Epäloogisuudet ja takinkäännöt

[Surutar]

Surutar: Nyt kun olen miettinyt kunnolla, mitä sä kirjoitit, niin pystyn vasta aukaisemaan suutani siitä, mitä mä luin. Tuo teidän äidin pakkoajatus tappaa lapset sänkyyn karmi aivan liikaa. Tiedän liian hyvin, miltä se tuntuu kun niin tapahtuu. Tuo tosiaan muistutti mua itteänkin kokemastani ja sen vuoksi menin vähän lukkoon.

Jäin miettimään ulkopuolisen näkökulmasta tilannetta, missä on tiedossa äitinne pakkoajatukset. Tilanne on aivan karmea ja aika vaikeaa on ymmärtää, miten ihmiset eivät ole muuta tehneet kuin rukoilleet. Tilanne teillä on ollut oikeasti avoimesti tiedossa ja todella vakava.

Perheemme tilanne ei ollut avoimesti tiedossa....suku ym. ei tainnut arvatakaan mitään. Isä ei puhunut mitään kenellekään. Vähän sukulaiset kuulemma olivat jotain ihmetelleet mutta ei ole tapana puuttua muiden asioihin. Ei haluta nähdä ikäviä asioita. Sitä seurakuntaa kyllä ihmettelen...

Olen pahoillani että sain sinut menemään lukkoon, Shortlie. Itsekin menen välillä lukkoon kun luen lasten kaltoinkohtelusta. En ole vähään aikaan kirjoittanut tänne palstallekaan kun kaipasin vähän taukoa narsismista ja sen ajattelemisesta.

Mistä tuli mieleen harras toiveeni. Joka on se että jossain vaiheessa olisi ihan oikeasti käsitellyt ja käynyt läpi nämä vanhempiin liittyvät vammat ja mielen ja kehon lukot ja jännitystilat ja voisi elää jotenkin.... vapaana. Kuvittelin että olin vapaa käytyäni monta vuotta terapiassa, mutta jälkikäteen ajateltuna käytin suuren määrän energiaa unohtaakseni lapsuuteni. Ajattelin että olen käsitellyt kaiken ja voin antaa anteeksi ja päästä yli. En tälle viimeiselle terapeutille edes puhunut äidistäni juurikaan. Samalla lapsuus painui jonnekin unholaan. Mutta ei se niin mene. Suru ym. ovat edelleen läsnä. Traumatilat tulevat, jos joutuu "tilanteisiin".

Lapsuuden muistoihin meneminen oikeasti, ei pinnallisesti, on kuin sukeltaisi jonnekin pimeyden ytimeen. Toivoisin kuitenkin että niihin voisi mennä. Että ne voisi kestää. Ettei unohtaisi, mutta ei kuitenkaan olisi jatkuvasti jossain traumatilassa. Siinäpä sitten projektia.

[Shortlie]

Surutar mun puolesta ei tarvii olla pahoillaan tuosta asiasta. Tuskin kukaan voi tietää, milloin toisella ihmisellä osuu traumaan, joku mistä kirjoittaa..Sattu vaan huonoa tuuria, että mulla on kokemus siitä, että äitini tukehdutti mut sänkyyn lapsena. Tästä pystyy jo kirjoittamaan vähän helpommin.

Kirjoita vaan avoimesti ja sen mukaan, mitä koet ja olet kokenu.

Mä ajattelin myös, että traumat voisi hoitaa aktiivisella työskentelyllä. Luulen, että 3v psykoterapia kuitenkin loi itelläni pohjan sille, että pystyy käsittelemään edes vähän traumojen puskemista tähän päivään.

Mulla moni asia yhä tuo takaumia esiin menneisyydestä. Tuntuu välillä turhauttavalta, että pitää tehdä töitä niin paljon ihan vaan pystyäkseen toimimaan arjessa. Kuitenkin jos omaa lähtötilannetta mietin, kun alotin terapian ja traumat tuli tietoisuuteen, niin tietyt asiat on menny eteenpäin aika paljon. Kuitenkin keho voi toimia yhä ihan yhtäkkiä tavalla, mitä en hallitse(stressaantuneena enimmäkseen). Mä luulen, että tää eheytyminen tulee olemaan pitkä tie.

[Surutar]

Surutar mun puolesta ei tarvii olla pahoillaan tuosta asiasta. Tuskin kukaan voi tietää, milloin toisella ihmisellä osuu traumaan, joku mistä kirjoittaa..Sattu vaan huonoa tuuria, että mulla on kokemus siitä, että äitini tukehdutti mut sänkyyn lapsena. Tästä pystyy jo kirjoittamaan vähän helpommin.

Luin tuosta aiemminkin jotain. Aivan järkyttävä juttu. Ja joo, eihän täällä voi välttää sitä, että oma kokemus osuu jonkun traumaan ja jonkun toisen kokemus omaan traumaan.

Meidän molempien narsuäideillä on kyllä kummallisia tuhohaluja. Muistan kun oma esikoiseni oli pieni vauva, ja äitini tuli meille kylään. Olin tosi väsynyt ja menin nukkumaan, kun äiti lupasi katsoa vauvaa sen aikaa. Kun heräsin päiväunilta, äiti oli tiskaamassa keittiössä, vauva siinä vieressä nukkumassa. Äiti totesi, että vie tuo vauva pois, kun tässä on näitä teräviä veitsiä ja hänestä tuntuu että hän ottaa kohta veitsen ja lyö sen vauvaan.

Normaaliin arkeen ja elämään kuului äidin lähettyvillä aina joku vaaran ja tuhon elementti.

Oma äitini muuten ravisteli minua kun olin tosi pieni. Ei minulla ole tästä mitään muistikuvia, mutta itse kertoi, kun käytti minua omana terapeuttinaan. Minun tehtäväni oli sitten osoittaa myötätuntoa ja sääliä tätä väsynyttä äiti-rukkaa. Vasta myöhemmin ymmärsin, että se vauvahan olin MINÄ. Ja että olin oikeasti kuolemanvaarassa. Kolmasosa ravistelluista vauvoista kuolee ja kolmasosa saa aivovaurion.

Mä ajattelin myös, että traumat voisi hoitaa aktiivisella työskentelyllä. Luulen, että 3v psykoterapia kuitenkin loi itelläni pohjan sille, että pystyy käsittelemään edes vähän traumojen puskemista tähän päivään.

Mulla moni asia yhä tuo takaumia esiin menneisyydestä. Tuntuu välillä turhauttavalta, että pitää tehdä töitä niin paljon ihan vaan pystyäkseen toimimaan arjessa. Kuitenkin jos omaa lähtötilannetta mietin, kun alotin terapian ja traumat tuli tietoisuuteen, niin tietyt asiat on menny eteenpäin aika paljon. Kuitenkin keho voi toimia yhä ihan yhtäkkiä tavalla, mitä en hallitse(stressaantuneena enimmäkseen). Mä luulen, että tää eheytyminen tulee olemaan pitkä tie.

Tämä on niin totta. Jos traumatisoituminen on alkanut niin varhain ja kestänyt niin pitkään, niin ei siitä ihan vuodessa parissa eheydy. Mutta joo, kyllä se terapia oli iso askel minullekin. Ennen sitä en osannut vetää rajoja kenellekään enkä mihinkään. Olin varsinainen narsumagneetti, ei mitään hajua siitä, että minullakin voisi olla oikeus voida hyvin ja elää ympäristössä jossa on oikeasti turvallista ja hyvä olla ja että vielä tulee kuulluksi ja ymmärretyksi.

[Shortlie]

Kun heräsin päiväunilta, äiti oli tiskaamassa keittiössä, vauva siinä vieressä nukkumassa. Äiti totesi, että vie tuo vauva pois, kun tässä on näitä teräviä veitsiä ja hänestä tuntuu että hän ottaa kohta veitsen ja lyö sen vauvaan.

Voin melkein kuvitella tuon jopa tulevan suhteellisen arkisella äänellä omalta äidiltäni tai lievästi uhkaavalla. Mut rehellisesti todella karmivaa kuulla. Viimeksi itseasiassa kun kävin äidilläni ja hänen silmänsä muljahti, niin aloin ajatella mielessäni, että toivottavasti ei tule veitsen kanssa takaisin tiskipöydän luota. Se oli suojeluvaistoa, vaikka muiden ihmisten kanssa samanlainen ajattelu olisi jo paranoidia.

Oma äitini muuten ravisteli minua kun olin tosi pieni. Ei minulla ole tästä mitään muistikuvia, mutta itse kertoi, kun käytti minua omana terapeuttinaan. Minun tehtäväni oli sitten osoittaa myötätuntoa ja sääliä tätä väsynyttä äiti-rukkaa.

Olen kuullut tuosta ravistelusta ja miten vaarallista se on. Hienoa, että olet hengissä siitä huolimatta.

Tuntuu meilläkin äiti pitävän uhrejaan terapeutteina ja se on tosi ahistavaa. Se tuntuu kuin multa vietäis täysin ihmisarvo, kun en saa olla itse uhri.

Lisänä vielä, että en kyllä osaa ymmärtää, miksi äitini oli lastenhoitaja, jos hän ei edes omien lasten kanssa jaksa olla. Tää luultavasti hämäs muitakin ihmisiä. Hän oli myös aina kai mielessään uhri ja uhrautuja olevinaan. Mun on vaikeaa mielessäni yhä käsittää hänet sellaisena, mitä hän todella oli. Olen isäni kanssa luultavasti ainut, ketkä ovat nähneet äitini todelliset kasvot. Isäni vaan ei halua puhua äidistäni enää.

[Harmaus]

Nostan tätä ketjua taas.

Epäloogisuuksista tai enempikin epäjohdonmukasuuksista yksi päällimmäisistä kokemuksista liittyy siihen, miten äiti käski olla "riehumatta" (eli leikkimättä villimmin) sisätiloissa. Joskus isä saattoi myös puuttua liian villiin, äänekkääseen tai yksinkertaisesti liian energiseen leikkiin mutta epäjohdonmukaisuus tuli yleisemmin äidin puolelta. Pienenä otin sen ihan silleen että pitää ilmeisesti vaan mennä omaan huoneeseen istumaan hiljaa ja olla se "koriste-esine hyllyssä", energisyys itsessään oli kiellettyä, väärin ja melkeenpä kuolemansyntistä käytöstä. Teini-ikää lähestyessä saatoin jo kyseenalaistaa etteikö lapsi tai nuori saa leikkiä kuten muutkin?
Mutta mun ongelma ei ittessään ollut siinä, vaan määräilyssä mikä seurasi käskyä olla riehumatta sisällä. Eli "jos pitää riehua, mee ulos". Ulkona ei sentäs kukaan voinut niin paljoa vahdata tekemisiä mutta yleensä huutoa tuli kumminkin vaikka olin tehnyt kiltisti kuten käskettiin ja mennyt ulos "riehumaan". Mistä huuto tuli? Siitä että vaatteet oli likaiset! No luonnollisesti jos lapsi haluaa leikkiä, jonkinmoista sotkua syntyy, oli sisällä tai ulkona... Äidin kanssa asioista ei voinut keskustella enkä mä oikeen ymmärrä miten se odottas mun leikkivän villimpää leikkiä jos mitään ei absoluuttisesti saa mennä likaiseksi/kulua/mennä rikki. Lapsuuden kaverini saivat tästä myös äidin vihat niskaan jos leikin semmosia niiden kanssa, mutta onneksi osasin yksinkin.
Mulla on tunne että oon puhunu tästä aikasemmin jossain mutten muista oliko toisessa threadissa, yksärissä vai kokonaan toisella foorumilla. Muisti pelaa ihanasti.

Okei. VuosiKYMMENTEN rikki oleminen ja mt-oireilu ja kuitattiin yhtäkkiä vain, että kiinnittää huomiota negatiivisiin asioihin.

Oma äitini teki samaten, en muista tarkalleen milloin mutta olin täysi-ikäinen ja kyselin äidiltä miksi kohteli menneisyydessä mua niin huonosti. Kun ei enää äksyn oloinen "menneitä on turha kaivella" ja "mä vaan oon tämmönen enkä muuksi muutu" vastailu enää auttanut, sieltä tuli kuittaus "oli työstressiä ja meillä oli taloudellisesti vaikeeta".... sanoo hän joka kattoi alaspäin kaverini perhettä koska heillä oli myös taloudellisesti vaikeeta!
Joskus saatto tulla myös äidiltä perusteluna "olin vaan niin masentunu syntymäs jälkeen... ja oon varmaan edelleenkin vähä masentunut". Tätä äiti ei käyttänyt ennen kuin olin itse saanut masennus diagnoosin ja äiti ei koskaan hakenut apua tuohon masennukseen mistä mukamas itse kärsi, niin että kaikki huutaminen ja muu henkinen pahoinpitely olikin yhtäkkiä täysin oikeutettu. En kykene uskomaan että hän kokee syyllisyyttä asiasta, mutta näytti usein häpeävän ja vihaavan sitä että kritisoin häntä asiasta. Joskus uskalsin toivoa että hän parantais käytöstään mua kohtaan tai edes myöntäisi tehneensä väärin ja pyytäisi anteeksi (ilman vihapitoista marttyyriksi rupeamista), mutta toivoin mahdotonta.
Siinä mielessä mua helpottaa kuulla että muutkin ovat kokeneet tätä vaikkei sitä toivois varsinaisesti kellekään osaksi perhesuhdetta.