Täällä hieman ujona aiheen suhteen kirjoittelee juuri narsistista eronnut nuori nainen, jolle vertaistuki olisi kohdallaan. Ajatukset on vieläkin tiukasti siinä, että eihän hän nyt voinut sellainen olla, kuvittelen/paisuttelen päässäni ja draamailen omiani.
Hän oli yhdellä sanalla sanottuna hurmaava ja roikuin hänessä enemmän tai vähemmän kahdeksan vuotta, aina palasin hänen luokseen, vaikka hän oli jo usein vaihtanut minut toiseen. Katkoin välejä häneen loukkaantuneena, mutta aina löysin itseni juttelemasta hänen kanssaan. Olin varma, että hän oli minulle juuri se oikea ja hän sanoi samaa minulle. Kun viimein pääsin olemaan hänen kanssaan suhteessa, en huomannut menneeni kuplaan. Sinne kuplaan ei mahtunut muita; jos ei oltu kahdestaan, niin hän oli selkeästi ahdistunut. Näin silmissä kuinka hänen egonsa söi miun latomia kehuja, mutta kehut oli ne, joilla vältettiin riidat ja ns.huonot päivät. Monesti sain kuulla olevani ajattelematon ja itsekäs. Hän puhui paljon itsestään ja kehui usein ääneen kuinka hyvännäköinen on. Suhteemme alussa puhui myös todella paljon monista ja monista naisistaan joita hänellä oli ollut ennen minua, toi heitä ilmi jokaisessa asiayhteydessä.
Hänellä oli oma maailmansa ja mielensä, joka ei totellut ympäröivää maailmaa tai mitään sääntöjä. Hän saattoi kadota ryyppyreissuilleen moneksi päiväksi, ilman että häneen sai mitään yhteyttä. Hän rikkoi sääntöjä, edes pieniä, koko ajan tahallaan, kuin näyttääkseen kuinka ne eivät koske häntä.
Hän alkoi suuttua minulle pienistä jutuista. Elin varpaillani ja lopulta pelkkä viestin merkkiääni sai sydämen tykyttämään lujempaa, kun koskaan en tiennyt millainen reaktio oli tulossa. Riitatilanteessa hän hyväksyi minun anteeksipyyntöni, muttei koskaan itse pyytänyt anteeksi. Hän piti minulle mykkäkoulua (olimme kaukosuhteessa) jos hän oli jostain pahoillaan, sillä tiesi kuinka se raastoi minua kun hän ei vastannut tai edes lukenut viestejäni. Hän kosti kerjäämällä muiden naisten huomiota, jos minä olin saanut huomiota toisaalta. Jos minulla oli jokin asia hyvin, hänen tuli pistää paremmaksi ja sitten voitiin elää normaalisti. Hän hyväksikäytti minua taloudellisesti, on edelleen velkaa satoja euroja. Hän käytti fyysistä väkivaltaa seksin aikana, kuin purkaen sen kautta jotakin muuta, kenties ärsytystä ja turhautumista minuun. Välillä huomasin muutenkin pelkääväni häntä, vaikkei hän koskaan muutoin lyönytkään.
Hän erosi itse minusta, sillä hän kertoi, ettei voi olla pettämättä ja ei voi olla suhteessa. Murskaannuin täysin, sillä mehän oltiin rakennettu tätä satua jo kahdeksan vuotta. Meni pari päivää, että sumu hälventyi ja tuntui yhtäkkiä että saan taas henkeä. Suru erosta oli muuttunut vihaksi ja halveksunnaksi, sillä jopa eron hän hoiti niin, että sai sen kuullostamaan siltä, että hän "hyvää hyvyyttään nyt vapauttaa minut tästä parisuhteesta ja laskee menemään". Hän oletti, että voisimme jatkaa muuten samalla tavalla, muttemme olisi enää suhteessa. Hän pysyi tyynenä siihen asti, kunnes totesin ettei tämä onnistu, enkä halua enää ikinä nähdä häntä. Hän tyrmistyi, kun olikin menettänyt yhden jäsenen faniklubistaan. Hän piti nuoremmista naisista ja niitä juttujensa mukaan olikin joka sormelle, joten ehken minä enää riittänytkään ruokkimaan hänen egoaan, kun en lopulta katsonutkaan häntä ylöspäin kuin jumalaa.
Luin Annie Hennon kirjan Kun kupla puhkeaa ja kaikki loksahti paikoilleen. Vaikka suhde on jo päättynyt, niin käsiteltävää on vielä. Täältä on hyvä aloittaa
