen näkökulma, joka ei ainakaan minun oloani olisi helpottanut. Syynä on juuri se mitä sanoin aiemmin, eli miettisin ikuisesti mikä minussa oli niin kamalaa. Toisekseen miettisin sitä, miten keneenkään voi enää luottaa, jos ihminen vain muuttuu parisuhteessa sellaiseksi, että häneen ei voi luottaa ja ihminen silminnähden nautti kun kärsin. Pakko käytökselle oli saada järjelliset perusteet. Ja tässä tulee sitten se toinen ongelmakohta: järjelliset perusteet.

Tämä on ainakin omalla kohdallani se villakoiran ydin. Kuulin juuri nuo sanat kaveriltani; jos he (narsku ja hänen uusi, joka on kaverini tuttu) vain sopivat paremmin yhteen? Ymmärrän, ettei kaverini haluaisi minua loukata. Mutta juuri tuon kuvaamasi pohdinnan tuo kysymys tai toteamus on saanut minussa aikaan: mitä niin kamalaa mussa on, että mua kohtaan voi käyttää henkistä väkivaltaa, valehdella ja pettää? On kuvattu, että tämä uusi on nyt niin vahva ihminen, ettei häntä yksi mies pyörittele. No, en kyllä niellyt kaikkea sanomaansa/tekemäänsä minäkään, mistä juuri seurasi se, että hän kosti monin eri tavoin. Vaikka olen lukenut useasta eri lähteestä, että narskun kaikki ihmissuhteet menevät lopulta solmuun, en voi välttyä huonommuuden tunteelta. Voiko hän tosiaan onnistua tämän uuden kanssa? Oliko vika sittenkin minussa? Vaikka minä olin se, joka hänet jätin, silti nuo ajatuset vaivaavat. Huokaus

Luulen, että olen jäänyt jumiin tähän asiaan juuri noiden järjellisten perusteiden puuttumisen vuoksi. Luonne on sellainen, että kaikelle pitäisi olla jokin syy. Koska koen, juuri niinkuin kirjoitit, että olin (ja olen) täysin valmis tarkastelemaan omaakin käytöstäni. En uskokaan, että osaisin aina valita oikeat sanat tai toimiessani aina ottaa toisten ajatukset huomioon. Hän koki, että hän luonnettansa arvosteltiin, jos kerroin miltä jokin hänen käytöksensä minussa tuntui. Samaa kehotin häntä tekemään, koska käyttäytyminen on se, mitä voimme itsessämme muuttaa - jos vain tiedämme miltä meidän käytös toisesta tuntuu. Myös se positiivinen on kiva kuulla "kun teit noin, se tuntui kivalta". Lienee turha mainita, että ei tuo kovinkaan onnistuneesti toteutunut, kun narskulla ei ole sitä väriskaalaa siinä mustan ja valkoisen välillä, niin ei vaan ole. Siinähän sitten annoin palautetta yksinäni. Ja vaikka kuinka nätisti koitin sanani asettaa, niin aina oli edessä massiivinen riita kuinka TAAS kerron minkälainen hän on. Esimerkkinä "mielestäni käyttäydyit nyt vähän tyhmästi" on ihan eri asia kuin "olet tyhmä".

Ne tekee toiselle pahaa, toinen yrittää puolustaa itseään ja keskustella rakentavasti. Ei toimi ei... Turha syyttää itseään. Ne on sairaita ihmisiä.. eikä mikään mene normaalisti. Kieputtelevat pään mutkalle, eikä lopuksi tiedä kuka olen ja mistä tulen.. minuus hukassa, pää soseessa. En tunnista itseäni sellaiseksi, joksi olen muuttunut.. Hän on saanut käännettyä itsestään toiseen kaiken negatiivisen..

Todella mielenkiintoista keskustelua. En osaa ihan suoraan aiheeseen vastata, sillä pääasiallisin syyni täällä oleiluun on narsistinen vanhempani, mutta tämäkin toki vaikuttaa parisuhteeseen. Voin samaistua siihen, että kehuja on vaikea ottaa vastaan. Olen tottunut, että "hyvään" tai varsinkin "suureen hyvään" liittyy aina tiiviisti yhteen seuraavassa hetkessä ilmenevä "paha". Narsistin mieli on arvaamaton, toisena hetkellä olet jalustalla ja hetken päästä täysin lyötävänä, ilman että edes teit mitään (paitsi että ehkä et osannut lukea hänen ajatuksiaan oikein). Kehut siis automaattisesti aiheuttavat saman kehollisen reaktion, kuin mitä kipua odotellessa tulisi.

Koen kuitenkin, että hyvä parisuhde auttaa hyvin paljon myös huomaamaan, että maailmassa todella on rakastavia ja välittäviä ihmisiä. Pelkäsin joskus, että jos joku pikkuisenkin pettyy minuun, seurauksena on kauheaa ryöpytystä. Nyt olen huomannut, että vaikka puolisoni välillä harmistuu minuun, hän ei kuitenkaan hyökkää tai hylkää minua täydellisesti.

GrayRockin viestistä tuli mieleen myös, että osa näistä epävarmuuksista ei välttämättä ole lähtöisin siitä narsistisesta suhteesta, vaan siellä voi pohjalla olla myös jossain määrin turvattoman lapsuuden toimintamalleja. Lapsuuden ei tarvitse olla aivan kamala tai narsististen vanhempien traumatisoima, jotta se voisi olla hieman turvaton ja luoda esimerkiksi taipumusta miellyttää muita omien tarpeidensa kustannuksella. Lapsi reagoi hyvin herkästi asioihin, vaikka kyseessä ei olisikaan mitää suurta. Esimerkiksi vanhemman työkiireet ja -stressi tai tunteiden näyttämistä välttelevä kasvatuskulttuuri voivat vaikuttaa lapseen (paljon muitakin vaihtoehtoja toki on).


Näillä foorumeilla notkuminen on mielenkiintoinen aihe. Mulla on siihen ehkä kaksi syytä. Aluksi kesti hyvin pitkään niin, että joku osa minusta ei halunnut uskoa tätä todeksi. Kahlasin tietoa läpi ja yritin saada sitä päähäni puskettua (sopihan se kaikkeen niin täydellisesti), mutta samalla toivoin, että olisin väärässä ja että ei se olisikaan niin. Helpompi olisi ollut, jos olisin yhä voinut kuvitella ja selitellä kaiken pois. Ei se puoli minusta ole vieläkään kokonaan kadonnut, mutta se on hiipunut, enkä enää epäile olenko ylireagoinut. Nyt olen alkanut keskittyä siihen, miten tämänkaltaisesta traumasta toivutaan, ja olen huomannut sen mitä tässä keskustelussa jo sivuttiinkin, että muualta ei oikein saa tukea sille, miten toipua. Tämä on kuitenkin omanlaisensa juttu, jota useinkaan eivät ymmärrä ne, jotka eivät ole asiaa kokeneet. Vaikka yleis self-help on ihan jees, kyllä se silti toipumista haittaa, jos sitä ydin-traumaa ei ymmärretä. Tuollainen "ehkä he vain sopivat paremmin yhteen" voi olla todella lamauttavaa ja epävalidoivaa, sillä eihän se trauma ollut se ero, vaan se, miten joku voi kohdella toista sillä tavalla antaen olettaa, että ansaitsi sen kohtelun. Joten kyllä nämä foorumit (ja youtube-kanavat yms.) aika tarpeellisia on siihen, että ymmärtää sen ydin-trauman ja miten lähteä siitä toipumaan (eikä yritä toipua jostain muusta, kuten vain pelkästä erosta). Vertaistuki on aina hyvä juttu.

Lisäksi se, että "vanhat asiat eivät nouse aina ylös, keskeneräiset asiat nousevat aina ylös", eli jokin tarve täällä liikkumiseen varmasti on, jokin on vielä käsittelemättä, jossain on epäselvyyttä, tai ihan vain epäoikeudenmukaisuutta (esim. se, ettei narsismia aina ymmärretä, vaan sitä jopa vähätellään).

Uudessa parisuhteessa huomasin myös pelkääväni sitä, että tunnistan toisessa narsistisia piirteitä. No, tottahan minä niitä tunnistin. Osaltaan siksi, että on myös tervettä itsekkyyttä. Toisekseen taas siksi, että uusi kumppanini oli itsekin haavoittunut ja peloissaan, mutta minusta poiketen hän oli jo lapsuudenkodistaan omaksunut sen, että tunteita ei näytetä. Pikemminkin hän saattoi joskus esiintyä aika kovana. Itse saatoin kyynelehtiä pahaa oloa pois ja hän kyllä oli tukenani ja lohdutti, mutta meni todella kauan kun näin hänen ensimmäisen kerran itkevän. Minulle se oli jollain tavoin helpottava hetki, koska hänen inhimillisyytensä sai sitä kautta lisävahvistuksen. Kyllä narsistikin osaa itkeä, mutta ainakin minun tapauksessani ero löytyy siitä, että narsistin itku liittyi lähes poikkeuksetta hänen uhriutumiseensa, jolla hän herätteli toisen syyllisyydentuntoa.

Ei voi sanoa, että uusi parisuhde olisi ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta se on silti hyvin erilaista kuin mitä narsistin kanssa. Paljon suorempaa. Välillä on ollut lähes umpikujalta tuntuvia hetkiä, mutta niiden yli on päästy. Koko ajan on toki ollut mielessä se, mitä kumpikin on lähimenneisyydessä kokenut ja miten kokemukset ovat voineet kumpaiseenkin vaikuttaa. Olen itse tasaisempi luonne...tai ainakaan mielialojeni lievät vaihtelut eivät erityisemmin näy ulospäin. Kumppanini taas ei pysty peittämään minulta tunnetilojaan juuri lainkaan. Tavallaan se on hyvä asia, mutta toisaalta kaltaiselleni persoonalle raskasta. En tiedä onko toisen tunnetilojen aistiminen minulle veressä vai opittua kun olen elänyt niin kauan narsistin kanssa. Osin ehkä molempia, koska tulen toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. On siis tunnistettava aika hienovaraisesti mistä kukakin pitää / ei pidä.

Yhtä kaikki...kyllä minä kaikkia haluan kannustamaan siihen, että annatte uudelle parisuhteelle mahdollisuuden. Eiköhän se ole ihan luonnollista, että tuntosarvet ovat pitkään pystyssä ja epäluuloisuuttakin esiintyy.

Grey Rock, aloitusviestissäsi kuvaamat asiat kuulostavat todella tutuilta. Elämäntilanteeni toki on aivan eri itselläni, koska juuri suhteeni paljon narsistisia piirteitä omaavaa mieheen sai minut entistäkin epävarmemmaksi parisuhteen suhteen.
Suhde ehti kestää n 2 vuotta, joista jälkimmäinen oli yhtä on- offia. Vasta , kun tajusin, mistä on kyse, sain suhteen katkaistua, tosin joskus vieläkin, kun hän tavalla tai toisella saa minuun yhteyden, en täysin ole pystynyt kieltäytymään tapaamisista, mutta parempaan suuntaan olen menossa. Suhde loppui n puoli vuotta sitten.
Uutta suhdetta en ole pystynyt edes haaveilemaan vielä, koska tiedän, että olen vielä liian "vainoharhainen".
Yksi asiamme. on se, että minunkin on äärimmäisen kiusallista ottaa vastaan myönteistä palautetta edes ystäviltä tai kavereilta.
Muutamia kertoja, kun olen käynyt "ulkona", on joku mieskin jopa voinut jotain kommenttia antaa minusta, siis myönteistä, niin alan heti etsiä hänestä " muita" narsistin piirteitä ( koska suhteeni alkoi juuri kehumisilla ja olin niin otettu niistä silloin, kun minua ei juuri koskaan aiemmin oltu kommentoitu mitenkään, enkä koe itseäni mitenkään kauniiksi tms. , jos nyt en ihan järkyttävän rumaksikaan)
Kun edes tuosta epäilystä pääsisi yli joskus, voisi ajatella uutta orastavaa suhdetta. Kuitenkin tunnen itseni vielä niin rikkinäisen sitten, että lisää en halua itseäni ( enkä muita) haavoittaa toiminnoilla ihan, jotka narsistinen suhde jätti minuun.

Jumissa: kuulostaa todella tutulta tuo vaikeus vastaanottaa kohteliaisuuksia. Olen toisaalta tässä ihan hiljattain huomannut myös sen, että osaan myös aina välillä puhaltaa pelin poikki, jos koen ihmisen kaatavan niskaani pelkkää negatiivisuutta ja omaa pahaa oloaan. Toki minä kyseenalaistan itseäni jossain määrin edelleen ja mietin, että olenko vain herkkähipiäinen.

Kun on tosi kiltti ja empaattinen, siinä on se ongelma, että ihmisillä (muillakin kuin narsisteilla) saattaa olla myös taipumusta tietämättään kokeilla, missä toisen ihmisen sietokyvyn rajat menevät. Näin voi tapahtua erityisesti silloin, jos on tekemisissä heikon itsetunnon omaavan ihmisen kanssa. Jos tuollainen ihminen on moodissa "kukaan ei rakasta minua", hän saattaa tehdä itsensä rakastamisen toden totta hyvin vaikeaksi. Saatat huomata, että toinen etsimällä etsii syytä piikitellä hieman. Esimerkiksi jos kysyt, tulisiko mieleen jotain mitä voisit tuoda kaupasta (kun haluat hakea sieltä jotain vaikkapa itsellesi), toinen voi sanoa a) "kai sinä nyt itsekin osaat katsoa mitä puuttuu" tai "etkö muista, että me eilen käytiin kaupassa". Yksittäistapauksessa tuollaiselle ei korvaansa lotkauta, mutta kun noita negatiivisuudella varattuja kommentteja tulee kerta toisensa jälkeen vastineeksi kun itse yrität ottaa toisten mahdolliset tarpeen huomioon, niin kyllähän se rasittaa. Toisaalta jos vaan menet kauppaan ja ostat mitä tarvitset, silloin kuulet palatessasi toteamuksen "ai sä et tuonut (jotain)", "miksi et kysynyt tarvitseeko joku jotain?". On siis hyvin helppoa luoda asetelmia, jolla toisen itsetuntoa nakerretaan. Kun sitten tuollaiseen kohteluun väsyy ja siitä huomauttaa, toinen saattaa sanoa että "ai sulle ei saa sanoa enää mitään". Sen jälkeen huomaat, että toinen ei puhu sinulle yhtään mitään. Pohjimmiltaan tuollainen dynamiikka on vain sitä, että se huonon itsetunnon omaava ihminen haluaa alitajuisesti laskea toisen ihmisen samalle tasolle itsensä kanssa.

Sen mitä olen itsetutkiskelun kautta oppinut tunnistamaan, on juuri tuollainen hienovarainen toisen alistaminen siten, että ajetaan toinen umpikujaan, missä ei ole oikeita valintoja eikä oikeita sanoja. Osaan välillä jo ennustaa, millaisen vastauksen saan takaisin, vaikka yritän vain olla ystävällinen. Usein tilanteet ovat myös sellaisia, ettei puhumattomuuskaan ole mahdollista, koska myös se on helppoa kääntää minua vastaan. Joskus ei siis ihan oikeasti auta, vaikka olisit miten kiltti ja muut huomioonottavainen. Miksi? No se johtuu siitä, että huonon itsetunnon omaava ihminen vertaa itseään koko ajan toiseen ihmiseen. Hän on tiedostamattaan kateellinen ihmiselle, jolla on häneltä itseltään (ainakin siinä hetkessä) puuttuvia ominaisuuksia. Paha olo kaipaa kaveria ja meitä toiset huomioon ottavia, herkkiä, kilttejä ja empaattisia ihmisiä on aika turvallista testata. Plussana on se, että me emme helposti räjähdä ja näytä selkeästi, että nyt meni yli. Siksi meitä voi venyttää tosi pitkälle ennen kuin pinna katkeaa. Ja sitten kun pinnamme katkeaa, saatetaan sanoa "ai sulle ei saa huomauttaa mistään" - halutaan siis luoda mielikuva siitä, kuinka yksi yksittäinen ja usein todella pieni asia olisi meille liikaa. Todellisuudessa olemme ottaneet negatiivisuutta vastaan tuntitolkulla tai jopa päiviä.

Toinen syy voi olla siinä, että toisella on paha olo, mutta hän ei oikein osaa sanoa miksi. Silloin omaa oloa helpottaakseen syy on jollain tavoin luotava. Ja mikäpä sen helpompaa kuin rakentaa draamaa ja kun sen saa aikaiseksi, voidaankin kiteyttää oma paha olo siihen ihmiseen, joka ei yllättäen sietänyt "edes ihan pientä kritiikkiä".

Huomaan, että opettelen asettamaan rajoja ihmissuhteissani ja sitä kautta opettelen arvostamaan itseäni. Ajattelen asian niin, että jos toisella ei ole minulle juuri muuta kuin negatiivista sanottavaa, silloin voin poistaa itseni yhtälöstä. Teen mielestäni palveluksen meille molemmille. Minä en jää rasittamaan toista, jos kerran vaikuttaa siltä etten osaa tehdä mitään oikein tai kunnolla - eihän minulla ole silloin mitään positiivista annettavaa toiselle. Minun ei tarvitse sen kummemmin syyttää myöskään toista, koska ihan hyvin tilanteen voi vain todeta ja hyväksyä. Minä voin sitten olla vaikka itsekseni. Hyvällä tuurilla, jos kyseessä ei ole narsisti, toinen ihminen miettii omaa käytöstään ja asiasta voidaan sitten keskustella.

Toinen voi olla masentunut, huonolla tuulella ja/tai itsetunto vain on tosi heikko. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisella meistä on vastuumme siinä, kaadammeko oman pahan olomme toisen niskaan vai käsittelemmekö sen rakentavasti. Minulle voi aina tulla sanomaan, että "minulla on paha olla" enkä koskaan käännä selkääni siinä tilanteessa. Olen silti oppinut sen, että mikään määrä hyvyyttä, joustoa ja ymmärtäväisyyttä ei ime ihmisestä pois sisimpään jämähtänyttä pahaa oloa. Ihmisen täytyisi ensin tunnistaa ja tunnustaa oma tilanteensa, jotta häntä olisi millään muotoa mahdollista auttaa. Jos itselläni on huono päivä / väliaikaista alakuloisuutta, pyrin sanomaan asian toiselle ihan ääneen ja teen sen siksi, ettei toinen luule syyn olevan hänessä itsessään, jos en ole puhelias oma itseni tai haluan vetäytyä sivummalle.

Kaiken edellä kirjoitetun jälkeen on silti pakko sanoa, että rajojen asettaminen on tosi vaikeaa. Olen tosi hyvä keksimään lieventäviä asianhaaroja toisen negatiiviselle käytökselle ja sitä kautta koen lähes aina, että kohtelen toista kaltoin. Kyllähän minun pitäisi sietää ja jaksaa kun hänellä on vaikeaa...niin, mutta toisaalta onhan sellainenkin käsite olemassa kuin yli-ymmärtäminen. Ja kai tuolle käsitteelle jokin käyttötarkoitus on?

Uskoisin, että tällaista valitettavaa ihmissuhdedynamiikkaa löytyy niin parisuhteista kuin lapsi-vanhempisuhteista.