Elämä järkkyy--tarvitsisin vertaistukea

[Epätoivo1975]

Hei!

Olen päässyt elämässäni nyt vihdoin ( viiskymppisenä) siihen tulokseen, että äitini taitaa olla narsisti. Olen ainoa lapsi ja olen koko ikäni kärsinyt syyllisyydestä ja tunteesta, että olen paha ja huono tytär. Vaikka, kun järjellä ajattelen, en keksi, miksi olisin huono. Äitini on vaan saanut minut tuntemaan itseni aina vääränlaiseksi ja riittämättömäksi. Ahdistus äitini seurassa on siinä mittakaavassa, että olen viimeiset n 15 vuotta joutunut käyttämään rauhoittavia, kun tapaamme. Asuvat onneksi toisella puolella Suomea, eli tapaamme vain muutaman kerran vuodessa. Myös puhelut herättävät ahdistusta.

Olen kaikki nämä vuodet etsinyt syytä itsestäni ja käynyt vuosia terapiassa, mutta asia on mennyt vain huonompaan. Nyt aloitin terapian uudelleen, koska en halua koko elämääni kärsiä siitä, että äitini täyttää ajatukseni ja luikertelee päähäni puheluiden tai viestien kautta. Koen olevani täysin suojaton hänen kanssaan. Hän on itse täysin virheetön ja rajaton. Hän kontrolloi ja manipuloi. Luultavasti hänen takiaan ajauduin 17 vuotiaana suhteeseen hallitsevan ja tunteettoman miehen kanssa, jonka kanssa olin yhdessä 15 vuotta, jonka jälkeen hän jätti minut ollessani raskaana ja jäin kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Tässä tilanteessa pyysin äidiltäni apua, mutta sitä ei herunut.

Olen lukenut elämässäni paljon narsismista ja eroni aikaan olin täällä foorumillakin ja sain paljon tukea. Ex-mieheni oli väkivaltainen ja siksi aika helppo tunnistaa luonnehäiriöiseksi. Äidin kohdalla se on ollut vaikeaa, olen syytellyt itseäni, että miksi aina haukun häntä, enkä ole saanut kiinni ajatuksesta, mikä on vikana. Hän on osannut syyllistämällä ja manipuloimalla saada minut tuntemaan itseni niin huonoksi. Olen yrittänyt kirjoittaa hänelle tunteistani ja ostaa ja tehdä itse lahjoja ja etsinyt jotain suurta ymmärryksen ja sovinnon hetkeä. Nyt ymmärrän, että suhteeni häneen on traumaattinen.

Tällä hetkellä tilanne on se, että olen vihdoin ymmärtänyt, että hän ei näe itsessään mitään vikaa, eikä tule muuttumaan. Minun on pakko alkaa suojaamaan itseäni ja vetämään rajoja. Vaikealta se tuntuu, koska hänellä ei ole muuta sukua enää jäljellä, kuin minä ja lapseni. Isä toki on, onneksi. Isäni on ilmeisen syyllistetty myös ja eristetty; hänellä ei ole ketään muita, kuin äitini.

Tuntuisi todella helpottavalta ja vapauttavalta päästä eroon äidistä kokonaan. Rehellisesti sanoen olen vuosia toivonut, että hän kuolisi. Tosin olen tiennyt, että syyllisyyteni olisi silti olemassa.

Tämä oivallus on niin iso ja koko elämää ja olemassaoloani järkyttävä. Kun miettii, mihin kaikkeen tunteeton äitisuhde on vaikuttanut, niin päätä huimaa. Kaikenlaiset tunteet täyttävät mielen, joista viha ja inhotus päällimmäisenä, myös suru on suuri. Suunnittelen koko ajan, miten voisin hänestä loitontua ihan käytännössä, mutta vaikeaa se on, hän on niin arvaamaton ja tunkeutuva. Lisäksi isäni kohtalo surettaa, en haluaisi häntä jättää. Kaikki yhteydenpito isään vaan tapahtuu( tietenkin) äitini kautta.

En osaa nyt paremmin kuvailla tuntojani. Onko jollain ollut samanlaista?

[Brokensoul]

Hei, hyvin samanlaiselle kuulostaa, mitä itse olen kokenut. Äitini on kuin jyrä, jonka alle jäänyt litistyy littanaksi. Isäni on joutunut jyrän alle lukuisia, lukuisia kertoja, eikä hänestä ole jäänyt jäljelle kuin kuivahtanut lastu. Isäni ainoa selviytymiskeino nykyisin äidin kanssa kahden asuessaan (kumpikin liikuntarajoitteisia, kotiapua, sekä soten että yksityistä saavat päivittäin) on liitoutua äitini kanssa minua vastaan, ja syyllistää ja haukkua ja esittää vaatimuksia. Ja jos en niihin suostu, heittäytyy marttyyriksi ja valittaa elinolosuhteitaan. Sanon aina, etten minä mahda mitään sille, millaista heillä on, mutta syy heidän kurjuuteen on kuulema minussa. Aina kun hän sanoo puhelimessa näin, tiedän äitini olevan kuulolla.
Äitini kanssa kommunikaatio on aina ollut hyvin yksipuolista, hän sanoo miten asiat ovat, eikä vastaväitteitä suvaita. Minä olen huono tytär, kun en 450km päästä lähde käyttämään häntä kaupassa tai tule kitkemään ruusupenkkiä tai siivoamaan kahden viikon välein. Olen irrottautunut äitini marttyyriyden vaikutusvallasta vuosien kuluessa tehden aivan valtavan itseterapoinnin (luotettavat ystäväni ovat myös olleet kullanarvoisia, kenelle vain ei näitä asioita voi puhua), terapiaan en ole uskaltautunut, pelkään saavani ymmärtämättömän terapeutin, joka syyllistää minua vielä lisää. Nykyisin olen tekemisissä äitini kanssa minimaalisen vähän. Kuten sinäkin, myös minä stressasin pitkään soittoa hänelle, nykyisin ajattelen, että olen sen verran vahvempi, että voin kohdata hänet ilman verenpaineen nousua - puhelimitse, mutta kasvotusten kohtaamisen ajattelukin saa sykkeen nousemaan. Päätin vuosia sitten, etten enää jää vanhempieni luo yöksi, pistäydyn vain, parkkeeraan auton keula lähtösuuntaan niin voin nopeasti lähteä, kun se hetki koittaa. Kahteen vuoteen en ole käynyt heidän luonaan, nyt taitaa olla "pakko". Päätin myös, että viiden minuun kohdistetun arvostelun tai haukkumisen jälkeen lähden, vaikka olisi kulunut vasta viisi minuuttia. Olen opetellut pitämään itseäni arvokkaana, enkä enää aio sallia minua loukattavan tai haukuttavan vain siksi, että se on ollut "talon tapa". Paljon itseni kanssa käytyä keskustelua, tiedon hakua, lukemista ja pohdintaa on kyllä vaatinut, että olen päässyt, mielestäni, näin pitkälle. Helpolla se ei ole tullut. Enkä ole vieläkään maalissa. Rehellisesti sanottuna, vaikka se pahalle kuulostaakin, odotan äitini kuolemaa, jotta voisin lopulta hengähtää, ja jotta isäni voisi viimeisiksi vuosikseen muuttaa palvelutaloon, jossa hän varmaan nauttisi elämästään, hän on sosiaalisesti aktiivinen, ja voisi seurustella muiden asukkaiden kanssa, mutta nyt hänen maailmansa on kutistunut omakotitalon seinien sisälle, äitini ei halua muuttaa pois, niinpä he jumittavat kahdestaan, ja valittavat kun kukaan ei käy. Ja se, että heillä on kurjaa, on minun syy

[Tähteläinen]

Hei!
Me emme ole mitään velkaa vanhemmillemme. Emme yhtään mitään. He päättivät hankkia lapsensa ja lapsen hoitaminen kuuluu itsestäänselvästi vanhemmuuteen. Sillä ei ansaita mitään pisteitä. Lapselle ei synny mitään velkaa hoidosta. Hän on vapaa ihminen valitsemaan omat ihmissuhteensa. Jos joku kohtelee rumasti, sellaista henkilöä ei tarvitse sietää. Koskee ehdottomasti myös vanhempia. Vanhemmuus ei ole mikään vapaalippu kohdella rumasti lapsiaan. Me kaikki olemme ennenkaikkea ihmisiä, ilman titteleitä.
Olen itse pistänyt välit poikki omiin vanhempiini heidän narsistisen käytöksensä vuoksi. Joskus sieltä tulee tekstari esim. jouluna, siihen vastaan hyvää joulua. Siinäpä se yhteydenpito. Yritin kaksikymppisestä asti selittää heille, että en tykkää miten mun elämää arvostellaan koko ajan, rajat on oltava kunnossa, voi oli niin paljon asioita. Mikään ei mennyt perille, ei kaunis puhe, ei kiukkuinen puhe. Uhriutumista, mun syyttämistä, vanhemmuuden kunniatuolille vetäytymistä. Viisikymppisenä päätin, nyt riitti. Sanoin vielä kerran mitä mieltä heidän käytöksestään olen, että en tule enää vierailuille. Enkä puhu enää asioistani heille. Niin makaa kuin petaa. Sitä saa mitä tilaa ja mitä näitä nyt on.
Sinäkin saat irtisanoa vanhempasi. Eikä missään tapauksessa pidä kokea huonoa omaatuntoa. He ovat omia ihmisiään, sinä olet oma ihmisesi. Toistan vielä, sinä et ole heille velkaa yhtään mitään. Rakasta ja suojele itseäsi! Voi aloittaa poistamalla puhelimesta äiti- ja isä- tunnukset ja laittaa vaikkapa pelkät heidän nimiensä etukirjaimet numeron eteen. Rajanveto voi alkaa niin pienestä. Rajat ovat kaikki kaikessa. Sinä voit vetää vaikka paksun tiilimuurin teidän väliinne. Kenenkään ei tarvitse sietää minkäänlaista väkivaltaa, ei henkistä eikä fyysistä. Voimia ja siunausta sinulle!

[Epätoivo1975]

Kiitos tosi paljon teille Brokensoul ja Tähteläinen vastauksistanne.
On helpottavaa kuulla, että muilla samanlaista. Ja kiitos vinkistä; tein sen, että vaihdoin puhelimessani Äiti-nimen tilalle hänen etunimensä. Se tuntuu tärkeältä, vaikka sekin herättää pelkoa; mitä, jos hän jotenkin onnistuisi huomaamaan sen ja mikä show siitä syntyisi. Juuri tuollaiset pienet konkreettiset teot ovat kuitenkin tosi tärkeitä. Uskon, että tunteetkin seuraavat, kun lähtee toimimaan arvojen mukaisesti. Yllättävän nopeasti onneksi pahimmat syyllisyyden tunteet ovat lievittyneet. Teen rajoja pikkuhiljaa ja toivon todella, että saan henkistä suojamuuria vahvistettua. Terapia auttaa tosi paljon. On vaan tosi ikävää, kun äitini on nyt lähtenyt lasteni kautta urkkimaan menojani. Yritän vielä kuitenkin, etten lapsille arvostelisi mummoa, koska hän on heille tärkeä ja hän on ollutkin heitä kohtaan tosi erilainen, kuin minua. Mutta, jos homma pahenee, niin lähden kyllä suojaamaan lapsia.
Koen, että äitini on ihmisen kuori, jota ei edes voi rakastaa, koska ei hänellä ole omaa minuutta. On myös hyvin helppo ollut nyt todeta terapiassa, että en rakasta häntä, enkä edes tykkää hänestä. Enkä enää vaadi itseltäni positiivisia tunteita, menisivät vaan hukkaan. Treenaan harmaan kiven taktiikkaa, se on hyvä metodi. Enkä enää soita äidille.
Varmasti ennen pitkää alkaa martyyrius ja joku muu syyllistystekniikka oikein huolella. Yritän miettiä tuota, etten ole mitään velkaa. Aina olen ajatellut olevani ja olevani vielä kiittämätön ja kylmä, kun olen ahdistuksissani joutunut pakenemaan äitini jatkuvaa tunkemista.
Pelottaa, että kuinka monta vuotta tämä vielä jatkuu ( äitini äiti eli 95-vuotiaaksi). Ja jos vielä pahenee iän myötä. No, ehkä saan rajoja asetettua jatkossa vielä enemmän ja vaikka jopa kokonaan katkaistua välit. Se, etten enää miellytä, voi pahentaa äitini käytöstä niin paljon, että se helpottaa rajojen asettamista, kun alkaa tulla yhä pahempia yrityksiä hänen taholtaan. Saa nähdä, vai keksiikö jonkun täysin uudenlaisen konstin, jolla saisi mua taas koukkuun. On tämä raskas prosessi, uuvuttaa mielen ja kehon. Onneksi myös välillä toivon pilkahdukset tsemppaavat eteenpäin.