Ero tänään

[Faukka11]

Tänään tuli aamulla mitta täyteen ja happi loppui, sanoin miehelle, että nyt tuli ero, en kestä enää. Vuosien nöyryytys saa loppua. No, sieltä tuli normaalit lehmäksi haukkumiset ja kuolleen isäni mollaamiset, jotka vain vahvistivat sitä tunnetta, että tein oikein vaikka tyhjän päälle putoan. Nyt kaverin yksiössä tämä yö, jatkosta en tiedä, on kaksi lastakin, ja niiden menot, miten saan kaiken järjestymään. Mies oli heittämässä kissaa, lasten lemmikkiä, rotkoon, raivopäissään.
Tarina: 20 vuotta yhdessä enemmän onnettomasti. Mies ollut alusta alkaen tunnekylmä,.mutta viimeiset vuodet pahentaneet asiaa, ei kykene keskusteluun, ei vastavuoroiseen puheeseen. Poika on erityislapsi,mies kiihtyy hänen kanssaan nollasta sataan, halveksii lääkäreitä ja terapeutteja, haukkui mua monta vuotta sekopääksi kun vein poikaa tutkimuksiin. Pitää itseään nerona, muissa vika. Raivostui pikkuasioista eikä välitä mitä suustaan päästää. Kun lähdin tyttökaverin kanssa elokuviin, haukkui lasten kuullen lesboksi ja frigidiksi. Sellainen isä. Kauan olen kestänyt, nyt riitti!!!Töhän vielä kova ryyppääminen ja työn vieroksuminen, niin siinähän on. Saanut mut valtaansa, nyt repäisin itseni irti. En vaan tiedä, miten tästä etenen... Istun kodittomana yksiön sohvalla, miehellä kaikki mun tavarat ja huonekalut ym, sekä 15-vuotias tyttömme. Pelottaa, mutta samalla möykky on pois rinnasta: uskalsin! Nyt vaan tulta päin, mutta miten? Jäänkö eloon, menetänkö kasvoni?

[Mira44]

Moi Faukka11. Samantyyppinen tilanne täällä menossa, joten todellakin ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Takana lähes 30 vuotinen avioliitto narsistisen, henkistä ja fyysistä väkivaltaa käyttäneen miehen kanssa. Lisäksi mies viimeisten vuosien aikana alkoholisoitunut ja muuttunut aiempaakin uhkaavammaksi, nykyisin huorittelun ja akattelun päätteeksi saattaa käydä kiinni, uhkailee minun, itsensä ja mahdollisen tulevaisuuden kumppanin tappamisella (sellaista ei kyllä ole, mutta miehen harhaluuloissa on). Myös meillä mies on haukkunut myös lapsiaan, minun perhettäni, ystäviäni ym, ja syyttänyt minua lesboksi jos ei ole löytänyt huoriteltavaa. Jouduin myös repäisemään itseni irti ja nyt olen käytännössä koditon, muiden nurkissa koska mies ei tietenkään suostu lähtemään kodistamme, vaikka samalla myös aikuiset lapset menettivät kotinsa koska eivät miehen luokse mene. Nyt siis keräilen itsetuntoni palasia jotka onneksi ovat ihan näkyvillä, ja mietin miten ja millä tavalla saan omaisuuteni talostamme, miten omaisuuden jako ym. Paljon asioita auki ja kotoa pois oleminen surettaa, mutta aina kun mietin miten näen elämäni viiden vuoden päästä, olen helpottunut koska tiedän pääseväni ulos kontrolloivasta ja alistavasta parisuhteesta. Ensimmäistä kertaa 30 vuoteen voin suunnitella tapaavani kesällä ystäviä, tai meneväni vaikka konserttiin tai teatteriin, koska mies ei mihinkään näistä suostunut, ja esitti marttyyria ja pilasi iloni jos läksin ilman häntä. Tsemppiä siis myös sinulle ystäväni, rohkeutta ja voimia, älä enää unohda itseäsi. Ansaitset parempaa tässä ainokaisessa elämässä.

[minna69]

Hei!
Onneksi olkoon, se suurin askel on tehty. Nyt rupea kiireiseksi, silla tekemattomyys saa sinut palaamaan. Mita enemman mietit, sen enemman aika kultaa muistot ja epailys omasta itsesta ja syyllisyys alkaa kaivamaan.
Mina lahdin Ranskasta kodistani Helmikuun lopussa autossa vain vaatteeni ja tietokoneeni ja polkupyorani. Ajoin Ranskan ja Saksan lapi ja lautalla Travemundesta Helsinkiin. Taakse jai 14 lievasti autistinen poika, joka ei halunnut pois kotoaan ja kavereittensa luota (mies on ollut aina hyva isa, ja mielestaan aina parempi vanhempi meista kahdesta, vaikka olen ollut se joka on hoitanut kaiken lapsen kouluun ja terveyteen liittyvan), ihana omakotitalo, kaikki omaisuus, koirat ja kissa, ystavat, elama. Olin valmistellut lahtoa 5kk ja Suomessa odotti suku ja ystavat jotka olivat kuunnelleet karsivallisesti itkujani viimeiset yli 20v. Vuokrasin kalustetun asunnon Tampereen keskustasta, aloitin heti keikkatyot tarjoilijana ihan mista vaan toita tarjottiin. Kirjoittauduin kuntosalille, menin hiihtamaan jarven jaalle aurinkoisina paivina, kavelin uudessa kaupungissani. Olin vapaa.
Nyt on kulunut lahdostani kohta 2kk. Sain vakiotoita ja loytanyt seuraavan kalustetun asuntoni kesakuusta lahtien. Soittelimmen pari kertaa miehen kanssa alkuun - se meni heti tunteisiin - itkin ja raivosin, han hooveroi ja vannoi rakkauttaan ja katumustaan. Han mitatoi kaiken ahdistelun, vaitti etta rakkautemme on ainutlaatuinen ja en koskaan koskaan loyda ketaan toista jota rakastaisin kuten rakastan hanta. Ikava on ollut kamala, ja jotkut yot taynna unia hanesta. On kuin han olisi kuollut - teen surutyota ja valilla haaveilen vain yhdesta yhteisesta yosta, yhdesta katseesta, kosketuksesta, pienesta palasta hanta. En halua takaisin siihen pelkoon, ahdistukseen, alistamiseen, syyttelyyn. Tiedan etta jos nyt palaisin asiat menisivat viela paljon pahemmin, silla han syyttelisi hanesta "pahaa puhumisesta", siita etta hylkasin lapsen, etta olen varmasti pettanyt jne jne. Ei tule kysymykseenkaan palata, mutta miten poistaa se ikava mielesta? Emme puhu enaa ollenkaan puhelimessa, ja han otti suomalaisen lakimiehen joka kumosi avioerohakemukseni silla perusteella etten ole asunut riittavan kauan Suomessa hakeakseni eroa.
Luulin lahtiessani etta asiat jotenkin Valkenisivat kun paasee pois. Etta se varmuus siita etta han oli paha tulisi selvaksi ja etta se rakkaus katoaisi. Niin ei ole kaynyt. Loysin vihdoin terapeutin pitkan etsinnan jalkeen. Psykiatri lupasi tehda lausunnon jotta paasisin Kelan piiriin. Aloitan terapian tanaan ja odotan todella etta asiat selviaisivat ja etta jarki ja tunteet kohtaisivat toisensa, silla talla hetkella jarki tietaa, mutta sydan ikavoi.
Poikani saapuu lomalle talla viikolla 2 ja puolen viikon ajaksi. En ole nahnyt hanta 2kk. Uskomatonta. Hanella on mennyt tosi hyvin. Sen sanon teille kaikille: LAHTEKAA jos silta tuntuu, LAPSET eivat karsi siita etta lahdet, vaan siita etta JAAT. Lapset karsivat riidoista. Poikani eli pelossa etta koska se taas rajahtaa. Han tuli monesti valiin ja veti minut pois pahoista tilanteista. Han tuli usein yolla vuoteeseemme vain katsomaan etta kaikki ok. Heti kun kuuli kolauksen tuli katsomaan mita tapahtuu. Han pelkasi ja mina pelkasin. Nyt han on rauhassa ja hanella on kaikki hyvin. Aiti on poissa, mutta turvassa. Psykiatrini sanoi minulle "Sina voit pelastaa vain itsesi" Ja pelastin. Mikaan ei ole taydellista, mutta jos haluat etta joskus elamasta tulee elamisen arvoista niin jostakin pitaa aloittaa.

[Awake]

Olen samaa mieltä siitä, että lapselle on tärkeintä nähdä onnelliset vanhemmat, olivat he sitten yhdessä tai erossa.

Itse muistan lapsuudestani isäni ja äitini riidat ja itkut joka johti siihen, että minusta kasvoi todella miellyttämisen haluinen aikuinen.

Oli paljon levollisempi mieli ja helpottunut olo, kun näin vanhempani erikseen eronneina, mutta silti onnellisina.