Narsisti isä

[tenteri]

Onpa ilahduttavaa nähdä näin paljon ihmisiä kirjoittamassa paljon tarinoita joihin voi samaistua ja löytää jotain itsestään.

Hyviä uutisia omassa elämässäni: sain vihdoin töitä eikä minun tarvitse olla enää rahallisesti riippuvainen isästäni! Mikä helpotus

Aurinkoista kesää ihmiset ^^

[lainsuojaton]

Minun isäni on melkoisella todennäköisyydellä narsistisesti persoonallisuushäiriöinen eikä häntä ole koskaan kiinnostanut kuulla tai nähdä minua, luonnollisestikaan.

[panta]

Olen myös seurannut sivusta tuollaista käytöstä kun isä ei ole kiinnostunut lapsistaan...jotenkin ei ole aitoa kiinnostusta jo isojen lapsien asioihin, tekemisiin, huoliin, murheisiin yleensäkin elämään. Kun katsoo vierestä se tuntuu tosi pahalta, se tuntuu lasten puolesta tosi pahalta. Itse olin tilanteessa jossa tein jotenkin eteen.. kyselin pitäisikös soittaa, käydä, ostaa lahjoja kun on juhlapäiviä... Tämä kaikki oli ihan vissiin ns. vierasta kieltä tälle isälle. Nyt tajuan että hän ajattelee elämästä, tunteista kaikesta aivan eri tavalla. Itse kun olin raskaana, ei kertaakaa silittänyt mun mahaa, kysynyt kuinka voit, oli välinpitämätön, ei pitänyt hyvänä.Miten isät yleensä suhtautuvat? No ehkä odotin liikoja. Olenkin kiinnostunut että miten narsistisesti käyttäytyvä aikuinen mies, isäksi tuleva teidän kokemuksissanne suhtautuu raskaana olevaan naiseen. Onko naisen raskaus jotenkin kadehtittava asia johon pitää sitten suhtautua välinpitämättömästi?

[ilojaonnellisuus]

Onneksi tämä foorumi on olemassa! Olen lukenut muiden tekstejä ja huomannut etten ole yksin asian kanssa! Paljon samoja kokemuksia ja kärsimystä olen täältä lukenut.Ihanaa, kun on edes joku paikka missä voi vapautuneesti ja ilman häpeän ja syyllisyyden taakkaa jakaa kokemuksiaan.

Tuntuu kuin iso, painava kivi olisi vierähtänyt pois harteiltani, kun ymmärsin ja hyväksyin isäni olevan narsisti.
Jo pienenä ihmettelin miksi isä ei ollut läsnä, lukenut meille, pitänyt sylissä, kehunut tai lohduttanut ja halannut tarpeen tullen? Miksi isä on aggressiivinen, uhkaileva, muutamia kertoja jopa väkivaltainen? Miksi isä syyllistää, haukkuu, eikä huomioi? Epävarmuuteni elämässä kumpuaa paljolti isäsuhteestani. Ja sain vasta tietää, että hänen isänsä oli alkoholisti, joka pahoinpiteli perhettään henkisesti ja fyysisesti. Tämä tabuna maannut tieto auttoi minua ymmärtämään perhesuhteita paremmin, mutta tosin mikään ei oikeuta huonoon kohteluun.

Asuessani lapsuudenkodissa, tunsin paljon riittämättömyyden tunnetta ja syyllisyyttä asioista. Olin jokseenkin ujo ja hiljainen lapsi, joka halusi olla rauhassa ja jolle oikeudenmukaisuus ja ystävällisyys olivat tärkeitä. Ihmisiin oli välillä vaikeaa luottaa. Välillä uppouduin jonkinlaiseen omaan "fantasiamaailmaan" musiikin, taiteen ja kirjojen avulla. Ehkä se oli terapiaa nuoruudessani. Onneksi äidiltä ja muulta lähipiiriltä sain ja saan edelleen rakkautta, hoivaa ja empatiaa.
Tutustuminen ja rakastuminen ihmisiin vie minulta aikaa. Haluan olla todella varma tunteistani ennen kuin paljastan niitä muille. Ehkä en halua kärsiä nykyisin samalla tavalla kuin lapsena, jos en saa hyväksyntää ja vastarakkautta. Ennen yritin miellyttää ja rakastaa isää, mutta häneltä en saanut vastaavaa takaisin päin, enkä saa ikinä. Isän välinpitämättömyydestä kertoo sekin, ettei hän kertakaan soittanut minulle neljän vuoden aikana, kun opiskelin toisessa kaupungissa. Häntä ei kiinnostanut miten voin ja mitä tein. Jos hän minut joskus jotenkin huomioi, niin se on rahallista tai materiaa.

Kehuja ja ylpeyttä oli/on turha odottaa. Esimerkiksi luulin pitkään olleeni huono koulussa, mutta myöhemmin varmemman itsetunnon kehittyessä huomasinkin todistuksieni olleen todella hyviä ja osaavani asioita, mutta isälle mikään ei vain riittänyt. Joskus hän on ääneen vieraalle todennut, ettei nykyisellä koulutuksellani tee mitään, kun en heti saanut töitä. Mutta asia on toisin.
Urheilusuorituksiakaan hän ei pahemmin noteerannut, aina voisi valmistautua paremmin ja pärjätä paremmin. Joskus isä on kehunut minua vieraille, mutta se on ollut epäaitoa, hän on vain pönkittänyt sillä itseään muiden silmissä.

Nyt aikuisena havahduin siihen, että osa fyysisistä oireistani (mitä onneksi ei enää ole paljon)mm: vatsakivut, iho-oireet, päänsärky, paniikkikohtaukset, uupumus, unettomuus saattavat olla osaksi ahdistuksesta johtuneita. Muutamia kertoja lääkärissäkin tuli käytyä, eikä ikinä löytynyt mitään yhtä oikeaa, tiettyä syytä/sairautta. Sisaruksellani havaitsin aikoinaan "surusyömistä" ja yöllistä hampaiden narskuttelua. Haluaisin tietää onko teillä muilla ollut fyysisiä oireita ja millaisia ne ovat olleet?

Onneksi näin aikuisena asiat ovat paremmin, eikä isä pääse vaikuttamaan elämääni. Jatkossa aion nähdä häntä vain "pakon" edestä. Äiti tosin pysyy hänen vierellään vaikka tietää, että isä on narsisti. Siinä olikin osanen elämästäni

[Salvia]

Luen näitä kertomuksia tuskaa tuntien. Lasteni isä on narsisti. Pelkään kovasti, mitä nyt kouluikäisillä lapsillani on vielä luvassa! En tiedä, kuinka voin auttaa heitä

Isä pursuaa rakkautta lapsiaan kohtaan, mikä on kuitenkin hyvin ehdollista ja vallanhaluista: Rakastan sinua valtavasti, kunhan et aiheuta minulle kustannuksia. Koska rakastan näin valtavasti, sinun täytyy olla minulle ikuisesti kiitollinen.

Rahakohta on sikäli ristiriitainen, että isä on vuosikaudet kieltäytynyt elatusmaksuista ja ajanut minut suuriin velkoihin ja köyhyyteen (tästä oikeusprosessi vielä kesken), mutta paisuttelee lasten "virkistäytymiseen" käyttämäänsä rahamäärää. Ja kytkee sen valtavaan rakkauteensa kysymättä lapsilta, millaista "virkistystä" he kaipaavat.

Kuten narsistivanhempi kaiketi aina, tämä superisä tarvitsee lapsiaan a) tunteakseen itsensä mahtavaksi ja b) toteuttaakseen vallanhaluaan, tässä tapauksessa rakkauden pakettiin piilotettuna.

Tilanne on riistäytynyt käsistä monin tavoin, mm. siten, että lasten hartaudella säästämät rahat ovat kadonneet isän luona. En voi keksiä siihen kuin yhden syyn. Isä on ennenkin toteuttanut vallanhalunsa sekä mahtavuuden tarpeensa keinoja kaihtamatta. Nyt epävarmassa rahatilanteessa hän on tarvinnut lastenkin rahat voidakseen osoittaa oikeudelle, kuinka paljon hän on käyttänyt rahaa lasten iloksi!! Ja minä kun ajattelin, että olisi lapsille hieno kokemus oppia säästämään ja käyttämään omaa rahaa, saada loistavia onnistumisen kokemuksia. Isä on tehnyt "periaatepäätöksen", ettei anna lapsille rahaa, joten lasten omista rahoista senttiäkään ei ollut häneltä.

Asia on järjettömän monimutkainen: Lapset ovat hämmentyneitä säästöistään, mutta uskovat mieluummin itse kadottaneensa ne kuin joutuvat lojaaliuden ja luottamuksen osalta raastavaan tilanteeseen.

Tilannetta hankaloittaa se, että minulla ei ole tiedossa tarkkoja rahasummia eikä edes ajankohtaa/-kohtia, jolloin varkaudet ovat tapahtuneet. Jos tiedustelen asiaa isältä, tiedän hänen vaativan minulta tarkkaa infoa. Toisekseen hän vetoaa hänelle epäedulliseen oikeusprosessiin, jonka minä julmana ja "sairaana" ihmisenä olen laittanut alulle ja että jo se maksaa hänelle niin ja niin paljon ja ja...

Toivoisin teiltä viisaita vinkkejä tähän käsittämättömään tilanteeseen ja ideoita myös siihen, kuinka voin helpottaa lasteni psyykkistä kehitystä.

[ilojaonnellisuus]

Ensinnäkin tilanteesi on hankala ja toivon sinulle ja lapsillesi voimia!

Toivotan sinulle suurinta onnea, jos ja kun olet menossa perimään elatusmaksuja oikeusteitse! Pysy lujana ja vaadi se mikä sinun lapsillesi oikeasti kuuluu. Lapsien elatus olisi edes vähintä mitä narsisti voisi lastensa eteen tehdä.

Narsistin kanssa ongelma juuri kiteytyykin siihen, etteivät he osaa rakastaa muita ihmisiä, ja jos näennäisesti osaavat niin se on juuri ehdollista. Koko perhe ja maailma pyörii heidän tarpeidensa ja halujensa ympärillä. Toinen osapuoli, oli se sitten aviopuoliso tai lapsi ei saa kokea häneltä aitoa rakkautta, vaikka sitä aina odottaakin. Todellisuudessa isä näkee lapsensa omana jatkeenaan, syntipukkina ja sätkynukkena, eli välineenä.

Normaali rakastava isä kysyisi lapsiltaan mitä he haluavat tehdä, eikä päättäisi asioita mielivaltaisesti. Jos näin jatkuu pitkään, lapset saattavat alkaa kokea, ettei heidän tahdollaan/mielipiteillään ole väliä. Isä tietää aina parhaiten, hän on aina oikeassa. Lasten pitää saada myös vaikuttaa asioihin, edes joihinkin.

On varmasti vaikeaa lapsille huomata, että isä onkin käynyt säästöpossulla. Pahimmillaan hän saattaa juuri keksiä, että lapset ovat itse kadottaneet rahat ja se heidän vikansa. Tuollainen syyllistäminen on todella väärin ja tuskaisaa lapsille. Lapset tarvitsevat jotain omaa mihin kukaan muu ei saisi kajota. Minusta rahan säästämistä/arvostamista/käyttöä on hyvä opetella jo lapsena, jotta ymmärtää miten taloutta hoidetaan ja miten ns. maailma pyörii. Olet oikeilla linjoilla!

Tuli vähän oma lapsuus mieleen. Isäni oli/on rahallisesti toimeentuleva ihminen, mutta siltikin hän välillä varasti säästämiäni rahoja huoneestani. "Otan vain lainaan..." Eikä rahoja välttämättä tullut takaisin. Aika ajoin keksin uusia piilopaikkoja rahoille. Narsistilta oppii tälläkin tavoin arvottumuuden tunnetta, kun heillä on mukamas oikeus ottaa lastesi rahat. Suosittelen avaamaan lapsille omat uudet pankkitilit, vaikka olisivatkin vielä tosi nuoria. Laitat sinne rahat ja EI käyttöoikeutta isälle. Älä edes kerro isälle, että avaat uudet tilit. Pyydä lapsia olemaan asiasta vaiti.

Ihmissuhteita on monenlaisia, joten toinen ratkaisu voi olla toiselle parempi ja toinen toiselle. Absoluuttista oikeaa vastausta ei varmaan ole. Omasta lähtökohdasta haluan kuitenkin sanoa, että minulle lapsuuteni ja nuoruuteni olisi ollut parempi/helpompi ilman isää. Kuulostaa karulta, mutta ilman häntä olisin ollut ulospäin suuntautuneempi, luottavaisempi ja iloisempi. Olisin saanut toteuttaa itseäni; harrastaa, pukeutua, ajatella miten haluan.
Pidemmän päälle narsistilla ei ole mitään annettavaa lapsille, vain tyhjä kuori, jota pitäisi yrittää rakastaa ja kutsua isäkseen. Tästä juuri seuraakin sitten lapsille syyllisyyden tunnetta, kun pitäisi rakastaa, mutta toinen ei ole sitä ansainnut, eikä anna vastarakkautta. Ulkopuoliset eivät ymmärrä miltä tuntuu. Lapsi joutuu "esittämään onnellista perhettä". Itse jouduin 19 vuotta asumaan saman katon alla narsisti isän kanssa ja joka ikinen päivä toivoin, että vanhemmat eroaisivat, tai että pääsisin itse muuttamaan ja aloittamaan "oikean elämän". Minulle isä ainakin aiheutti itsetunto- ja luottamusongelmia, riitoja, mielipahaa, syyllisyyden tunnetta, riittämättömyyttä, tunteiden tukahduttamista yms.

Lapset ehkä pienenä lumoutuvat narsistin antamasta materiasta, lahjoista ja kenties rajattomuudesta (toiset eivät välitä lapsien kasvatuksesta ja rajoista). Lapset saattavat jopa oppia, että materia korvaa tunteita. Itsekin sain isältäni lapsena leluja, karkkia yms. mutta en ikinä mitään hyvää henkisesti, joka olisi ollut kaikkein tärkeintä. Välillä tilanne saattoi kääntyä niinkin, että me lapset hoidimme omaa isäämme. Meidän perheessä isä on "myrkyttänyt" vuosien saatossa kolmen ihmisen mielet. Ei pidä siis jäädä narsistin vankilaan.

Sinuna pyrkisin pitämään lapset kokonaan erossa isästä TAI antamaan yhteistä aikaa vain vähän ja valvotusti. Helpompaa tämä on tietenkin, jos asutte kaukana toisistanne. Jos ei muu auta niin, muuta toiselle paikkakunnalle. Vaikka kuinka vihainen olisit, ei lasten kuullen ei kannata haukkua isää, sillä tämä voi kääntää lapset sinua vastaan ja aiheuttaa lapsissa lisää tuskan tunnetta, syyllistä oloa ym. Tilannetta kannattaa selittää realistisesti todeten lapsille. Esim. EI, että isä on kokonaan paha/huono ihminen. Vaan, että isä on tehnyt xxx asioita, jotka eivät olleet oikein. Hän ei ajatellut miltä teistä tuntuu, vaikka hänen olisi pitänyt. Hän on loukannut ja teillä on oikeus olla suuttuneita. Muista kuunnella lapsiasi ja kysellä miltä heistä tuntuu, jotta he voivat avautua. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tuntui helvetin pahalta, kun ei aina ollut ketään joka kuuntelisi tuntemuksia. Oletko ajatellut viedä lapsia johonkin psykososiaaliseen palveluun, terapiaan tms? Se voisi helpottaa lasten oloa ja tietty myös omaasi. Se auttaisi heitä käsittelemään tunteitaan.

Minkä ikäisiä lapsesi muuten ovat?
Tuli mieleen, että meidän perheessä lapsuus (0-10-v.) oli helpompaa kuin nuoruus (+10-v ->). Tämä ehkä johtui siitä, että me lapset olimme pienenä helposti manipuloitavissa, lahjottavissa. Eikä lapsena ollut vielä kunnollista käsitystä "normaalista" isästä. Ei ollut siis nähnyt ns. muuta mallia ja maailmaa. Lapsena muutenkin mennään tietysti enemmän vanhempien sääntöjen mukaan. Nuoruus ja teini-ikä oli haastavampaa, koska isä huomasi, ettei voikaan hallita meitä enää aivan miten tahtoo. Meillä alkoi olla omia harrastuksia, mielipiteitä ja menoja. Olimme suhteellisen helppoja lapsia, mutta isä sai kaikesta väännettyä riitaa. Pahimmillaan lapset jäävät narsistin ansaan ja pysyvät hänen vierellään loppuikänsä. Oma sisarukseni asuu vieläkin +25-v samassa taloudessa kuin isä. Minua ällöttää miten huonosti isä häntä ja äitiä kohtelee. Mutta sisarus ei lähde sieltä mihinkään, koska hänen taloudellinen tilanteensa ei ole hyvä, koulutustausta on kehno ja ehkä hän kokee asiakseen pitää huolta äidistä...

Tsemppiä ja valoa elämääsi!!