Pieni vauva eron keskellä

[kaliforniakeke]

Olen aika hukassa. Minulla ja tyttöystävälläni on pieni puolivuotias yhteinen lapsi. Tyttöystäväni narsistiset piirteet ajavat minua vain alemmas ja alemmas, enkä enää edes tiedä mikä on totta ja mikä ei. Hänen itsetuntonsa on ollut riekaleina aivan alusta asti ja jos en osaa jatkuavasti osoittaa rakkautta ja vastata hänen itsesääliinsä oikealla tavalla, on edessä räjähdys. Pelkään jo oman hyvinvointini puolesta ja ajattelen, että jos masennun, niin tämä koko perhe hajoaa pieniksi kappaleiksi. Raskaus oli vahinko ja siitä voin syyttää vain itseäni. Vastuu on kuitenkin kannettava, ja minua pelottaa lapseni tulevaisuus.

Meillä on tällä hetkellä yhteishuoltajuus lapsestamme, emme ole avioliitossa. En tiedä mitä tapahtuisi jos eroaisin. Minua ahdistaa ero ja yhteen jääminen melkein yhtä paljon. Toisaalta mietin, että pitäisikö minun vain yrittää selvitä tästä parisuhteesta niin pitkään, kunnes lapseni on tarpeeksi vanha. Toisaalta pelkään, miten häneen vaikuttaa kasvaa niin tulehtuneessa ympäristössä, mikä meidän kesken välillä on ja mitä jos itse sairastun. Minua myös ahdistaa ajatus siitä, että jätän pienen vauvan yksin äitinsä huollettavaksi yhteishuoltajuudessa.

Kaiken tämän keskellä käsittelen omia rakkauden ja epätoivon tunteita, mitä tämä suhde on minussa saanut aikaan. Jokainen räjähdys tuo aina mieleen kaikki aikaisemmat räjähdykset ja kaikki ne sanalliset loukkaukset, mitä minuun on kohdistettu. Välillä olen vain kuin nyrkkeilysäkki, kun hän purkaa omaa pahaa oloaan. Olemme kohdanneet mitä järkyttävämpiä tapahtumia lyhyen yhdessäolomme aikana, mitä emme ole saaneet käsiteltyä. Kaikki on lakaistu maton alle.

Tyttöystäväni on pääsääntöisesti hoitanut yhteistä vauvaamme, kun olen itse käynyt töissä. En ole ainakaan tähän mennessä todistanut mitään vakavampaa raivonpuuskaa vauvaamme kohtaan, mutta muutaman kerran hän on huutanut hänelle ikäviä asioita ja nimitellyt häntä. Muuten hän on äärimmäisen kiintynyt vauvaamme. Välillä olen ajatellut, että ehkä ylikiintynyt. Jatkuvasti hän kuitenkin kerjää sääliä, kun joutuu olemaan vauvamme kanssa. Koen itse tästä häpeää, mutta jonkun meistä on käytävä töissä.

En usko isänä mitenkään saavani yksinhuoltajuutta, ja sen eteen taistelemisessa odotan helvetin pääsemistä irti kokonaan. Ja jos häviän, niin en edes tiedä mitä siitä seuraisi. Nyt minulla on sentään edes lain mukainen yhteishuoltajuus. Mutta onko yhteishuoltajuus käytännössä edes mahdollista? Mielelläni kuulisin, jos jollain on omaa henkilökohtaista näkemystä tähän tilanteeseen tai mielipidettä.

[gorilla]

Nykyään lähihuoltajuus voidaan hyvinkin määrätä isälle. OIkeusteitse n. joka kolmas tapaus menee isän hyväksi. Jos vanhemmat ovat paperilla muuten tasavertaiset, niin pelkkä taloudellinen tilanne voi ratkaista.

Sanoisin, että sinun täytyy ennen kaikkea pitää itsestäsi huolta. Hanki keskusteluapua, kerro kavereillesi tai sukulaisillesi tilanteestasi. Et voi olla hyvä isä lapselle, jos mielesi on riekaleina, ja jos joudut hoitoon niin mahdollisuutesi saada lähihuoltajuus pienenee. Hankala tilanne. Meillä lapsi asuu äidillään, ja tapaan häntä joka toinen viikonloppu. Olen huolissani lapsen hyvinvoinnista. Parisuhteen päättyminen kuitenkin toi niin hyvän olon, että se auttaa jaksamaan.

Jos haluat jotain yrittää korjata, niin pariterapia on yksi vaihtoehto. Voi olla että tyttöystäväsi narsismi on perintöä hänen vanhemmiltaan, ja hänen henkilöhistorian läpikäyminen voisi auttaa häntä ymmärtämään omaa toimintaansa. Lapsen myötä tuoreilla vanhemmilla nousee omat lapsuustraumat ja kodin käyttäytymiskoodit pinnalle. Älä kuitenkaan odota liikoja narsistilta.

Itse jouduin mielisairaalaan, kun ristiriita oikean todellisuuden ja narsistin todellisuuden välillä kävi niin sietämättömäksi. Suhdetta 10 vuotta takana ja aina tiesin että jokin on pielessä, mutta en vain osannut tehdä sille mitään, ja aina hän onnistui manipuloimaan minut jäämään vaikka yritin erota. Jossain mielenhäiriössä tein naisen kanssa lapsen, kun suhdetta oli 9 vuotta takana. Olen myöhemmin miettinyt, että suhde kesti niin pitkään, koska se oli niin pinnallinen enkä koskaan nähnyt hänen todellista minäänsä.

En osaa selittää suhteen ongelmia selvästi, koska en kertakaikkiaan tiedä mistä aloittaisin. Siihen liittyy joku identiteettihäiriökin. Hän syytti minua asioista, joihin hän itse syyllistyi. Saattoi yhtäkkiä raivota ja huutaa "miksi sä olet vihainen?", vaikka itse oli ilmiselvästi vihainen. Epäili, että en pärjää lapsen kanssa, ja hetken päästä väitti että minä olin sanonut niin hänestä. Olen myöhemmin ajatellut tämän johtuvan siitä, että hän otti minun persoonan omakseen, siis oikeasti minuus ja sinuus kääntyivät ympäri. Kyvytön kantamaan vastuuta mistään, kaikki oli aina muiden syytä. Ylipäätään kaikkiin elämän vastoinkäymisiin oli tärkeintä löytää ensin syyllinen. Väittelyt hänen kanssaan johtivat aina epäloogisiin perusteluihin tai hyvin yksityiskohtaisiin tarinoihin, jotka eivät liittyneet aiheeseen mitenkään. Ja minä hämmennyin ja hän voitti.

[kaliforniakeke]

Aika rajulta kuulostaa ja syviin vesiin on jouduttu, kun mielisairaalaan on päätynyt. Huh huh. Hienoa kuitenkin kuulla, että olet löytänyt hyvän olon ja päässyt irti tuhoisasta suhteesta. Toivon kaikkea hyvää sinulla ja lapsellesi!

Itse olen edelleen hukassa. En enää edes tiedä mikä mättää. Epäilen ja häpeän sitä, että ajattelen tyttöystävääni narsistina tai edes omaavan sellaisia piirteitä. Kertomusten mukaan hänen lapsuutensa on ollut ankara ja isä kuulostaa aika klassikkotapaukselta. Olen itsekin ollut kerran suhteessa, missä narsismi oli enemmän ulospäin suuntautunutta ja se näkyi hänen kaikessa toiminnassaan ja minun julkisessa ja yksityisessä alistamisessa uudelleen ja uudelleen. Nykyisen suhteen alkutaipaleilla hämmästelin, miten paljon tässä suhteessa muistuttaa minua siitä vanhasta suhteesta, vaikka henkilöt vaikuttavat aika paljon erilaiselta. Ei silloin lamppu syttynyt.

En siltikään voi nyt sanoa tyttöystäväni olevan narsisti, vaikka mielessäni yritän ynnäillä asioita yhteen koko ajan. Koen, että tilanne on meillä kuitenkin kääntynyt siinä suhteessa, että kun minä koen olevani jo aivan tyhjä sisältä, ei minussa ole enää mitään otettavaa. Samoin tämän voi kääntää, että ei minulla tunnu enää olevan paljon annettavaakaan. Minua on viimeksi sanottu empatiakyvyttömäksi, mikä säikäytti. Olenko itse narsisti? Tuntuu, että omat ajatukset laukkaavat nyt aivan kaoottisesti.

Riitoja meillä on edelleen vaikka niistä on nyt yritetty rakentavammin puhua. Edellinenkin oli aivan käsittämätön riita. Näitä ne yleensä ovat, käsittämättömiä. Sellaisia mitä ei edes voi korjata tai mistä voi puhua, kun ne ovat jo lähtökohtaisesti niin absurdeja. Hän tiedostaa omia ongelmiaan ja on jälleen aloittanut terapiahoidon. Olemme puhuneet myös pariterapiasta, mutta se pelottaa meitä molempia. Hänen elämäntarinansakin on kuin elokuvasta ja hänelle tapahtuu asioita, mitkä itsekin koen erittäin epätavallisiksi. Jatkuvasti puntaroin, että miten tämä voi olla totta? Ja lopulta ajattelen, että kyllähän se voi olla. Ja minä olen se huono ihminen, kun epäilen ja en osaa nyt tarjota tukea.

Hän puhuu kuin minä olisin hänen ainoa syy elää ja ainoa syy hänen onnellisuuteensa tai onnettomuuteensa. Olen yrittänyt tästäkin puhua, että elämässä on muutakin kuin parisuhde ja se toinen ihminen, mutta tämä takertuvuus ahdistaa todella paljon. Kaipaan vain normaalia tasapainoista elämää ja olen sitä odottanut, mutta alkaa tuntua, että se ei ehkä ole meillä mahdollista. Yritän nyt vain selvitä, jotta saan omat opinnot hoidettua ja siten saavuttaa jotain pysyvämpää ja konkreettista suhteen ulkopuolelta. Sen jälkeen on ehkä parempi pohja selvittää, miten tämä suhteen käy ja ehkä on resursseja ja voimavaroja selvitä kaikista seurauksista. Päivä kerrallaan.

[kaliforniakeke]

Kirjoitellaanpa taas tänne, jos ei muuten, niin omaksi iloksi.

Puolisollani on ollut pitkään vaikeuksia selvitä vauva-arjesta. Hän on lapsemme pääasiallinen hoitaja, mutta yritän siinä parhaani mukaan auttaa. Olen kuitenkin jatkuvasti saanut kuulla syytöksiä kuinka olen hyödytön ja hän on asiassa täysin yksin. Hän kävi hiljattain äitinsä luona ulkomailla kuukauden ajan lapsemme kanssa, osittain ”koska siellä hän saa ainakin apua lapsen hoidossa”. No eipä saanut, hänen äitinsäkin oli täysin hyödytön. Melkein joka päivä sain viestejä miten hirveää on ja miten hän tekee tämän minun vuoksi ja miten en koskaan maksa tätä velkaa hänelle takaisin (että siis antoi minulle aikaa yksin, ilman vauvaa). Joka päivä koin syyllisyyttä siitä, että hänellä on jatkuvasti hirveää olla. Hän haukkui äitiään jatkuvasti tai puhui hänestä ikävään tai vähättelevään sävyyn.

Hänen lähtönsä oli hänen oma idea, koska meillä välit rakoili. Ajattelin, että se voisi olla ihan hyvä idea saada vähän välejä tuuleteltua. Minulla oli myös kaikki päättötentit tuona aikana ja olen tietysti kiitollinen, kun sain niihin rauhassa valmistautua. Tuntuihan se oudolta olla kuukauden erossa omasta vauvasta, mutta ajattelin myös, että ehkä hän saa siellä parempaa apua.

Tilanne ei suinkaan ole nyt parantunut, kun olen aloittanut täysipäiväisesti työt. Saan töihin viestejä, miten hän ei jaksa ja on hirveää. Soitin kunnan sosiaalitoimeen ja meille tuli käymään kaksi virkailijaa juttelemassa, kun puhelimessa olin kertonut juuri sen, mitä tyttöystävänikin on minulle jatkuvasti kertonut, että hän ei jaksa. Idioottina seurasin sivusta keskustelua, kun nyt olisi voinut saada konkreettista hoitoapua, miten tyttöystäväni kertoi, miten ihanaa vauvan kanssa on. Yritin ohjata keskustelua siihen suuntaan, että voisimme saada apua arkeen, varsinkin niinä aikoina, kun minä olen töissä. Tyttöystäväni sen sijaan ehdotti, että jos pari-kolme kertaa kuussa voisi saada lapsenhoitoapua, että voimme käydä treffeillä. Keskustelun jälkeen hän ilmaisi minulle pettymyksensä, että en ilmeisesti halua viettää aikaa hänen kanssaan, koska puhuin avun saannista arjessa, enkä iltaisin treffien toivossa.

Odotan siis jatkossakin viestejä töihin siitä, miten kamalaa taas on ja poden syyllisyyttä siitä, että käyn töissä. Mutta kotiinkin en voi jäädä, koska meillä ei ole muuten tuloja. Tai ainakaan tietääkseni. Hänellä tuntuu aina rahaa olevan, vaikka ei ole päivääkään töitä tehnyt. Tästäkin voisi kirjoittaa oman tarinan, kun olen tätäkin joskus ihmetellyt, mutta jätetään se vaikka toiseen kertaan.