Olen lukenut foorumia ahkerasti läpi ja tuttua juttua löytyy hyvin monesta ketjusta, mikä ei tässä yhteydessä ole se mukavin asia
Aloitan siis uuden aiheen. Tajusin noin nelisen kuukautta sitten että äitini on narsisti ja mitä enemmän elämääni/äitiäni ajattelen, sitä vakuuttuneemmaksi asiasta tulen. Äitini on aina ollut vähintäänkin hankala persoona, aina joku draama tai riita jonkun kanssa menossa. Epäasiallisen käytöksensä perustelee sillä että on persoona, hah.Tässä on viimeisen puolen vuoden aikana mm. itketty merellinen kyyneleitä, otettu vastaan milloin mitäkin haukkuja, syytöksiä ym. ja epäilty omaa mielenterveyttä ja ennenkaikkea sen kestävyyttä moneen otteeseen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen laittanut rajoja ja niistä yritän nyt pitää kiinni. Aiemmin olen lopulta pyytänyt anteeksi ja sovitellut riitoja, riippumatta siitä mitä hän on tehnyt. No rajojen asettaminen ja narsistin saaminen ottamaan vastuuta omista teoistaan ei olekaan mikään kovin helppo juttu, tiedätte varmaan. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että hän ei tule muuttumaan, sillä ei yksinkertaisesti kykene näkemään asioita samalla tavalla kuin muut. Kaikki on muiden vikaa, syyllinen löytyy vaikka 30-vuoden takaisista tapahtumista tai avaruusolennosta, mutta ei hänestä itsestään. Suurimman osan ajasta sitä ihmettelee, että onko tämä totta? Miten en ole tajunnut tätä aiemmin?
Ehdin aloittaa terapian ja käydä terapeutin puheilla useamman kerran. Oli ihanaa, että joku asiaan perehtynyt ulkopuolinen oli kanssani samaa mieltä. Tukea olen saanut myös ystäviltä ja sukulaisilta, mutta jotenkin sitä silti aina epäilee ja ennen kaikkea toivoo että onko sittenkin väärässä. Jouduin lopettamaan terapian toistaiseksi mutta pyrin jatkamaan sitä mahdollisimman pian. Yhtenä ongelmana on nyt, että joudun olemaan tekemisissä äitini kanssa lapseni kautta. Lapseni on vielä hyvin pieni, mutta puheissa tuntuu olevan niin tärkeä asia äidilleni ja toisaalta onhan lapsella oikeus nähdä isovanhempiaan. Isovanhempana hän luulee voivansa "tehdä" lapseni kanssa mitä haluaa. Eli kuvittelee olevansa yhtä kuin vanhempi, sillä minuthan hän "omistaa" ja sitä kautta lapseni. Tällä tarkoitan sitä, että luulee koko ajan tietävänsä mitä poikani tarvitsee ja haluaa, paremmin kuin minä hänen äitinään. Itse en suostu enää ottamaan häneltä rahaa tms. vastaan, ainaista tyrkyttämistä ja kiitollisuuden velkaa. Ensin "pakotetaan" ottamaan jotain vastaan, sitten sitä pitää kehua maasta taivaaseen ja lopulta olet paska lapsi kun et arvosta mitään mitä olet saanut ja blaablaablaa. Nyt huomaan että kokoajan pitää olla ostamassa jotain lapselleni, vaikka sanon että hän ei tarvitse mitään, eikä juuri nyt mitään puutu. "Mutta kun minä haluan." Onko muilla kokemuksia narsistisista isovanhemmista? Tai isovanhempina?
En tosiaan tiedä miten olla väleissä tämän silmien avautumisen jälkeen. Kaikesta mitä äitini on tehnyt voisi kirjoittaa romaanisarjan, joten en ala tässä vaiheessa mitään yksityiskohtaisemmin avaamaan. Äiti varmasti kyllä tunnistaa itsensä, mikäli tälle palstalle eksyy. Yritin pitää linjoja kiinni, en vastannut viesteihin, estin ym. mutta ei tehoa. Laittaa viestiä vaikka sukulaisten kautta ja haukkuu ympäri ämpäri, kiristystä, uhkailua ja manipulointia. Nyt hellitin ja annoin tavata poikaani (tapaamattomuutteen oli omat syynsä) ja nyt tulee koko ajan viestiä ja puhelua "hyvässä hengessä." Pelkään, että unohdan ja alan taas luottaa häneen, vaikka tiedän että hän ei unohda kaikkea mitä olen hänelle "tehnyt ja sanonut." Tuskinpa ihminen joka laittaa lapselleen kymmeniä herjaus/haukkumisviestejä päivittäin on minnekään kadonnut.
Vinkkejä narsistin kanssa toimeen tulemiseen? Vai onko niitä. Onko mitään mahdollisuutta pitää välejä ns. Asiallisena?
Toivottavasti tästä sai edes jotenkin kiinni. Sitä on jotenkin välillä niin solmussa omien ajatusten ja tunteiden kanssa, varsinkin nyt kun niitä omia alkaa löytymään. Ja rupes kyllä pelottamaan tänne kirjoittaminen. Toisaalta tuskin tätä "rauhaa" muutenkaan kovin kauaa kestää.